Tämä on lupaava artikkeli.

Venäjän oligarkit

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Yritysklaani)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Venäjän oligarkit ovat venäläisiä erittäin varakkaita liikemiehiä, joilla on taloudellisen vaikutusvallan lisäksi myös poliittista vaikutusvaltaa. Oligarkit keräsivät miljardiomaisuutensa Neuvostoliiton romahtamisen myötä 1990-luvulla, kun valtion omaisuutta yksityistettiin. 2000-luvulla oligarkit ovat menettäneet valtaansa takaisin valtiolle. Oligarkki-nimitystä käytetään nykyisin kaikista Venäjän superrikkaista.[1]

Jeltsinin kaudella

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yksityistäminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Anatoli Tšubais, jonka johtaman Venäjän yksityistämisprojektin seurauksena oligarkit keräsivät omaisuutensa ja vaikutusvaltansa.

Kun Neuvostoliitto kaatui vuoden 1991 lopulla, sen suurimmassa tasavallassa Venäjällä pantiin välittömästi käyntiin joukko perustavia uudistuksia. Elokuun 1991 ja elokuun 1992 välillä maassa siirryttiin hyvin pikaisesti markkinatalousjärjestelmään: kommunismi kumottiin, vapaa hinnoittelu otettiin käyttöön ja suuri osa taloudesta yksityistettiin. Maassa ei kuitenkaan ollut valvovia viranomaisia.[2]

Venäjän kehittymättömän markkinatalouden pioneereja olivat tulevat oligarkit, jotka tarttuivat salamannopeasti uusiin mahdollisuuksiin. Oligarkit olivat aloittaneet toimintansa jo Neuvostoliiton aikana, perestroikan alkuvaiheessa. Jotkut heistä olivat nuoria yrittäjiä, jotka myivät palveluja ja toivat maahan ulkomaisia tuotteita. Aluksi he perustivat yksinkertaisia osuuskuntia. Kun rahamarkkinoiden vapauttaminen mahdollisti pankkien perustamisen, ansaintamahdollisuudet moninkertaistuivat. Liikemiehet alkoivat kilpailla houkuttelevista kauppasopimuksista ja valtion raaka-aineyhtiöistä, ja he perustivat sanomalehtiä ja televisiokanavia. Muutaman vuoden kuluessa Venäjän bisneseliitti oli hankkinut niin paljon pääomaa, infrastruktuuria ja kontaktiverkostoa, että he pystyivät osallistumaan maailman suurimpaan joukkoyksityistämiseen. Venäjän duumalla ei ollut valtaa, ja presidentti Jeltsiniä määräilivät liikemiehet, joilla oli omaisuutensa ansiosta nyt runsaasti vaikutusvaltaa.[2]

Elokuussa 1992 Venäjän yksityistämisprojektin johtaja Anatoli Tšubais halusi luoda ostovoimaa tekemällä koko kansasta osakkeenomistajia ja osallisia Venäjän teollisuuskakusta. Kaikille Venäjän kansalaisille luvattiin kahden vuoden kuluttua yksityistämiskuponki, niin sanottu voucheri. Moni tuleva oligarkki tajusi kuponkien mahdollisen arvon ja osti niitä itselleen. Kahdessa vuodessa yli 100 000 valtionyhtiötä yksityistettiin.[3]

Nomenklatuuraoligarkit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Viktor Tšernomyrdin oli Neuvostoliiton kaasuteollisuudesta vastaava ministeri ja yksi ensimmäisistä oligarkeista.

