Venäjän vuoden 1905 vallankumous

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Mielenosoittajia matkalla Talvipalatsiin Pietarin verisunnuntaina.

Venäjän vuoden 1905 vallankumous oli Venäjällä maanlaajuinen hallituksenvastainen liikehdintä,[1] jolla ei ollut varsinaista johtoa, eikä siihen ollut yksittäistä syytä tai tavoitetta. Neuvostoliiton historiankirjoituksessa perustuslailliseen hallintotapaan siirtymistä kutsuttiin vallankumoukseksi, mistä tämä nimitys on periytynyt edelleen Venäjän historiankirjoitukseen. Tapahtumaa on kuvattu myös ”melkein vallankumoukseksi”.[2]

Liikehdintää kutsuttiin Neuvostoliiton historiankirjoituksessa vuoden 1905 vallankumoukseksi, koska sen seurauksena Venäjän keisarikunta muuttui absoluuttisesta monarkiasta perustuslaillisesti rajoitetuksi monarkiaksi. Marxilaisen ajattelun mukaan historia kehittyy vaiheittain ja aatelisvaltainen, feodaalinen yhteiskunta muuttuu porvarilliseksi ennen sosialistiseksi muuttumistaan. Vaikka vuoden 1905 tapahtumat eivät kumonneet Venäjän keisarikunnan monarkiaa, silti muutos teoriassa absoluuttisesta monarkiasta perustuslaillisempaan hallintotapaan neuvostonäkemyksen mukaan kuvasti vallankumouksellista muutosta; kyseessä ei tosin ollut keisarin vallan kumoaminen, vaan keisarin itsevaltiuden muuttaminen perustuslailliseksi monarkiaksi. Liikehdinnän rauhoittamiseksi perustettiin parlamentti eli valtioduuma, jonka asema ei kuitenkaan ollut vakaa.

Verisunnuntai

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tsaarin sotilaat ampuvat mielenosoittajia Talvipalatsin edustalla pysäytyskuvassa vuoden 1925 neuvostoliittolaisesta elokuvasta. Todellisuudessa kulkue ei koskaan ehtinyt Talvipalatsille.[3]
Pääartikkeli: Verisunnuntai (1905)

Joulukuussa 1904 alkanut laaja lakko oli jättänyt Pietarin ilman sähköä ja sanomalehtiä. Ortodoksinen pappi Georgi Gapon johti rauhanomaisen marssin Pietarissa viemään vetoomusta keisarille Talvipalatsiin 22. tammikuuta 1905. Väkijoukko kantoi ikoneita ja lauloi hymnejä, mutta hermostuneet sotilaat avasivat tulen.[3] Verisunnuntaiksi kutsuttu tapahtuma vaati satoja kuolonuhreja ja johti yleislakkoon ja mellakoihin.[1] Niiden aikana Varsovassa ammuttiin yli sata ja Riiassa 70 mielenosoittajaa.

Sota Japania vastaan tuotti runsaita tappioita Venäjälle. Helmikuussa keisarillinen armeija menetti 90 000 miestä taistelussa Japania vastaan. Lakot levisivät Kaukasiaan ja huhtikuussa Uralin taakse. Toukokuussa menetettiin lähes koko Itä-Aasiaan avuksi lähetetty Venäjän Itämeren laivasto Tsushiman meritaistelussa.

Armeijan kapinat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kapinamieli levisi sotavoimiinkin. Laivaston osastot kapinoivat Sevastopolissa, Vladivostokissa ja Kronstadtissa. Kapinointi oli kuitenkin hajanaista, eikä yhtenäisiä tavoitteitakaan ollut. Siperian rata oli lakkolaisten hallussa, eikä sen itäpuolella olevia, Venäjän–Japanin sodasta palaavia sotajoukkoja voitu kotiuttaa ennen kuin Pietarista lähetettiin rangaistusretkikunta avaamaan rata.[2]

Potemkinin kapina

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kesäkuussa panssarikansilaiva Potjomkinin miehistö hurjistui pilaantuneen ruoan takia. He heittivät koko upseeriston mereen. Kapinalliset ajoivat laivansa Romaniaan saakka.[2] Jopa 2 000 merimiestä teloitettiin järjestyksen palauttamiseksi.lähde?

