Tämä on lupaava artikkeli.

V. A. Heiskanen

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Veikko Heiskanen)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

V. A. Heiskanen
V. A. Heiskanen vuonna 1936.
V. A. Heiskanen vuonna 1936.
Henkilötiedot
Syntynyt23. heinäkuuta 1895
Kangaslampi
Kuollut23. lokakuuta 1971 (76 vuotta)
Helsinki
Kansalaisuus Suomi suomalainen
Koulutus ja ura
Tutkinnot Helsingin yliopisto
Instituutti Teknillinen korkeakoulu
Geodeettinen laitos
Ohion valtionyliopisto
Oppilaat R. A. Hirvonen, Lauri Tanni[1]
Tutkimusalue geodesia, geofysiikka
Tunnetut työt ”Columbuksen geoidi”
Palkinnot Bowien mitali[2],
mm. Paavillisen tiedeakatemian jäsen

Veikko Aleksanteri (V. A.) Heiskanen (23. heinäkuuta 1895 Kangaslampi – 23. lokakuuta 1971 Helsinki) oli Suomen kuuluisimpia geofyysikkoja ja geodeetteja.[3] 1930-luvulla häntä pidettiin tiedemiespiireissä hollantilaisen F. A. Vening Meineszin ohella jopa maailman parhaana elossa olevana geodeettina.[4] Maan painovoimakentän rakenteen tutkija Heiskanen palkittiin 1956 American Geophysical Unionin (AGU:n) Bowien mitalilla numero 18.[2]

Heiskanen tunnetaan George Biddell Airyn isostasian mallin kehittämisestä sekä globaalisen, Columbuksen geoidin tutkimuksesta, joka oli hänen suurhankkeensa Ohion osavaltionyliopiston geodesian professorina.[5] Heiskanen oli myös aktiivinen tähtitieteen harrastaja, Ursan pitkäaikainen puheenjohtaja (1921–1930 ja 1937–1947),[6] Geodeettisen laitoksen tutkija ja johtaja[7] sekä vuosina 1933–1936 vahvaa suomalaisuuspolitiikkaa ajanut kansanedustaja.[8]

Vaikka Heiskanen ei ollut ammatiltaan astronomi, Suomessa hänet tunnettiin elinaikanaan kenties parhaiten juuri tähtitieteen popularisoijana. Hänen kirjansa Tähtitiede 1 ja Tähtitiede 2 toimivat vuosia harrastajien perusteoksina.[3]

Nuoruus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Heiskanen syntyi hartaan kristilliseen pienviljelijäperheeseen. Hänen vanhempansa olivat Heikki Heiskanen ja Fredriikka Jurvanen. Perheen kuopuksella, Veikolla oli kahdeksan vanhempaa sisarusta.[9] Kuuden vanhana Veikko aloitti veljiensä Oskarin ja Oton kanssa kansakoulun.[10] Siellä opettaja huomasi Veikon lahjakkuuden ja suostutteli vanhemmat lähettämään tämän oppikouluun, jota Oskari jo kävi.[10] Veikko pystyttiin lähettämään Savonlinnan reaalilyseoon Pietarin varakkaissa perheissä keittäjänä työskennelleen Loviisa-tädin avustuksella. Isä vastasi muonituksesta, ja täti maksoi kuluja 120 markkaa per lukuvuosi.[10]

Opiskelijana ja koulunopettajana

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valmistuttuaan ylioppilaaksi vuonna 1914 Heiskanen ryhtyi opiskelemaan Helsingin yliopiston filosofisen tiedekunnan fyysis-matemaattisessa osastossa.[11] Hän valmistui kandidaatiksi kolmessa vuodessa. Opettajistaan hän myöhemmin kiitteli matematiikan professori Ernst Lindelöfiä ja arvosteli ajastaan jälkeenjäänyttä fysiikan opetusta.[11]

Kesällä 1917 kiihkeän isänmaallinen Heiskanen oli perustamassa suojeluskuntaa Kangaslammille. Ensimmäisen työpaikkansa hän löysi kuitenkin Pietarin suomalaisesta yhteiskoulusta, jossa hän opetti matematiikkaa 1917–1918.[11] Pietarin aika päättyi, kun Heiskanen vangittiin vallankumouksen melskeissä. Hän pääsi kuitenkin pakoon ja ylitti rajajoen kahlaamalla.[11] Suomessa hän yritti jatkaa koulunopettajan uraa Mikkelin lyseossa, jossa hän sai matematiikan ja luonnonopin nuoremman lehtorin viransijaisuuden.[11]