Ensimmäiset dollarimiljardöörit Venäjälle tulivat jo Neuvostoliiton loppuvaiheissa. Parhaat lähtöasemat markkinatalouden ensi merkeistä hyötymiseen oli niillä, joilla oli vaikutusvaltainen virka kommunistisessa puolueessa. Nämä ”nomenklatuuraoligarkit” eivät saaneet suurta palkkaa, mutta he pystyivät valtuuksiensa avulla kohtelemaan Venäjän taloutta ikään kuin se olisi heidän yksityistalouttaan. He hyödynsivät eroa, joka vallitsi Venäjän alhaisten, kiinteiden hintojen ja ulkomaisten markkinaehtoisten hintojen välillä. Puoluetaustan merkitys säilyi Neuvostoliiton romahduksen jälkeenkin, sillä vanha hierarkia säilyi Venäjän valtionhallinnossa.[4]

Merkittävimpiä nomenklatuuraoligarkkeja olivat Viktor Tšernomyrdin, Rem Vjahirev ja Vagit Alekperov, jotka kaikki keräsivät paljon varallisuutta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Tšernomyrdin oli kaasuteollisuudesta vastaava ministeri Neuvostoliitossa. Hän toteutti kaikkein laajimman yksityistämisen, kun kaasuministeriöstä tehtiin valtionyhtiö Gazprom. Vjahirevista tuli Gazpromin toimitusjohtaja, ja hän johti yhtiötä kuin omaa yritystään. Hänen Gazprom-osakkeidensa arvo oli vuonna 2000 jo satoja miljoonia euroja. Alekperov nimitti itsensä energiayhtiö Lukoilin toimitusjohtajaksi.[5]

Yrittäjäoligarkit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suurin osa 1990-luvun suurista oligarkeista oli ”yrittäjäoligarkkeja”, joiden tausta oli toisenlainen kuin nomenklatuurasta ponnistavilla liikemiehillä. He pystyivät ansaitsemaan rahaa ilman työtä, koulutusta tai alkuomaa 1980-luvulla vallinneen kahden erilaisen talousjärjestelmän välisessä saumassa. He olivat nuoria ja röyhkeitä, vahvasti eteenpäin pyrkiviä miehiä.[6] Moni Venäjän yrittäjäoligarkki on etniseltä taustaltaan juutalainen, joille kommunistipuolueessa eteneminen tai korkeaan asemaan yhteiskunnassa pääseminen oli vaikeaa. He menestyivät sen sijaan harmaassa taloudessa ja olivat sen vuoksi Venäjän ainoiden kapitalistien joukossa, kun kapitalismin aika alkoi.[7][8]

Kun pienimuotoinen liiketoiminta tuli vuoden 1987 osuustoimintalain myötä lailliseksi, nuoret liikemiehet ymmärsivät markkinoita ja hyödynsivät uusia olosuhteita. He alkoivat myydä haluttuja tavaroita ja palveluja, joita he toivat maahan ja myivät hyvällä katteella. Aluksi tuotteet olivat savukkeita, farkkuja ja lp-levyjä, myöhemmin tietokoneita ja videonauhureita. Yritysten käyttämien paperiruplien ja oikeiden ruplien vaihtosuhdetta oli helppo käyttää hyväksi. Yksi ensimmäisistä ruplan arvon vaihtelujen hyväksikäyttäjistä oli Mihail Hodorkovski. Myös kontaktit poliittisen vallan kanssa olivat yrittäjäoligarkeille tärkeitä.[9]

Venäjän rikkain mies Mihail Hodorkovski vuonna 2001 ennen pidättämistään.

Käsitteen oligarkia, ’harvainvalta’, otti Venäjällä käyttöön Mihail Hodorkovski vuonna 1992, kun hänen pankkinsa Menatep tarjosi palveluja ”rahoituksen ja teollisuuden oligarkeille”, joilla oli omaisuutta vähintään kymmenen miljoonaa dollaria. Hodorkovskin mukaan tärkein menestystekijä tuolloin oli ”löytää ja hyödyntää laillisia porsaanreikiä”. Valtiovallan edustajat eivät välittäneet juridisista rikkeistä vaan keskittyivät haalimaan itselleen omaisuutta. Oligarkeista suurin, Boris Berezovski onnistui yhdistämään henkilökohtaiset suhteet suuressa valtionyhtiössä työskentelevään punajohtajaan ja pääsyn Venäjän ulkopuolisiin rahoituskanaviin. Hänen liikekumppaninsa oli autonvalmistajajätti AvtoVAZia johtanut Vladimir Kadannikov, ja he pystyivät nyhtämään yhtiön voitot itselleen.[10]

