Zen

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Zen-buddhalaisuus)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli käsittelee meditaatiota. Muita merkityksiä täsmennyssivulla.
Buddhalaisuuden Kiinaan tuonut munkki Bodhidharma.

Zen (’meditaatio’; hanzi: 禅; sanskritiksi: dhyāna; kiinaksi: chán (pinyin); japaniksi: zen; koreaksi: seon) on mahayana-buddhalaisuuden suuntaus, joka syntyi Kiinassa Tang-dynastian aikaan chán -nimellä. Se on saanut paljon vaikutteita taolaisuudesta ja muotoutui hyvin uniikiksi kiinalaisen buddhalaisuuden muodoksi. Kiinasta chán levisi Vietnamiin, Koreaan ja Japaniin, jossa siitä tuli zen.

Länsimaissa käytetään suuntauksesta yleensä japaninkielistä nimitystä zen, koska se tuli alun perin lännessä tunnetuksi nimenomaan japanilaisessa muodossa.

Zen painottaa vahvasti meditaatiota, oman buddhaluonnon havaitsemista ja omakohtaisen tietämyksen kehittämistä, jotta sitä voidaan käyttää hyväksi arkielämässä. Koska zenille on hyvin keskeistä mahajanan bodhisattva-ihanne, on oman harjoituksen perimmäisenä tarkoituksena kyetä auttamaan muita. Zen-harjoituksessa oleellista on asettaa oppilaan omasta harjoituksesta tuleva ymmärrys kirjoitettuja opetuksia merkittävämmäksi.

Zenin harjoittaminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Zazen

Nimensä mukaisesti zen korostaa meditaatiota, ja keskeisin zen-harjoitus on istumameditaatio zazen. Se on keskittymis- ja läsnäoloharjoitus, jossa zen-opiskelija harjoittaa meluisan mielen hiljentämistä keskittymisen muodossa ja koettaa ajatuksettoman itsetutkiskelun avulla löytää eksistentiaalisiin kysymyksiinsä vastauksia. Zazenin tarkoituksena on levittää koko istumameditaatio arkiseen elämään, jolloin jokainen arkinen hetki ja teko on osa tarkasti keskittynyttä ja hyvin tietoista zen-harjoitusta.

Zen-oppilaat osallistuvat säännöllisesti meditaatioretriiteille (sesshin), joiden kesto vaihtelee 1–10 päivän välillä (tavallisesti 4–7 päivää). Luostareiden pääasiallisia tehtäviä onkin ollut sesshinien järjestäminen. Sesshinin ohjelmaan kuuluu useita tunteja muodollista zazenia. Japanilaisessa zenissä päivän ohjelma alkaa yleensä aamun pikkutunneilla ja jatkuu iltakymmeneen asti, mikä jälkeen voi istua vapaaehtoista zazenia (yaza) tai nukkua. Sesshineillä ei saa puhua muuta kuin opettaja–oppilas-tapaamisissa (dokusan) tai jos tarvitsee neuvoja muilta ohjaajilta. Katse suunnataan muodollisen ohjelman aikana alaspäin, eikä muihin oteta tarpeetonta yhteyttä. Päivää rytmittävät opettajan kerran päivässä pitämät 30–60 minuutin opetuspuheet (teisho), erilaiset työvuorot, voimistelu- ja lepohetket, seremoniat sekä ruokailut.

Japanilaisessa sōtō-koulukunnassa zazenia harjoitetaan pelkän istumisen, shikantaza, muodossa. Se on nimensä mukaisesti pelkkää istumista, jossa harjoituksessa itsessään on jo kaikki. Päämääränä ei ole saavuttaa tai ymmärtää jotain eikä muuttua miksikään, vaan istuminen tapahtuu vain istumisen itsensä vuoksi. Tästä lähtökohdasta oppilaan on hyvin hankalaa takertua esimerkiksi ideaan, että meditaatiossa yritettäisiin saavuttaa jokin kaukana tulevaisuudessa piileskelevä valaistuminen.