Keväällä 1919 Heiskanen vihittiin maisteriksi. Samana kesänä hän siirtyi vuodeksi Meteorologiseen Keskuslaitokseen, jossa hän toimi magneetikkona ja virkaatekevänä assistenttina.[11] Heiskasta kiinnosti kuitenkin tähtitiede, jota hän pääsi opiskelemaan Saksaan talveksi 1920–1921 Hans Ludendorffin oppiin.[11] Heiskanen opiskeli tähtitiedettä, fysiikkaa, geofysiikkaa ja matematiikkaa Potsdamin observatoriossa.[12] Toinen suomalainen, Vilho Väisälä opiskeli samaan aikaan Göttingenissä, johon Heiskanen piti yhteyttä kirjeitse.[12]

Potsdamissa Heiskanen kirjoitti kuusi julkaisua, joista yksi ilmestyi sittemmin Zeitschrift für Physik -lehdessä ja neljä muuta Astronomische Nachrichten -lehden eri numeroissa. Yksi jälkimmäisistä tutkimuksista julkaistiin myös Suomalaisen tiedeakatemian julkaisusarjassa. Se käsitteli vuoroveden kitkan vaikutusta vuorokauden pituuteen ja Kuun liikkeen vuosisataiskiihtyvyyteen.[12] Heiskasen väitöskirja Untersuchungen über Schwerkraft und Isostasie valmistui 1924.

Toukokuussa 1923 Heiskanen avioitui neljä vuotta itseään nuoremman Kaarina Levannon kanssa, jonka hän oli tavannut vuotta aikaisemmin kollegansa Yrjö Väisälän kotona.[13] Tämän vaimo oli Kaarina Levannon sisko, joten Väisälästä tuli Heiskasen lanko.[13]

Akateeminen ura

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomesta Yhdysvaltoihin

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Palattuaan Saksasta Suomeen Heiskanen huomasi, ettei tähtitieteen alalla ollut töitä – virat oli täytetty vuosiksi. Hän ajautuikin läheisen geodesian alan pariin.[12] Hän toimi vuosina 1921–1931 Geodeettisen laitoksen geodeettina[14] ja vuosina 1928–1949 Teknillisen korkeakoulun professorina.[15] Kansainvälisen isostaattisen laitoksen johtaja hän oli 1936–1949.[16] Geodeettisen laitoksen johtaja hän oli 1949–1961.[17]

Yhdysvalloissa Heiskanen aloitti 1948 Caltechin vierailevana professorina.[18] Ohion osavaltionyliopiston (Columbus, Ohio) vierailevana professorina hän aloitti 1950, ja vuodet 1951–1961 hän oli siellä tutkimusprofessorina. Columbuksessa Heiskasta pyydettiin laatimaan maailmanlaajuinen gravimetrinen ohjelma, joka hyödyntäisi koko gravimetrisen menetelmän potentiaalia.[19]

Geodeettinen ”Columbuksen ohjelma”

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Marraskuun alussa hän esitteli Yhdysvaltain tiedeyhteisölle ”Columbuksen ohjelman”. Vastaanotto oli kaksijakoinen. Jotkut pitivät ohjelmaa vallankumouksellisena ja arvioivat sen geodeettiset mahdollisuudet mittaviksi. Toiset taas pitivät sitä toteuttamiskelvottomana. Ohjelmaa esittelevä julkaisu On the World Geodetic System ilmestyi vuonna 1951 Suomen Geodeettisen laitoksen sarjassa.[19] Ohjelmalla oli edessään ongelma rahoituksen löytämisestä. Yliopisto katsoi, ettei voinut rahoittaa ohjelmaa, koska se oli maailmanlaajuinen, mikä tarkoittaisi sitä, että rahoitus kuuluisi liittovaltiolle. Heiskanen joutuikin myymään projektia puolitoista vuotta. Kansainvälisen geodeettis-geofysikaalisen unionin (IUGG) suositus elokuussa 1951 käänsi vaakakupin Heiskasen eduksi.[19]