Koska Neuvostoliiton osuuskuntalaki antoi kaikille mahdollisuuden perustaa pankkeja, Neuvostoliitossa oli maan romahduksen aikaan jo lähes 1 400 uutta pankkia. Pankit tekivät helposti voittoa lainaamalla keskuspankilta rahaa ja käyttämällä inflaatiota hyväkseen. Yrittäjäoligarkit lainasivat pankkeihinsa rahaa rajalliseksi ajaksi, antoivat ne joksikin aikaa valtionyrityksille ja palauttivat ne valtiolle. Kun ruplan arvo oli sillä välillä laskenut, erotus jäi oligarkin pankkiin. Tärkeintä oli päästä hoitamaan valtion tilejä ja todella isoja transaktioita. Valvontaelimien puuttuminen teki transaktiot helpoksi. Aleksandr Smolenski pääsi hoitamaan Kremlin tilejä, Berezovski Aeroflotin transaktioita, Vladimir Gusinski Moskovan kaupungin tilejä, Hodorkovski valtiovarainministeriön tilejä ja Vladimir Potanin tulliviranomaisen ja muutaman suuren vientiyhtiön transaktioita. Vaikka pankkitoiminnasta sai suuria voittoja, riskejä aiheutti järjestäytyneen rikollisuuden mukaantulo, ja kymmenet pankinjohtajat tulivat murhatuiksi.[11]

Kun yrittäjäoligarkit olivat saaneet pääomaa, suhteita ja infrastruktuuria, he ryhtyivät käymään kauppaa ulkomaille. Pankit laajenivat niin kutsutuiksi teollisuus- ja rahoituskonserneiksi, jotka tekivät ennakkomaksuja öljysopimuksista omalla tai lainatulla pääomalla. Valtion energiasopimuksista hyötyminen oli varma tie vaurastumiseen.[12]

Kun yrittäjäoligarkkien kassavarat ja kontaktit olivat kasvaneet siihen pisteeseen, että he pystyivät vilkuilemaan Venäjän kaikkein suurimpia yrityksiä, heidän välilleen alkoi syntyä ristiriitoja. Etenkin Berezovskista ja Gusinskista tuli veriviholliset. Kumppanuuksien solmiminen oli kuitenkin välttämätöntä, joten syntyi ryhmittymiä eli ”klaaneja”, joihin oligarkit ottivat ystäviään sijoittajiksi ja yritysjohtoon levittääkseen omistamista. Jokaisella heistä oli myös oma hyödyllinen avainhenkilö valtion turvallisuuspalvelussa.[13] Kilpaillessaan vielä yksityistettävänä olevasta valtion omaisuudesta ja havitellessaan osuuksia valtion budjetin rahavirroista oligarkit riitelivät vuonna 1994–1995 niin sanotussa kompromat-sodassa, jossa he mustamaalasivat toisiaan julkisuudessa omien mediakanaviensa kautta.[14]

Vladimir Potanin, "lainaa osakkeita vastaan" -mallin ideoija.

Vuonna 1995 kourallinen yrittäjäoligarkkeja sai haltuunsa Venäjän tärkeimmät luonnonvaroja valvovat valtionyhtiöt. Koska valtiolla ei ollut rahaa, Vladimir Potanin ideoi ”lainaa osakkeita vastaan” -mallin, jossa valtio lainasi rahaa yksityisiltä pankeilta käyttämällä vakuutena valtionyhtiöiden osakkeita. Kun valtio ei pystynyt maksamaan lainoja takaisin, pantatut osakkeet myytiin huutokauppamenettelyllä. Yrittäjäoligarkit rajasivat huutokauppaan osallistuneet muutamaan itsensä valvomaan pankkiin, eli huutokaupan voittaja oli aina kytköksissä pankkiin, joka alkuperäisen lainan valtiolle oli myöntänyt. Kaikki yhtiöt myytiin huutokaupassa hyvin halvalla, sillä oligarkit tekivät yhteistyötä keskenään. Tulevina vuosina joidenkin myytyjen yhtiöiden arvo monikymmenkertaistui. Potanin itse sai haltuunsa 38 prosenttia Norilski nikel -yhtiöstä, Hodorkovski 300 miljoonalla 80 prosenttia Jukosista ja Berezovski ja Roman Abramovitš 100 miljoonalla enemmistöosuuden Sibneftistä. Sen sijaan esimerkiksi Gusinski jäi kokonaan ilman, sillä häneltä puuttuivat sopivat kontaktit. Etukäteen järjestetyt huutokauppaprosessit näyttivät selvältä varkaudelta, ja Tšubais sai tammikuussa 1996 potkut saamansa arvostelun takia.[15]