Pääartikkeli: Kōan

Kōan on kysymys, johon oppilas yrittää löytää ratkaisun opettajan johdatuksen alaisena. Paradoksaalisen kysymyksen tarkoituksena on katkaista oppilaan ajattelu ja auttaa hänet astumaan ulos takertumisestaan logiikan rajallisuuteen. Kōanin harjoittaja joutuu luopumaan mielensä järkeilevästä tavasta havaita, määritellä ja ymmärtää todellisuutta. Yleinen esimerkki kōanista on ”Millainen on yhden käden taputuksen ääni?”.

Kōan-tarinat voivat olla hyvinkin pitkiä, ja tällöin siitä muodostetaan huatou (jap. wato, suom. ’sanan pää’, kor. hawdu). Käytännössä siis Kōan-mu'ta harjoittava kysyy itseltään ”Mu?”. Huatou-harjoituksessa on chán-opettaja Sheng-yenin mukaan kolme erilaista vaihetta, joista ensimmäisessä (1.) harjoittaja keskittyy toistamaan huatoutaan, välttämättä ilman suurempaa halua tietää vastausta siihen. Toisessa vaiheessa (2.) harjoittajan valtaa syvä halu löytää vastaus huatouhun, ja näin hän kysyy huatouta. Kolmannessa vaiheessa (3.) jäljellä on vain kysyvä mielentila, jossa harjoittaja voi olla äärimmäisissä tapauksissa jopa kuukausia. Tässä vaiheessa harjoittaja tutkii huatoutaan. Nämä kaikki vaiheet saavat aikaan erityisen ”epäilysmassan”, joka tarkoittaa syvää ihmettelevää ja kysyvää mielentilaa. Huatou ja kōan ovat hyvin läheisiä käsitteitä, joten yleensä kōan-harjoituksella tarkoitetaankin huatou-harjoitusta.

Hengitysharjoitukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rinzai-zenissä aloitteleva oppilas harjoittaa yleensä hengitysharjoituksia ennen siirtymistä kōan-harjoitukseen. Ensimmäinen hengitysharjoitus on ulos- ja sisäänhengitysten laskeminen yhdestä kymmeneen (uloshengitys yksi, sisäänhengitys kaksi ja niin edelleen). Jos huomio ja ajatukset suuntautuvat muualle, palataan harjoituksen alkuun ja aloitetaan jälleen henkäysten laskeminen yhdestä. Toisinaan neuvotaan hengittäessä pitämään huomio joko nenänpäässä tai harassa eli tietyssä pisteessä vatsan alaosassa, noin kaksi sormenmittaa navasta alaspäin. Tässäkin perimyslinjojen neuvot vaihtelevat. Seuraava vaihe voi olla uloshengityksen laskeminen tai vain hengityksen tarkkailu. Varsinkin uloshengityksen laskemisella on perinteisesti ajateltu olevan mieltä tasapainottava vaikutus. Hengitysharjoituksen tehtävänä on perinteisesti nähty keskittymisvoiman (joriki) kasvattaminen. Hengitysharjoituksia voi tehdä vaikka koko eliniän, ja niitäkin voi tehdä hyvin intensiivisesti.

Zenin historia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perimätiedon mukaan intialainen munkki Bodhidharma (japaniksi Daruma) toi buddhalaisuuden 500-luvulla Kiinaan, jossa se kohtasi kiinalaisen uskontoperinteen, lähinnä sen taolaisen muodon, ja otti siitä vahvasti vaikutteita. Kiinassa zenin kulta-ajan sanotaan kestäneen 700-luvusta 1200-lukuun eli Tang-dynastiasta Song-dynastiaan asti. Tunnettuja kiinalaisia chán-mestareita ovat muun muassa Dajian Huineng (638–713), Linji Yìxuán (k. 866), Maallikko Pang (740–808) ja Zhàozhōu Cōngshěn (778–897). Huinengin tullessa kuudenneksi patriarkaksi chán jakautui eteläiseen (’äkillisen valaistumisen koulukunta’) ja pohjoiseen (’asteittaisen valaistumisen koulukunta’) koulukuntaan, joista eteläinen koulukunta on jäljellä nykyisin. Kiinalainen zen jakautui 800-luvun kuluessa ’viiteen huoneeseen’ eli caodong, linji, guiyang, fayan ja yunmen-koulukuntiin, joista useimmat saavat nimensä koulukunnan perustaneesta opettajastaan. Näistä vain linji ja caodong ovat edelleen olemassa linjin sulautettua muut koulukunnat itseensä.

