Viulu
| Viulu | |
|---|---|
 |
|
| Soitinryhmä | jousisoittimet |
| Soittimen ääniala |
 (standardiviritys) |
| Liittyvä musiikin tyylilaji | Viulua käytetään lukuisissa eri musiikkityyleissä. |
| Samankaltaisia soittimia |
alttoviulu, sello, kontrabasso sähköviulu |
Äänitiedostojen kuunteluohjeet
Viulu on jousisoitinperheen korkeaäänisin soitin.
Niin sanottu kokoviulu on noin 35,5 senttimetriä pitkä. Viulun kaikukopan kansi tehdään yleensä kuusesta, ja pohja ja rungon sivut sekä kaula vaahterasta. Viulussa on tavallisesti neljä kieltä, jotka viritetään kvintin välein. Viulua soitetaan hankaamalla kieliä jousella.
Historia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Viulu kehittyi tiettävästi alun perin 1500-luvulla Italiassa. Siihen yhdistyi piirteitä 1500-luvun alun soittimista kuten rebekistä, renessanssifiidelistä ja lira da bracciosta.[1] Viulun italiankielinen nimi, viola-sanan diminutiivimuoto violino esiintyi tiettävästi ensimmäisen kerran 1530-luvulla. Viulussa oli vuonna 1530 vielä kolme kvinteittäin viritettyä kieltä kuten rebekissä, mutta vuoden 1550 paikkeilla kieliä oli nykyiset neljä, ja viulu oli tällöin jo valmiiksi kehitetty soitin.[2]
Varhaisimmat nykyisenkaltaiset viulut valmistettiin Pohjois-Italiassa Milanon ja Venetsian seuduilla, missä ensimmäiset merkittävät viulunrakentajat olivat Brescian Gasparo da Salò ja Cremonan Andrea Amati. Cremonasta muodostui pian korkeatasoisen viulunrakennuksen keskus. Merkittävimpiä viulunrakentajasukuja olivat Amati, Guarneri ja Stradivari, joista kaksi viimeksi mainittua saivat alkunsa Amatin koulussa. Guarnereista taitavimmaksi on tunnustettu Giuseppe Guarneri (1687–1742) ja Stradivareista Antonio Stradivari (1648–1737), jonka viuluja on nykyaikaan säilynyt noin 500.[3]
Italiasta viulunrakennus levisi muihinkin maihin, kuten Ranskaan, mutta missään valmistustaito ei yltänyt aivan italialaiselle tasolle.[4]
Viulu säilytti barokin ja klassismin ajalla 1500-luvulla saamansa muodon ja rakenteen, vähäisiä tallaan ja otelautaan tehtyjä muutoksia lukuun ottamatta. 1800-luvun alussa viulun kaulaa pidennettiin, rakennetta vahvistettiin sekä kielten vahvuutta ja jännitystä lisättiin, jolloin viulun sointiin saatiin lisää kaivattua loistokkuutta. Lähes kaikki vanhat arvokkaat soittimet uusittiin uuden sointi-ihanteen mukaisiksi. Sen jälkeen viuluun ei ole enää tehty mitään merkittäviä uudistuksia.[5]
Viulun jousi oli aluksi ampuma-ase jousen muotoinen. Vielä barokin aikana jousi oli nykyistä lyhyempi ja painavampi, ja soittaja sääteli jouhien kireyttä painamalla niitä sormillaan. Ranskalainen Francois Tourte kehitti 1780-luvulla uuden, pidemmän ja kevyemmän jousityypin, joka on edelleen käytössä lähes samanlaisena.[6]
Paganini vei 1800-luvulla viulun soittotekniikkaa uudelle tasolle muun muassa yläasemasoitossa, oktaavisoitossa ja vasemman käden pizzicatoissa.
Rakenne
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Viulussa on yli 70 osaa, jotka kiinnitetään toisiinsa yleensä puuliimalla. Viululle sen tunnusomaisen muodon antavan kaikukopan molemmilla puolilla on kolme kaarta, joista keskimmäinen eli c-kaari kaartuu sisäänpäin. Kannessa on kaksi symmetristä ƒ-kirjaimen muotoista ääniaukkoa.[7]
Kaikukopan kansi tehdään yleensä kuusesta, ja pohja ja rungon sivut vaahterasta. Rakentamiseen käytetty puu on vanhaa ja hyvin kuivunutta. Vartalo-osa lakataan erikoislakalla. Materiaaleilla ja lakalla on suuri merkitys lopulliseen sointiin.[7] Kansi on paksuudeltaan kahdesta neljään millimetriä.