Vaikka oligarkit saivatkin tärkeät valtionyhtiöt hyvin halvalla, niiden halpuus johtui osittain niiden huonosta kunnosta ja nopea arvonnousu siitä, että uudet omistajat nykyaikaistivat ne tuottaviksi. Yksityistämisestä seuranneista investointihankkeista oli tuloksena se, että monet suuryhtiöistä nousivat luonnonvarojen tärkeiksi tuottajiksi ja muuttuivat valtionavun vastaanottajista veronmaksajiksi.[16]

Oligarkit pelkäsivät kommunistien Zjuganovin voittavan heinäkuun 1996 presidentinvaalin ja kansallistavan oligarkkien omistukseensa saamat yhtiöt. He siirsivät riitansa taka-alalle ja solmivat Davosissa rauhan, ”Davosin paktin” ja päättivät tehdä yhteistyötä sen puolesta, että Jeltsin valittaisiin toiselle kaudelle. Gusinski ja Berezovski valjastivat suuret televisiokanavansa ja sanomalehtensä käymään vaalikampanjaa Jeltsinin hyväksi, ja muutkin yrittäjäoligarkit keräsivät kampanjaan rahoitusta. Itse vaalit olivat vapaat ja Jeltsin voitti ne selvästi. Sen myötä oligarkit säilyttivät vaurautensa ja olivat turvanneet pääsyn maan ehdottomaan valtakeskukseen. Gusinski sai uusia medialupia ja Potanin ja Berezovski virat uudessa hallituksessa. Sen lisäksi maan yksityistämistä saatiin jatkaa.[17]

Yrittäjäoligarkit lujittivat Jeltsinin uudelleenvalinnan jälkeen otettaan Venäjän taloudesta. Syntyi seitsemän mahtavimman oligarkin liittouma eli semibankirštšina, ’seitsemän pankkiiria’. Liittoumassa olivat mukana (sijoitusyhtiöineen) Boris Berezovski (LogoVaz), Mihail Hodorkovski (Menatep), Mihail Fridman (Alfa), Vladimir Gusinski (Most), Vladimir Potanin (Interros), Aleksandr Smolenski (Stolitšnyi) ja Vladimir Vinogradov (Inkom). Oligarkit pystyivät nyt käytännössä johtamaan Venäjää Jeltsin keulakuvanaan. Eniten valtaa oli Berezovskilla. Välttyäkseen joutumasta kokonaan yrittäjäoligarkkien armoille Jeltsin perusti epävirallisen neuvonantajien ryhmän, jota nimitettiin ’Perheeksi’. Siihen ei kuulunut oligarkkeja, mutta Berezovskilla oli siihen jotain vaikutusvaltaa ulkopuolelta. Oligarkkien kukoistuskaudella 1996–1999 heistä tuli entistä rikkaampia ja mahtavampia, mutta samalla tavalliset venäläiset vihasivat heitä.[18]