Heiskanen hankki gravimetrista materiaalia eri puolilta maailmaa, esimerkiksi yliopistoista ja öljy-yhtiöiltä. Vuonna 1952 materiaalia oli 31 maasta, 1959 jo 59 maasta. Muutamaa vuotta myöhemmin työ oli valmistumassa. IBM 650 -tietokoneen avulla Heiskasen työryhmä laski geoidin kuhmut ja kuopat yli 7 000 pohjoisen pallonpuoliskon pisteelle (eteläiseltä pallonpuoliskolta oli liian vähän aineistoa). Tulosten mukaan geoidipinta oli esimerkiksi Atlantin länsiosassa yli 40 metriä liian matalalla, itäosassa sekä Keski- ja Lounais-Euroopassa noin 40 metriä liian korkealla, Intiassa noin 25 metriä liian matalalla, Itä-Intian saaristossa noin 20 metriä liian korkealla. Suomen etelärannikolla pinta oli noin 10 metriä vertausellipsoidin alapuolella. Berliiniin mennessä oltiin jo 30 metriä ja Espanjassa, Pohjois-Afrikassa ja läntisellä Välimerellä noin 40 metriä ellipsoidipinnan yläpuolella. Heiskasen käsityksen mukaan kuhmut johtuivat raskaan aineen kertymisestä maankuoressa.[19]

Columbuksen geoidi sai nimensä Ohion valtionyliopiston sijaintipaikkakunnan mukaan, mutta Heiskasen mielestä hän olisi voinut yhtä hyvin nimetä sen suomalais-amerikkalaiseksi geoidiksi, koska gravimetrisen keinon merkittävimmät tutkijat olivat suomalaisia. Jopa seitsemän suomalaista geodeettia, kuten R. A. Hirvonen, T. J. Kukkamäki, Urho Uotila ja Lassi Kivioja, osallistuivat työhön.[19]

Politiikka ja kansalaisjärjestöt

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yliopistokysymys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1923 yliopistolain sisältö velvoitti yliopistot antamaan suomen- ja ruotsinkielistä opetusta jokseenkin suomen- ja ruotsinkielisten ylioppilaiden lukumäärän suhteessa. Tutkinnoissa, harjoituksissa ja kuulusteluissa käytettiin oppilaan kieltä. Opettajan piti osata toista kieltä täydellisesti ja toista niin, että voi antaa tarvittaessa sillä opetusta. Heiskanen oli opiskeluaikanaan kokenut, että suomenkielisen ylioppilaan oli vaikeaa opiskella yliopistossa, jossa luennot olivat pääosin ruotsiksi. Hän koki asian eräänlaiseksi kielimuuriksi, ja ruotsin kielestä ei hänestä myöhemmin ollut vastaavaa hyötyä.[20]

Tämä yliopistolaki vei Heiskasen mielestä suomenkielistämistä reilusti eteenpäin, sillä sen myötä oli perustettu lukuisia vaihtuvia suomenkielisiä professuureja, jotka toivat mukanaan nuorta verta ummehtuneeseen ympäristöön. Mutta pian kävi ilmi, ettei kaikissa aineissa saanutkaan opetusta suomeksi ja usein sitä antoi luennoitsija, joka ei oikeasti osannut suomea. Voitiin myös joutua tilanteeseen, että vaikka liki jokainen oppilas oli suomenkielinen, olisi luento pidettävä ruotsiksi, jotta olisi noudatettu lain kirjainta.[20]

Heiskasen kannanotto yliopistokysymykseen käy ilmi hänen vuoden 1935 kirjoituksestaan Yliopistokysymyksen oikea ratkaisu, jonka kustansi Suomalaisuuden liitto. Kirjoitus päättyi terävään kannanottoon, jonka mukaan ainoa oikea ratkaisu oli tehdä Helsingin yliopistosta täysin suomenkielinen.[20] Hän ei kuitenkaan uskonut moisen läpimenoon, vaan piti konsistorin ehdotusta riittävänä askeleena kohti lopullista tavoitetta. Kolmas vaihtoehto oli asiantuntijalautakunnan ehdotus suomalaistaa Helsingin yliopisto täysin ja kompensoida Åbo Akademia sopivalla summalla. Tämä oli saavuttanut laajaa kannatusta.[20]

Akateeminen Karjala-Seura

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Opiskeluaikanaan Heiskanen toimi Akateemisessa Karjala-Seurassa, josta hän erosi vuonna 1932 yhdessä Urho Kekkosen, Martti Haavion, Lauri Hakulisen, V. J. Sukselaisen, Kustaa Vilkunan, Reino Kuuskosken, Heikki Hosian ja muiden poliittiseen keskustaan suuntautuneiden jäsenten kanssa, kun AKS:n enemmistö ei 27. huhtikuuta 1932 pidetyssä kokouksessa suostunut tuomitsemaan Mäntsälän kapinaa.[21]