Kiinasta zen levisi edelleen Koreaan ja Japaniin sekä pääosin Japanista länsimaihin. Ensimmäinen japanilainen zen-mestari oli Myōan Eisai (1141–1215), joka perusti japanilaisen rinzain. Eräs hänen oppilaistaan oli hetkellisesti myös Eihei Dōgen (1200–1253), joka perusti myöhemmin sōtō-koulukunnan opiskeltuaan zeniä ensin myös Kiinassa caodong-opettajan alaisuudessa. Japanilaisesta zenistä vähemmän tunnettuja ovat ōbaku- ja fuke-koulukunnat, jotka myös sulautuivat rinzaihin.

Länsimaissa tunnetuin korealainen seon-opettaja lienee Seung Sahn (1927–2004). Länsimaissa toimineista tai vielä opettavista zen-opettajista tunnettuja ovat muun muassa Robert Aitken (sōtō/rinzai), Charlotte Joko Beck (Ordinary Mind/sōtō), Taisen Deshimaru (sōtō), Philip Kapleau (sōtō/rinzai), Dainin Katagiri (sōtō), John Daido Loori (sōtō/rinzai), Taizan Maezumi (sōtō/rinzai), Soen Nakagawa (rinzai), Joshu Sasaki (rinzai), Shunryu Suzuki (sōtō), vietnamilainen thien-opettaja Thich Nhat Hanh ja Hakuun Yasutani (sōtō/rinzai). Suurimpia länsimaisia zen-organisaatioita ovat muun muassa Thích Nhất Hạnhin Luumukylä-luostari (thien), yhdysvaltalaiset San Francisco Zen Center (sōtō), Seung Sahnin Kwan Um-koulukunta (seon) ja White Plum Asanga (sōtō/rinzai), joka on saanut alkunsa Taizan Maezumin dharmaperillisistä.

Perimyslinjat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perimyslinjalla tarkoitetaan kunkin zenin koulukunnan sukupuuta. Periaatteessa kutakin perimyslinjaa voi seurata aina buddhalaisuuden perustajaan Siddhartha Gautamaan asti. Todellisuudessa perimyslinjojen edeltäjien luettelot koostettiin Kiinassa, eikä niitä voida pitää historiallisesti paikkansapitävinä. Japanilaisessa zenissä zen-mestari 'siirtää dharman' oppilaalleen ja antaa tälle luvan opettaa. Tilaisuus on usein muodollinen, ja siihen liittyy seremonia (rinzaissa inka) sekä kirjallinen todistus. ”Opetusluvat” ovat usein arvostelun kohteena, eikä muodollinen ”dharmasiirto” arvostelijoiden mukaan välttämättä takaa aina sen saajan zenin todellista ymmärrystä. Siirto voi siis olla vain muodollisuus. Muun muassa japanilaisen rinzai-zenin merkittävimmän mestarin Hakuin Ekakun ei voi sanoa saaneen muodollista todistusta zenin ymmärryksestään tai edes minkäänlaista opetuslupaa. Zen-mestari Huinengin jälkeen zen-koulukuntien yhteinen sukupuu päättyy. Toisin sanoen zenin kunkin koulukunnan edeltäjien linja on sama aina Huinengiin asti.

Rinzai- ja sōtō-koulukunnan yhtäläisyydet ja eroavaisuudet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Sōtō-munkki takuhatsulla.

Selkeä jako erillisiin zen-koulukuntiin syntyi vasta Japanissa. Kiinalaisessa chánissa samanlaista tiukkaa lahkoutumista ei tapahtunut. Japanissa rinzai-koulukunta keskittyy perinteisesti kōan-harjoitukseen ja sōtō-koulukunta shikantazaan. Koulukuntien liturgia, seremoniat ja visuaalinen ulkoasu poikkeavat hieman toisistaan. Japanissa rinzai on nähty samuraiden koulukuntana ja sōtō talonpoikien. Esimerkiksi japanilaisen rinzai-koulukunnan zendoissa mietiskelijät istuvat yleensä kohti zendon keskustaa, kun taas sōtōssa päinvastoin. Japanissa rinzai-zeniläisiä on huomattavasti vähemmän verrattuna sōtō-zeniläisiin. Japanissa sōtō-koulukunta on myös järjestäytynyt muodollisesti yhden hallinnon alle, kun taas rinzai-koulukunnan pyhäköt ovat usein toisistaan riippumattomia. Todellisuudessa japanilaisessa zenissä harjoitukset, eri muodollisuudet ja termit voivat vaihdella samankin koulukunnan eri pyhäköissä huomattavasti.