Vuoden 1996 lopulla pankkiirioligarkit alkoivat taistella toisiaan vastaan valtionyhtiöistä. Davosin pakti haudattiin ja alkoi ”pankkiirien sota”, jossa oligarkit kilpailivat yksityistettävästä omaisuudesta ja julkistivat omistamissaan tiedotusvälineissä toisia pankkeja mustaavaa aineistoa. Pankit päättivät asettaa kukin oman presidenttiehdokkaansa seuraaviin vaaleihin. Kreml tasapainoili näiden pankkien välillä.[19] Varapääministeri Boris Nemtsov vaati, että tulevissa yksityistämisissä noudatettaisiin ”uusia tasa-arvoisia sääntöjä” eikä Gazpromia myytäisi salassa sovituille sijoittajille, kuten Berezovskin sijoittajakumppanille, yhdysvaltalaiselle George Sorosille. Yksityistämisprojektien johtaja Tšubais asettui Nemtsovin kannalle ja vaati huutokaupoissa noudatettavaksi tarjonnan ja kysynnän lakeja. Tästä seurasi sarja todellisia tarjouskilpailuja, joissa esimerkiksi Potanin sai Svjazinvestin.[20]

Vuoden 1998 talouskriisissä monet, varsinkin pankkitoimintaansa varallisuutensa perustaneet oligarkit, menettivät omaisuutensa. Niinpä vuoden 1999 uuden aallon oligarkit olivat suureksi osaksi eri ihmisiä kuin vuoden 1996 oligarkit.[19]

Putinin kaudella

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Roman Abramovitš, yksi presidentti Vladimir Putinin kauden rikkaimmista oligarkeista.

Jeltsinin seuraaja Vladimir Putin otti vuonna 2001 oligarkkien johtamat tärkeimmät televisioyhtiöt valtion hallintaan.[21] Hän salli oligarkkien pitää omaisuutensa, kunhan he pysyisivät erossa valtiollisista asioista eivätkä vastustaneet Kremliä millään tavoin. Jotkut oligarkeista pakenivat maasta, mutta useimmat sopeutuivat Putinin aikakauteen. Vuonna 2003 Putin riitautui maan rikkaimman miehen, Jukos-öljy-yhtiön omistajan Mihail Hodorkovskin kanssa, joka alkoi syytellä Putinin hallintoa laajamittaisesta korruptiosta.[22] Hodorkovski jatkoi Putinin arvostelua ja opposition rahoittamista niin kauan kunnes hänet pidätettiin talousrikoksista syytettynä lokakuussa 2003 ja tuomittiin pitkäksi ajaksi vankilaan.[23]

”Seitsemästä pankkiirista” yritysryhmänsä pystyivät Venäjällä säilyttämään vain Mihail Fridman ja Vladimir Potanin. He eivät kuitenkaan enää vaatineet valtaa vaan joutuivat olemaan lojaaleja hallinnolle.[24] Matalampaa profiilia 1990-luvulla pitäneistä liikemiehistä maan rikkaimpien listalle nousivat Roman Abramovitš, Mihail Prohorov, Oleg Deripaska ja Viktor Vekselberg. He ja muut dollarimiljardöörin asemaa tavoitelleet eivät olleet osallistuneet lainaa osakkeita vastaan -malliin ja olivat siksi yleensä vähemmän riippuvaisia energiasektorista. Uusi bisneseliitti siirtyi uusille liiketoiminta-aloille ja pyrki aikaisempaa kunnianhimoisemmin kehittämään yhtiöitään. Heidän rahoituksensa tuli aiempaa useammin ulkomailta, ja he myös viettivät suuren osan ajastaan ulkomailla. Venäjä vaurastui nopeasti 2000-luvulla, ja vaikka uusilla oligarkeilla ei ollutkaan valtaa ohjailla asioita kulisseissa, heidän varallisuutensa kasvoi huomattavaksi. Tosirikkaita oli samalla alettu kutsua vain ”tavallisiksi” miljardööreiksi, ei enää ”oligarkeiksi”. Myös oligarkkien keskinäiset kiistat olivat loppuneet.[25]