Eduskuntaan

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1933 Heiskanen valittiin yhdeksi kaudeksi maalaisliiton listalta eduskuntaan. Hän oli edustajakaudellaan muun muassa yliopistojen suomalaistamisen aktiivisin puolestapuhuja.[20] Hänen intomielinen tapansa ajaa asioita ja häpeämätön suhtautuminen vahvojen mielipiteiden julkituomiseen herättivät kuitenkin niin paljon vastarintaa, että eduskuntatyöstä ei tullut Heiskaselle uraa.[20]

Veikko Heiskasen lakialoitteista yksi ylsi laiksi. Nimenmuutoslain, niin sanotun Lex Heiskasen, perusteella ainakin 250 000 sukunimeä suomalaistettiin.[20] Heiskanen oli myös 1933–1948 Suomalaisuuden liiton puheenjohtaja.[22]

Tunnustukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Palkinnot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Heiskanen palkittiin 1956 American Geophysical Unionin (AGU:n) Bowien mitalilla numero 18. Geofysiikan alalla ei jaeta Nobel-palkintoa, joten kerran vuodessa jaettavaa Bowien mitalia pidetään sen lähimpänä vastineena.[2]

Heiskanen oli ansioidensa vuoksi monen tiedeakatemian jäsen. Näihin kuuluivat muun muassa American Academy of Arts and Sciences, Deutsche Akademie der Wissenschaften zu Berlin, Geological Society of London, Det Norske Videnskaps-Akademi, Accademia Nazionale dei Lincei, Vatikaanin Pontificia Academia Scientiarum eli Paavillinen tiedeakatemia.[2] Paavilliseen tiedeakatemiaan valinta, joka oikeuttaa nimitykseen ”ylhäisyys”, ylitti uutiskynnyksen erityisesti Yhdysvalloissa.[2] Lisäksi hän oli Alankomaiden kuninkaallisen maantieteellisen seuran ja IAG:n neuvoston kunniajäsen sekä Pohjoismaiden geodeettisen komission kunniapresidentti, sekä kuului noin tusinaan tieteelliseen seuraan.[2]

Kunniatohtoriksi Heiskanen nimettiin Bonnin yliopistossa, Teknillisessä korkeakoulussa, Ohion valtionyliopistossa ja Uppsalan yliopistossa.[2] Ohion osavaltionyliopisto on nimennyt Heiskasen mukaan geodesian symposiuminsa ja jakanut vuodesta 1964 ”Kaarina and Weikko A. Heiskanen Awards” -palkinnot ansioituneelle geodesian tutkijalle ja nuorelle geodesian tutkijalle.[23]

Heiskanen sai valtiollisista tunnustuksista muun muassa Viron Valkoisen tähden II-luokan ansiomerkin (vir. Valgetähe teenetemärk).[24]

Heiskaselle myönnettiin 9. lokakuuta 1953 Jenny ja Antti Wihurin rahaston miljoonan markan kunniapalkinto.[25]

Heiskasen kunniaksi järjestetään vuosittain heinä-elokuussa ns. Aurinkopäivä Härkämäen observatoriolla, Kangaslammilla. Heiskasen muistomerkki sijaitsee myös Härkämäen observatoriolla (2013 alkaen).

Vuonna 1941 löydetty pikkuplaneetta 2379 Heiskanen on nimetty V. A. Heiskasen mukaan.[26]

Muotokuvat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Härkämäen observatoriolla, Kangaslammilla, Nina Sailon 1995 veistämä pronssireliefi (15.10.2013 lähtien). Aiemmin muistomerkki sijaitsi Kangaslammin Harjurannan koululla.[23]
  • Suomalaisuuden liitolla Viljo Savikurjen 1955 valmistamat pronssireliefi ja mitali[23]
  • Geodeettisellä laitoksella Efraim Tilviksen 1962 tekemä maalaus[23]

Julkaisuja

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Heiskanen kirjoitti vuosien 1921–1967 aikana noin 150 julkaisua.[27]