Kaikukopan yläosasta erkanee kaula, joka on tehty vaahterasta. Kaulan pintaan on kiinnitetty kannen päälle ulottuva eebenpuinen otelauta.[7]
Viulun alaosassa on nauhamaninen kieltenpidin, johon viulunkielet on kiinnitetty. Kielet on yleensä tehty suolesta ja päällystetty hopeisella tai alumiinisella metallipunoksella. Korkein E-kieli on tavallisesti terästä. Kielet kulkevat kieltenpitimestä kielisillan eli tallan yli otelaudan päälle. Otelaudan yläosan sillan eli satulan kautta kielten yläpää viedään viritystappeihin, jotka ovat kierukkaan päättyvässä kotelomaisessa tappituessa.[7]
Tallan tehtävänä on johtaa kielen värähtely kaikukopan kanteen. Paksu ja pehmeä talla himmentää ääntä, ohut ja kova talla terävöittää sitä. Myös tallan sijoitus vaikuttaa viulun sointiin.[8]
Viulun sisällä tallan kohdalla ovat ohut äänipuikko eli pinna sekä pitkittäin kanteen liimattu bassopalkki. Pinna välittää kielestä tallan kautta tulevan värähtelyn kaikukopan pohjaan ja tasoittaa kielen jännityksen kanteen synnyttämää painetta. Bassopalkki jäykentää kannen rakennetta ja hajottaa värähtelyjä laajemmalle alueelle.[8]
Viuluun voidaan kiinnittää leukatuki ja olkatuki, jotka tukevat soitinta soittajan olkapään ja leuan väliin siten, että soitinta ei tarvitse kannatella kädellä.[9]
Jousi on noin 73 senttimetriä pitkä ja koostuu puuosasta ja jouhista.[8] Ne on perinteisesti on tehty hevosenhännästä mutta nykyään usein myös synteettisistä materiaaleista. Synteettiset jouhet tosin saattavat olla helposti katkeilevia eikä niillä välttämättä saa aikaan yhtä kaunista ääntä kuin hevosenhäntäjouhilla. Jouhiin hierotaan äänen purevuuden parantamiseksi hartsia.
Koot
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Viuluja on eri kokoisia. Viulun koko valitaan soittajan koon mukaan. Suurikokoisinta viulua kutsutaan kokoviuluksi. Sen kaikukoppa on noin 355 mm pitkä.[1] Se soveltuu aikuisille ja nuorille soittajille. Pienemmille soittajille rakennetaan pienempiä viuluja. Kokoviulun lisäksi on seuraavia kokoja: 1/32, 1/16, 1/10, 1/8, 1/4, 1/2 ja 3/4. Kokoluokkien suhteet eivät ole suoraan verrannollisia kokoviuluun.[10]
Viritys
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Viulussa on tavallisesti neljä kieltä, jotka viritetään kvintin välein: g–d1–a1–e2 tai IPN:n mukaan G3–D4–A4–E5 (järjestyksessä matalaäänisimmästä kielestä korkeimpaan).
Viisikielisessä viulussa yhdistyvät viulun ja alttoviulun äänialat.[11] Sen viritys on matalimmasta kielestä alkaen c–g–d1–a1–e2 tai IPN:n mukaan C3–G3–D4–A4–E5 (järjestyksessä matalaäänisimmästä kielestä korkeimpaan).
Viulupedagogiikka
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Viulua pidetään yhtenä vaativimmista soittimista. Viulistille on erityisen tärkeää saada ammattitaitoista opetusta varhaisesta iästä saakka, koska soittimen hallinta ja sävelkorvan kehittäminen vaatii vuosien mittaista määrätietoista harjoittelemista. Myös oikeiden soittoasentojen vakiinnuttaminen alusta saakka on olennaista. Harrastuksen voi aloittaa lapsena, jopa jo nelivuotiaana, mutta myös vielä aikuisena.[10]
Viulunsoiton opetus on henkilökohtaista opetusta, jota voidaan tukea ryhmäopetuksella. Ryhmätunnit alkeisopetuksen tukena ovatkin yleistymässä musiikkioppilaitoksissa: yhteissoiton alkeita on hyvä opetella jo opintojen alkuvaiheessa, onhan viulu orkesterisoitin. Yksiääninen soitto ryhmässä kehittää myös sävelkorvaa ja rytmitajua.[10]
Tarkka sävelkorva on viulistille välttämättömyys, mutta se ei useimmilla ihmisillä kehity hetkessä. Eräs tärkeimmistä periaatteista korvan kehittymiselle on ns. sisäinen kuuleminen: varsinaista soittamista edeltää mielikuva tai sisäinen kuulokuva sävelestä. Tällöin soittaja pystyy korjaamaan mahdolliset intonaatio- ja laatuongelmat nopeasti, jos soiva sävel ei vastaa sisäistä kuulokuvaa. Sisäisen kuulemisen periaate pätee, paitsi ulkoa soitettaessa, myös nuotteja lukiessa: nuottikuvan pitäisi herättää mielikuva soivasta sävelestä, eikä vain siihen liittyvästä vasemman käden otteesta.