Maailmanlaajuinen finanssikriisi levisi vuonna 2008 myös Venäjälle. Venäjän miljardöörit menettivät kriisissä Forbesin arvion mukaan yhteensä lähes 370 miljardia dollaria, ja kaksi kolmannesta maan sadasta rikkaimmasta oli menettänyt miljardöörin asemansa vuoden 2009 alussa. Esimerkiksi Oleg Deripaska menetti lähes 90 prosenttia omaisuutensa arvosta ja joutui myymään useita yhtiöitään halvalla. Varallisuutensa rajun kutistumisen myötä oligarkit menettivät myös suuren osan jäljelle jääneestä poliittisesta vaikutusvallastaan.[26]

Vuoden 2018 alussa Yhdistyneessä kuningaskunnassa astui voimaan niin sanottu selittämättömän varallisuuden laki. Maa haluaa tällä tavoin selvityksiä venäläisoligarkkien rikkauksista, ja he ovat yksi lain selkeä kohderyhmä. Lain mukaan viranomaiset voivat vaatia selvityksiä selittämättömästä varallisuudesta, ja kaikki yli 50 000 puntaa ylittävät rikkaudet voidaan selitysten puuttuessa takavarikoida.[27] Toukokuussa 2018 julkaistun parlamentin ulkoasiainvaliokunnan raportin mukaan Putinin lähipiiri on piilottanut Britanniaan korruption kautta saatuja varoja. Venäjän oligarkkeja kutsutaan ”rahanpesijöiksi”, jotka ovat onnistuneet hyödyntämään nykyisissä Venäjän-vastaisissa talouspakotteissa olevia puutteita ja porsaanreikiä.[28]

Venäjän hyökättyä Ukrainaan helmikuussa 2022 Euroopan unioni asetti pakotteita monille oligarkeille, joiden katsotaan tukevan rahoillaan Venäjän hallintoa.[29]

Liikemiesten keskinäiset riidat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjällä ovat oligarkit ja muutkin liikemiehet riidelleet keskenään yhtiöiden omistuksesta ja haastaneet toisia liikemiehiä oikeuteen. Joskus riidat on sovittu ilman oikeudenkäyntiä. Mutta myös kovia, laittomia keinoja on käytetty. Esimerkiksi Siperiassa käytiin Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen raaka ”alumiinisota”, jonka takia kymmeniä ihmisiä palkkamurhattiin erityisesti Krasnojarskissa mutta myös muualla.[30][31] Siihen sekaantuivat Venäjän mafia, korruptoituneet valtion virkamiehet ja entiset KGB:n miehet. Keskinäiset liiketoimista johtuvat riidat selvitettiin palkkamurhilla.[32] Oleg Deripaska voitti alumiinisodan Roman Abramovitšin avulla ja perusti vuonna 2000 jättimäisen RusAlin. Tällöin tehtaanjohtajien, pankkiirien, omistajien ja rikollisiksi väitettyjen liikemiesten avustajien murhat loppuivat.[33]

Muutenkin liikemiehet ovat selvitelleet välejä palkkamurhien avulla. Kun venäläisen rikkaita listaavan Forbes-lehden Paul Klebnikov oli väittänyt kirjassa Godfather of the Kremlin oligarkki Boris Berezovskilla olevan tšetšeenimafiakytkentöjä ja Berezovskin salakuljettaneen Venäjältä miljoonia dollareita, Klebnikov löydettiin kotinsa ulkopuolelta ammuttuna 9. kesäkuuta 2004.[34]

Rikkaimmat oligarkit vuonna 2018

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhdysvaltain ulkoministeriö julkaisi tammikuussa 2018 luettelon Venäjän 96 oligarkista. Luettelo perustuu Forbesin luetteloon Venäjän rikkaimmista liikemiehistä. Luettelon 25 rikkainta oligarkkia, joiden omaisuus on vähintään 4,8 miljardia dollaria:[35]