Selkeä jako useaan koulukuntaan on zenbuddhalaisuuden historiassa melko uutta. Koulukuntien väliset erot selkeytyivät vasta kauan zenin kuudennen kantaisän Huinengin (638–713) jälkeen. Vasta Song-dynastian loppupuolella 1200-luvulla eri opettajat ryhtyivät selkeästi kannattamaan jompaakumpaa tapaa mietiskellä. Kiinalaisen chán-mestari Hongzhi Zhengjuenin (1091–1157) voidaan nähdä aloittaneen ”hiljaisen valaisemisen” suosimisen caodong-koulukunnassa. Hänkin käytti opetuksissaan kaikesta huolimatta kōaneja. Siitä, miten hän niitä hyödynsi opetuksessaan, ei ole varmaa tietoa. Samanaikaisesti Hongzhin ystävä chán-mestari Dahui Zonggao (1089–1163) painotti kōan-harjoitusta, jossa keskitytään intensiivisesti harjoittamaan kōania huatou-harjoituksena.

Nykyaikaisessa japanilaisperäisessä sōtō-zeniin pohjautuvassa suuntauksessa voidaan käyttää kōaneja. Sōtō-koulukunnassa kōan-harjoitus ymmärretään eri tavalla kuin rinzai-koulukunnassa: sōtō-koulukunnassa kōania ei harjoiteta (niitä ei esimerkiksi pohdita intensiivisesti tai mietiskelyn aikana ja niihin ei pyritä löytämään vastauksia), vaan ne ovat pikemminkin opettavaisia tarinoita ja apuvälineitä, toisin kuin rinzai-koulukunnassa, jossa kōan on itse harjoitus ja johon pyritään intensiivisen harjoittamisen ja mietiskelyn avulla löytämään vastaus. Esimerkiksi Harada–Yasutani-koulukunnan (tai Sanbo kyodan, suom. 'kolme jalokiveä') alkuperä on sōtō-koulukunnassa, johon on yhdistetty rinzai-piirteitä, kuten Hakuin Ekakun kōan-oppijärjestelmä, tietyin muutoksin.

Korealainen seon (jap. zen) periytyy lähes yksinomaan kiinalaisesta linji-koulukunnasta. Korealaisessa zenissä harjoittaja voi harjoittaa samaa kōania koko elämänsä ajan. Japanilaisessa sōtōssa vasta Gento Sokuchun (1729–1807) voidaan katsoa ryhtyneen järjestelmällisesti puhdistamaan sōtō-koulukuntaa kōanien käyttämisestä millään muotoa. Viime aikoina monet amerikkalaiset sōtō-opettajat ovat opiskelleet myös rinzai-opettajien johdolla (sekä päinvastoin) ja liittäneet rinzain kōan-harjoituksen opetukseensa. Kiinalaisen chánin koulukunnat yhdistyivät 1200-luvulta lähtien toisiinsa ja samalla sekoittivat mukaan vaikutteita myös puhtaan maan buddhalaisuudesta, joten selkeää jakoa linji- ja caodong-koulukuntien välillä ei enää ole. Monet länsimaiset japanilaisperäiset zen-koulukunnat ovatkin ryhtyneet korostamaan enemmän koulukuntien yhteneväisyyksiä.

Japanilaiset koulukunnat eroavat myös suhtautumisessa valaistumiseen. Sōtōssa ei anneta erityistä painoarvoa äkilliselle kenshō-kokemukselle vaan painotetaan hiljaista ymmärryksen kehittymistä. Zazen nähdään myös periaatteessa itsessään valaistumisen ilmenemismuotona. Rinzai-koulukunta taas painottaa kenshō-kokemusta.