Soittimen hallinnan opettelu on pitkä prosessi, jossa uudet tekniikat ja soittotavat on aina valmistettava huolellisesti. Opettajan täytyykin hallita vuosien mittainen toimintasuunnitelma, jota soveltaa oppilaaseen henkilökohtaisten taipumusten mukaisesti.
Koulukunnat ja metodiikka
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Viulunsoittoa on historian kuluessa opetettu mestari-oppipoika -periaatteella. Ensimmäinen viulunsoiton oppikirja on Leopold Mozartin kirjoittama Viulunsoiton taito. Merkittävä tekijä koulukuntien syntymisessä oli konservatoriolaitoksen syntyminen Ranskan vallankumouksen jälkeen. Syntyi ranskalais-belgialainen viulukoulu, jonka tärkeimpiä nimiä ovat Charles-Auguste de Beriot, Henri Vieuxtemps ja Eugène Ysaÿe.
1800-luku oli suurten virtuoosien aikaa, ja monet heistä olivat myös taitavia pedagogeja. Yksi merkittävimmistä on Berliinissä suurimman osan elämästään asunut Joseph Joachim (1831–1907). Joachimin oppilaita oli muun muassa Leopold Auer, josta tuli myös tunnettu pedagogi. Auer opetti pitkään Pietarin konservatoriossa, ja hänen oppilaitaan on muun muassa Mischa Elman, Jascha Heifetz ja Nathan Milstein.
Ivan Galamian (1903–1981) on tärkeä moderniin viulukouluun vaikuttanut henkilö. Galamian opiskeli sekä Moskovassa että Pariisissa, ja päätti ryhtyä kokonaan opettajan uralle. Hänen opetuksessaan oli vaikutteita sekä venäläisestä että ranskalaisesta koulukunnasta. Galamian opetti vuodesta 1941 lähtien New Yorkin Julliard Schoolissa, ja hänen oppilaitaan ovat muun muassa Itzhak Perlman ja Pinchas Zukerman.
Viulupedagogiikka imee vaikutteita vielä tälläkin hetkellä japanilaisen Shinichi Suzukin 1950-luvulla kehittämä metodista (Suzuki-metodi, lahjakkuuskasvatus-ohjelma, talent education). Suzuki-metodi on erityisesti varhaisen iän (3–6 v.) opetukseen panostava systeemi, jossa on keskeistä soittaminen korvakuulolta äidinkielen oppimisen tapaan. Metodiin kuuluu vanhempien olennainen rooli kotiharjoittelun ohjauksessa ja äänitteiden intensiivinen kuuntelu, jotta tuleva ohjelmisto olisi tuttua etukäteen.
Soittotekniikka
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vasen käsi
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vasemman käden sormien ilmeisin tehtävä on säätää äänenkorkeutta painamalla kieli otelautaa vasten ja siten lyhentää soivan kielen pituutta. Vasemmalla kädellä myös aikaansaadaan vibrato, jolla on suuri merkitys eri sointivärien luomisessa.
Asemat ja asemanvaihdot Etusormen paikka otelaudalla määrää käytettävän aseman. Sormet asetellaan otelaudalle tavallisesti koko- tai puolisävelaskeleen päähän toisistaan. Asemanvaihdokset ovat viulunsoiton suurimpia haasteita, koska niitä ei normaalisti haluta kuultavan soivassa kuulokuvassa.
Kaksoisotteet Viululla voidaan soittaa useampia ääniä samanaikaisesti. Kaksoisotteiden soittaminen on varsin vaativa asia intonaation ja soiton sujuvuuden vuoksi, mutta tekniikka ei ole uusi: jo barokkimusiikissa on viululle sävellettyjä moniäänisiä fuugia.
Vibrato Vibrato synnytetään liikuttamalla sormenpäätä edestakaisin kielellä. Vibraton tiheyttä ja laajuutta vaihtelemalla ”väritetään” musiikillista tekstiä ja luodaan ääneen intensiteettiä. Etenkin romanttista musiikkia soitettaessa vibraton osuus ilmaisussa ja sointiväreissä on äärimmäisen tärkeä. Täysin ilman vibratoa soittaminen on yhdenlainen efekti – paitsi ns. vanhassa musiikissa, jonka autenttiseen tulkintaan kuuluu vibraton säästeliäs käyttö.