  • Heiskanen, W.: Untersuchungen über Schwerkraft und Isostasie. (väitöskirja) Helsinki: Geodeettinen laitos, 1924.
  • Heiskanen, W.: Die Vergleichung von zwei Ablesungsverfahren des Normalbarometers. Helsinki: Meteorologinen keskuslaitos, 1924.
  • Bonsdorff, I. et al.: Die Beobachtungsergebnisse der südfinnischen Triangulation in den Jahren 1920–1923. Helsinki: Geodeettinen laitos, 1924.
  • Heiskanen, W.: Schwerkraft und isostatische Kompensation in Norwegen. Helsinki: Geodeettinen laitos, 1926.
  • Heiskanen, W.: Die Erddimensionen nach den europäischen Gradmessungen. Helsinki: Geodeettinen laitos, 1926.
  • Heiskanen, W.: Über die Elliptizität des Erdäquators. Helsinki: Geodeettinen laitos, 1929.
  • Bonsdorff, I. et al.: Die Beobachtungsergebnisse der Triangulationen in den Jahren 1926–1928. Helsinki: Geodeettinen laitos, 1929.
  • Heiskanen, W.: Tähtimaailma. (perustuu H. Ludendorffin toimittamaan Newcombin-Engelmannin Populäre Astronomie -teoksen 7. painokseen) WSOY, 1929.
  • Heiskanen, W. A.: Pallotähtitieteen perusteet. WSOY, 1937.
  • Heiskanen, W. A.: Tähtitiede 1, Tähtitieteen historiallinen kehitys : Tähtitieteen apuneuvot ja työtavat: Aurinkokunta. WSOY, 1948.
  • Heiskanen, W. A.: Tähtitiede 2, Aineen rakenne ja säteilyoppi : linnunratajärjestelmä : avaruudensaaret eli ulkogalaktiset tähtijärjestelmät : kosmoksen synty ja kehitys eli kosmogonia. WSOY, 1950.
  • Heiskanen, W.: On the world geodetic system. Helsinki: Geodeettinen laitos, 1951.
  • Heiskanen, W. A. & Vening Meinesz, F. A.: The Earth and its gravity field. McGraw-Hill, 1958.
  • Heiskanen, W. A. & Moritz, H.: Physical geodesy. Bulletin Géodésique, 1967, 86. vsk, nro 1, s. 491–492. DOI 10.1007/BF02525647 Artikkelin verkkoversio. (ranskaksi)[vanhentunut linkki]

Juhlakirja

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Professori Weikko A. Heiskaselle hänen 60-vuotispäivänään omistettu juhlajulkaisu. Helsinki: Geodeettinen laitos, 1955.

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Kakkuri, Juhani: Maapallon mittaaja: V. A. Heiskasen elämä. (Ursan julkaisuja 108) Helsinki: Ursa, 2008. ISBN 978-952-5329-71-1

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Kakkuri s. 81–82.
  2. ↑ a b c d e f g Kakkuri s. 123–125
  3. ↑ a b Maapallon mittaaja: V. A. Heiskasen elämä
  4. ↑ Kakkuri s. 93.
  5. ↑ Kakkuri s. 103–109
  6. ↑ Kakkuri s. 34.
  7. ↑ Ellonen, Leena (toim.): Suomen professorit 1640–2007, s. 167. Helsinki: Professoriliitto, 2008. ISBN 978-952-99281-1-8
  8. ↑ Kakkuri s. 118–120
  9. ↑ Kakkuri s. 13.
  10. ↑ a b c Kakkuri s. 16–18.
  11. ↑ a b c d e f g Kakkuri s. 20–22.
  12. ↑ a b c d Kakkuri s. 25–26.
  13. ↑ a b Kakkuri s. 22–23.
  14. ↑ Kakkuri s. 59–63.
  15. ↑ Kakkuri s. 65–70.
  16. ↑ Kakkuri s. 70–71.
  17. ↑ Kakkuri s. 74–75.
  18. ↑ Kakkuri s. 98–100.
  19. ↑ a b c d e Kakkuri s. 103–109
  20. ↑ a b c d e f g Kakkuri s. 115–122.
  21. ↑ Kakkuri s. 122
  22. ↑ Kakkuri s. 120–121.
  23. ↑ a b c d Veikko Aleksanteri Heiskanen (1895–1971), geodesian professori, Geodeettisen laitoksen johtaja Biografiakeskus. SKS. Viitattu 4.5.2009.
  24. ↑ Veikko Aleksanteri Heiskanen Estonian State Decorations. Viitattu 4.5.2009. (englanniksi)
  25. ↑ Harjulehto, Seppo: Mitä Missä Milloin 1955, s. 14. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1954.
  26. ↑ Oja, Heikki: Sibeliuksesta Tuonelaan. Aurinkokuntamme kiehtova nimistö, s. 74, 101. Helsinki: Tähtitieteellinen yhdistys Ursa, 2003. ISBN 952-5329-25-9
  27. ↑ Kakkuri s. 137–148.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]


Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=V._A._Heiskanen&oldid=22848963”