Zen-buddhalaisuus Suomessa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Zeniä voi harjoittaa myös Suomessa niin arkisen meditaation kun pidempien retriittien muodossa. Aktiivista zen-harjoitusta ylläpitävät muun muassa:

  • Kajo Zendo (ent. Dogen Sangha Finland), joka kuuluu sōtō-koulukuntaan.
  • Helsinki Zen Center, Sanneji retriittikeskus Karjaalla sekä Tampere Zen Center ovat osa Pohjois-Euroopassa toimivaa Zenbuddhistiska Samfundetia.[1]
  • Tavallinen Mieli Zendo, joka toimii yhteydessä amerikkalaiseen Ordinary Mind zen-koulukuntaan.

Sensei Sangen Salo vihittiin zen-opettajaksi tammikuussa 2018. Hän asuu Retriittikeskus Sannejissa Karjaalla ja käy säännöllisesti Helsinki Zen Centerissä antamassa henkilökohtaista opetusta, dokusania.[2] Suomalainen seon-munkki Tae Hye Sunim asuu Italiassa ja vierailee opettajana Bodhidharma ry:ssä. Kajo Zendossa vierailee perimyslinjan omia opettajia Yhdysvalloista ja Japanista. Myös Tavallinen Mieli Zendon opettaja Karen Terzano vierailee säännöllisesti Suomessa. Valkoisessa lumpeessa vierailee Thích Nhất Hạnhin perimyslinjan nunnia ja munkkeja.

  1. Helsinki Zen Center www.zazen.fi. Viitattu 8.3.2021.
  2. Opettaja sanneji.zazen.fi. Viitattu 8.3.2021.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Ekaku, Hakuin: Wild Ivy. The Spiritual Autobiography of Zen Master Hakuin. (1. painos) Boston: Shambhala, 2001. ISBN 978-1-57062-770-5 (englanniksi)
  • Ford, James Ishmael: Zen Master Who? A Guide to the People and Stories of Zen. Wisdom Publications, 2006. ISBN 0861715098 (englanniksi)
  • Järvelä, Aleksi & Osamitsu, Miika & Pölkki, Miika: Mitä miten zen. Helsinki: Teos, 2013. ISBN 978-951-851-477-3
  • Klemola, Timo (toim.): Portiton portti ja muita zen-tekstejä. (Toimittanut ja kääntänyt Timo Klemola. Suomennettu englanninkielisistä käännöksistä) Tampere: T. Klemola, 1991. ISBN 952-90-2636-6
  • Laitinen, Markus Uku: Katujen zen. Helsinki: Like, 2013. ISBN 978-952-01-0860-1
  • Martin, Philip: Zen – polku depression läpi. (The Zen Path Through Depression, 1999.) Suomentanut Marita Salminen. Helsinki: Like, 2003. ISBN 952-471-209-1
  • Niinimäki, Mikael: Suomalainen zen-opas. Helsinki: Basam Books, 2001 (2. painos 2009). ISBN 952-9842-37-6
  • Sheng Yen: Shattering the Great Doubt. The Chan Practice of Huatou. (1. painos) Boston: Shambhala, 2009. ISBN 978-1-59030-621-5 (englanniksi)
  • Sheng Yen: The Method of No-method. The Chan Practice of Silent Illumination. Shambhala, 2008. ISBN 1-59030-575-2 (englanniksi)
  • Suzuki, Shunryu: Zen Mind, Beginners Mind. Shambala, 2006. ISBN 978-1-59030-267-5 (englanniksi)
  • Warner, Brad: Zeniä karmalla ja suklaakastikkeella. Seksistä, kuolemasta, avioerosta ja todellisen zenin etsinnästä. (Zen Wrapped in Karma Dipped in Chocolate: A Trip Through Death, Sex, Divorce, and Spiritual Celebrity in Search of the True Dharma, 2009.) Suomentanut Jussi Korhonen. Helsinki: Basam Books, 2009. ISBN 978-952-5734-47-8
  • Watts, Alan W.: Zen. (The Way of Zen, 1957.) Suomentanut Reijo Lehtonen. 4. painos (1. painos 1973). Helsinki: Otava, 2005. ISBN 951-1-15072-3
  • Wu-men: Wumenkuan. Aukottoman portin puomi. (Wúménguān, 1200-luku.) Suomentanut japanista Kai Nieminen. Helsinki: Basam Books, 2011. ISBN 978-952-260-018-9

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]