Glissando Glissandossa sormea liikutetaan portaattomasti kieltä pitkin. Glissandoja käytetään monella tapaa asemanvaihtojen yhteydessä, jotta luotaisiin laulullisempi kuulokuva. Glissandoja käytetään myös efektinä (etenkin uudessa musiikissa), jolla on usein groteski ja huomiota herättävä vaikutus.
Vasemman käden pizzicato Vasemman käden pizzicato on erikoistekniikka, jossa kieltä näppäillään vasemman käden eri sormilla. Vasemman käden pizzicatoa kehitti etenkin Niccolo Paganini, jonka kappaleissa on hyvinkin nopeita pizzicatojuoksutuksia.
Oikea käsi
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Viulua soitetaan hankaamalla kieliä jousella. Jousitekniikka on keskeisin asia toteutettaessa dynaamisia eroja, sointivärejä, eri soittotapoja ja karaktäärejä.
Dynamiikka ja sointivärit Sointiväreihin ja dynaamisiin eroihin vaikuttaa kontaktipiste kieleen, kieleen kohdistuva paine ja jousen liikkumisnopeus. Siirtämällä kontaktipistettä otelautaan päin ääni muuttuu huilumaisemmaksi, puhaltavammaksi. Vastaavasti lähellä tallaa soitettaessa ääni muuttuu kirkkaammaksi ja metallisemmaksi. Jousen paineella ja nopeudella luodaan dynaamisia eroja, mutta nekin vaikuttavat osaltaan sointiväriin. Nyrkkisääntönä: Mitä lähempänä tallaa soitetaan, sitä hitaampaa jousenkuljetusta ja raskaampaa jousenpainoa käytetään.
Jousilajit
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Pitkä jousi Jousta kuljetetaan kannasta kärkeen (vetojousi) ja kärjestä kantaan (työntöjousi) yleensä hitaasti ja tasaisella jousenpainolla. Jousenvaihdot yritetään useimmiten saada kuulumattomiksi.
Détaché Peräkkäisiä veto- ja työntöjousia nopeaan tahtiin vain osaa jousen pituudesta käyttäen.
Martelé Peräkkäisiä veto- ja työntöjousia, joissa äänet erotellaan selvästi toisistaan pysäyttämällä jousi välissä.
Legato Useampien peräkkäisten äänien soittaminen yhdensuuntaisella jousella.
Portato Useamman peräkkäisen äänen soittaminen samalla jousella, mutta äänet erotellaan toisistaan jousen nopeutta ja painetta säätelemällä.
Spiccato “Hyppivä jousi”, soitetaan edestakaisia jousia kuin détachéssa, mutta jousi hyppää ilmaan kieleltä äänten välissä.
Ricochet Useamman äänen soittaminen samansuuntaisella jousella niin, että jousi pomppaa kieleltä äänten välissä.
Tremolo Hyvin nopeasti ja epärytmisesti soitettavaa détachéta, jonka tuloksena ääni kuulostaa “väreilevältä”.[12]
Col legno Soittaminen jousen puuosalla.[12]
Sul tasto Soittaminen otelaudan päällä, kaukana tallasta.[12]
Sul ponticello Soittaminen hyvin lähellä tallaa, niin että ääni kuulostaa särkyvän.[12]
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Kontunen, Jorma: Soitinopas. WSOY, 1989. ISBN 951-0-15679-5
- Viulu Pop & Jazz konservatorio. Arkistoitu 12.1.2012. Viitattu 23.6.2020.
- Robin Kay Deverich: Violin Online RK Deverich / Violin Online. Viitattu 30.12.2014. (englanniksi)
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b Tietoa jousisoittimista Viulunrakentaja Jussi Laasanen. Arkistoitu 2.4.2015. Viitattu 30.12.2014.
- ↑ Kontunen 1989, s. 145.
- ↑ Kontunen 1989, s. 145–146.
- ↑ Kontunen 1989, s. 146.
- ↑ Kontunen 1989, s. 146–147.
- ↑ Kontunen 1989, s. 147.
- ↑ a b c d Kontunen 1989, s. 141.
- ↑ a b c Kontunen 1989, s. 143.
- ↑ Kontunen 1989, s. 144.
- ↑ a b c Viulu Lahden musiikkimaa. Arkistoitu 15.2.2015. Viitattu 30.12.2014.
- ↑ Tove Djupsjöbacka: Viiden kielen villitys Kansanmusiikki-lehti. 5.12.2016. Viitattu 13.11.2023.
- ↑ a b c d Violin Bowing Directions & Special Effects Violin Online. Viitattu 30.12.2014. (englanniksi)
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta viulu Wikimedia Commonsissa
