Kioskikirjallisuus

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Weird Tales -lehden kansikuva vuodelta 1934, C. L. Mooren miekka ja magia -tarinaan ”Mustan jumalan suudelma”. Kuvittaja Margaret Brundage.

Kioskikirjallisuus tarkoittaa sarjoina ilmestyvää huokeaa taskukirjaa tai lukemistolehteä, jota levitetään pääasiallisesti kioskien tai muiden lehtipisteiden kautta. Englannin pulp fiction ja pulp magazine viittaavat tavallisesti lukemistolehtien kulta-aikaan ennen taskukirjojen yleistymistä 1950-luvulla. Pulp-nimitys tulee karkeasta puumassapaperista, jolle etenkin rikos- ja seikkailuviihdettä painettiin Yhdysvalloissa 1800-luvun lopulta alkaen.[1]

1980-luvulta alkaen kioskikirjallisuuden markkinoita ovat hallinneet romanttiset lukemistot, joiden suurin tuottaja on kanadalainen Harlequin.[2][3] Rikos- ja seikkailuviihde on vastaavasti kuihtunut. Suurimman osan kioskikirjallisuuden tarjonnasta on syönyt televisio ja muu sähköinen viihde.[3]

Pulp-lukemistot erikoistuivat omiin tyylilajeihinsa, kuten salapoliisitarinoihin, science fictioniin, seikkailu- ja sotakertomuksiin, kauhuun ja villin lännen tarinoihin. Monet klassikoiksi muodostuneet tieteis- ja rikostarinat julkaistiin alun perin jatkokertomuksina sellaisissa kioskilehdissä kuin Weird Tales, Amazing Stories ja Black Mask. Black Maskiin kirjoittivat muun muassa Raymond Chandler ja Dashiell Hammett. Sekä kovaksikeitetty dekkari että scifi kehittyivät pitkälti kioskilehtien ansiosta. Kioskijulkaisut ovat kuitenkin lähinnä heräteostoksiksi tehtyinä tuotteina kilpailleet lukijoista enemmän lehtien kuin kovakantisen kirjan kanssa[1].

Kioskilehdet olivat kuuluisia räikeistä kansikuvistaan, joissa poseerasi tavallisesti puolipukeinen nainen hätää kärsimässä ja sankariaan odottamassa.

Suosittuja pulp-sankareita

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa kioskikirjallisuus sai alkunsa vasta toisen maailmansodan jälkeen.[4] Kioskikirjallisuuden käsite yleistyi suomalaisessa kirjallisuudentutkimuksessa 1960-luvulla. Termin taustalla on ruotsin sana ”kiosklitteratur”.[4] Kioskikirjallisuuteen väljästi ymmärrettynä on rikoksen ja romantiikan lisäksi liittynyt myös kauhu ja scifi, jotka suomalaisessa julkaisutoiminnassa ovat kuitenkin levinneet etupäässä muuta tietä kuin lehtipisteiden välityksellä.[4] Suomessa pulp-kirjallisuutta julkaisivat sellaiset lehdet kuin Seikkailujen maailma, Yllätyslukemisto, Lukemista Kaikille ja Isku. Merkittävä kioskiviihteen tuottaja Suomessa on oululainen Kolmiokirja.

Australialainen kioskikirjallisuus oli voimissaan 1939–1959 ennen television aikakautta. Laji syntyi, kun Australiassa alettiin kantaa veroa ulkomaisesta kioskikirjallisuudesta, lähinnä yhdysvaltalaisesta. Kustantajat julkaisivat kirjoja sitä mukaa kuin kirjailijat niitä ehtivät kirjoittaa. Kirjoittajaksi ei ollut riittävästi perinteisiä kirjailijoita, joten työhön ryhtyivät muun työn ohella tekijät, jotka hyväksyivät alan ehdot. Kirjoittajat käyttivät yleensä salanimiä, joista tunnetuimpia on Carter Brown.[5][6] Suomessa Carter Browneja julkaistiin 140 nimikettä, Australian ulkopuolella Ranskan jälkeen toiseksi eniten.[7]

  1. a b Niemi 2007, s. 510.
  2. Avola, Pertti: Kiitos, Harlekiini Helsingin Sanomat. 3.7.2009. Viitattu 5.1.2011.
  3. a b Niemi 2007, s. 511.
  4. a b c Niemi 2007, s. 509.
  5. Austcrimefiction (Arkistoitu – Internet Archive). (englanniksi)
  6. Johnson-Woods, Toni: Australian pulp fiction, Part I: Lean Streets: The Working Life of Australian Crime-Fiction Writers in the 1950s. Viitattu 11.4.2018. (englanniksi)
  7. Nummelin, Juri: Juttu Carter Brownista.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]