Ilja Repinin maalaus 17. lokakuuta 1905, 1906–1911.
Panssarilaiva Potjomkin

Lokakuun manifesti

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tilanteen rauhoittamiseksi keisarin oli pyydettävä syrjäyttämänsä kreivi Sergei Witte ensin rauhanneuvottelijaksi ja sitten pääministeriksi. Witten johdolla laaditussa lokakuun manifestissa keisari myöntyi kansalaisoikeuksien tunnustamiseen, poliittisten puolueiden toimintavapauteen ja äänioikeuteen. Lakot päättyivät pian manifestin jälkeen. Viimeiset taistelut käytiin kuitenkin vielä joulukuussa bolševikkien ja hallituksen välillä Moskovassa, ja hallitus kukisti ne kovin ottein.[2]

Venäjän–Japanin sodan tappiorauha

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1905 vallankumoukseen johtaneet levottomuudet ja diplomaattinen painostus pakottivat Venäjän rauhaan Japanin kanssa. Yhdysvaltain presidentti Theodore Rooseveltin välittämässä sopimuksessa Venäjä luovutti Sahalinin saaren eteläosan Japanille ja Port Arthurin sotilastukikohdan ja tunnusti sen herruuden Koreassa ja Mantšuriassa. Venäjän rauhanneuvottelijana toimi kreivi Witte.

Suomen suurlakko

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Vuoden 1905 suurlakko
Mielenosoitus Pietarsaaressa

Suomen suurruhtinaskunnassa SDP ja perustuslailliset pysäyttivät Suomen suurlakolla ja järjestivät mielenosoituksia. Punakaartit perustettiin entisen alikapteeni Johan Kockin johdolla. Yrjö Mäkelin kirjoitti Tampereella Punaisen julistuksen, jossa vaadittiin Suomen senaatin hajottamista ja yleistä äänioikeutta kaikille sekä poliittisten vankien vapauttamista. Perustuslaillisten johtaja Leo Mechelin kirjoitti marraskuun manifestin, jossa vaadittiin säätyvaltiopäivien hajottamista ja modernin parlamentaristisen Eduskunnan perustamista. Nikolai II:n 15. marraskuuta 1905 antama ja Mechelinin sanelema marraskuun manifesti kumosi 15. helmikuuta 1899 annetun helmikuun manifestin ja sitä seuranneet laittomat määräykset ja sortokausi (1899–1905) päättyi. Marraskuun manifestin sanellut perustuslaillisten johtaja Leo Mechelin sai koota senaatin (hallituksen), joka sääti Suomeen eduskunnan, yleisen ja yhtäläisen ääni- ja vaalioikeuden sekä sanan-, paino-, kokoontumis- ja yhdistymisvapauden.

Viaporin kapina

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Viaporin kapina

Venäjän levottomuuksista seurasi heinä–elokuussa 1906 Helsingissä tapahtunut venäläisten matruusien järjestämä Viaporin kapina, jolle Helsingin punakaartin päällikkö Johan Kock oli luvannut tukensa. Helsingin punakaarti järjesti kapinallisten tueksi lakon, jonka tulos jäi laihaksi, koska muut suomalaiset ryhmät eivät kannattaneet sitä. Kapina kukistettiin muutamassa päivässä.

  • Pethybridge, Roger (toim.): Venäjän vallankumous silminnäkijäin kuvaamana. WSOY, 1967.
  1. a b Kaisu-Maija Nenonen & Ilkka Teerijoki: Historian suursanakirja, s. 1146. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22044-2
  2. a b c d Heikki Kirkinen (päätoim.): Venäjän ja Neuvostoliiton historia, s. 287–290. Otava, 1986. ISBN 951-1-08450-X
  3. a b Pethybridge, Roger 1967, s. 23-24

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]