  • Ericson, Claes: Oligarkit: helppoa rahaa ja katoavaista valtaa kapitalistisella Venäjällä. ((Oligarkerna: om snabba pengar och förgänglig makt i kapitalismens Ryssland, 2011.) Suomentanut Maarit Tillman) Jyväskylä: Docendo, 2011. ISBN 978-951-0-38325-4
  • Kuorsalo, Anne & Susiluoto, Ilmari & Valkonen, Martti: Venäjä: kovan linjan energiajätti. Helsinki: Edita, 2007. ISBN 978-951-37-5136-4
  • Kuorsalo, Anne & Susiluoto, Ilmari & Valkonen, Martti: Venäjä ja rosvokapitalismin haaksirikko. Helsinki: Edita, 1999. ISBN 951-37-2868-4
  • Luukkanen, Arto: Projekti Putin: uuden Venäjän historiaa 1996–2008. Helsinki: WSOY, 2008. ISBN 978-951-0-33079-1
  • Myers, Steven Lee: Uusi tsaari: Vladimir Putin ja hänen Venäjänsä. Suomentanut Seppo Raudaskoski. Bazar, 2016. ISBN 978-952-279-349-2
  • Sailas, Anne & Susiluoto, Ilmari & Valkonen, Martti: Venäjä: jättiläinen tuuliajolla. Helsinki: Edita, 1996. ISBN 951-37-1863-8
  1. Ericson 2011, s. 9–10.
  2. a b Ericson 2011, s. 18–19.
  3. Ericson 2011, s. 33–34.
  4. Ericson 2011, s. 44–45.
  5. Ericson 2011, s. 45–47.
  6. Ericson 2011, s. 70–71.
  7. Michael Wolff: How Russian Tycoon Yuri Milner Bought His Way Into Silicon Valley WIRED. Viitattu 8.11.2017. (englanti)
  8. Ericson 2011, s. 71.
  9. Ericson 2011, s. 72–74.
  10. Ericson 2011, s. 78.
  11. Ericson 2011, s. 79–81.
  12. Ericson 2011, s. 81–83.
  13. Ericson 2011, s. 88–93.
  14. Luukkanen 2008, s. 43.
  15. Ericson 2011, s. 98–101.
  16. Ericson 2011, s. 126–127.
  17. Ericson 2011, s. 106–111.
  18. Ericson 2011, s. 118–121.
  19. a b Sergei Aleksandrov/A.Borodavkin: 20 perhettä jotka omistavat Venäjän, Putin etäännytti oligarkit Kremlistä (Archive.org) Venäjän aika/Ogonjok. 1/2001. Arkistoitu 23.2.2018. Viitattu 3.5.2018.
  20. Ericson 2011, s. 122–125.
  21. Myers 2016, s. 260–282.
  22. Myers 2016, s. 311–316.
  23. Myers 2016, s. 322–334.
  24. Ericson 2011, s. 152.
  25. Ericson 2011, s. 158–163.
  26. Ericson 2011, s. 234–235.
  27. Britannia haluaa selvityksiä venäläisoligarkkien rikkauksista – tv-sarja vaikuttaa taustalla Yle Uutiset. Viitattu 3.2.2018.
  28. Antti Kirkkala: Brittihallituksen mukaan Kremlin pimeä raha ajetaan maasta Verkkouutiset. 21.5.2018. Viitattu 21.5.2018.
  29. Elli Piirainen: EU on yksimielinen aseviennistä Ukrainaan, lisäksi pakotteita kiristettiin entisestään – lue tästä viiden kohdan tiivistys uusimmista pakotteista Yle uutiset. 27.2.2022. Viitattu 1.3.2022.
  30. Kuorsalo 2007, s. 165.
  31. Venäjä, jättiläinen tuuliajollalähde tarkemmin?
  32. Times Online October 21, 2008,/article4986428.ece Profile: Oleg Deripaska, shy Russian oligarch at centre of political storm
  33. Kuorsalo 1999, s. 26.
  34. Oligarchs, GlobalSecurity (englanniksi)
  35. Daniel Brown: The 25 richest Russian oligarchs on the 'Putin list' that the US just released Business Insider Nordic. 31.1.2018. Viitattu 2.5.2018. (englanniksi)

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]