Vampyyri

Vampyyri
Vampyyrihahmo elokuvasta Laukaus yössä (1927)
Ominaisuudet
Status	Elävä kuollut
Tuntomerkit	Punakka ja usein lihava (kansanperinne), torahampaat (myöhempi vampyyrifiktio)
Asuinpaikka	Voi asua missä vain
Kuolinsyy	itsemurha, vampyyrin purema ja siitä johtuva verenhukka
Voimat	Kyky muuttua lepakoksi, yli-inhimillinen fyysinen voima, yli-inhimillinen nopeus
Kansanperinne
Kansanperinteen alkuperä	Keskiaikainen eurooppalainen kansanperinne
Alkuperäalue	Itä-Eurooppa
Samanlaiset olennot	Baital
Infobox OKNimi-testi OK

Vampyyri on mytologiaan, kansanperinteeseen ja nyttemmin populaarikulttuuriin kuuluva vainajaolento, joka tyypillisesti syntyy henkiin heränneestä ruumiista ja juo ihmisten tai eläinten verta tai elinvoimaa. Tarujen mukaan etenkin elämänsä aikana erityistä julmuutta osoittavat, muita kaltoin kohtelevat ihmiset muuttuvat vampyyreiksi, joilla on ehtymätön verenhimo. Vampyyrillä on usein yliluonnollisia voimia kuten kyky muodonmuutokseen. Vampyyritarinoita on esiintynyt ympäri maailman ja kaikkina aikakausina.

Vampyyri-nimitystä käytetään myös veri­vampyyrien heimoon (Desmodontidae) kuuluvista lepakoista, joiden on aikoinaan kuviteltu liittyvän vampyyrimyytteihin.

Vampyyrimyytit

Vampyyrit muinaisaikoina

Muinaisen Babylonian demonitarustoon kuului Lilitu-niminen vampyyriolento. Se luultavasti periytyi juutalaiseen mytologiaan lapsia vainoavana Lilith-olentona. Muinaisten egyptiläisten jumalatar Sekhmet joi erään myytin mukaan vereen sekoitettua alkoholia. Homeroksen Odysseiassa Odysseus kohtaa Manalassa aaveita, jotka joivat verta. Roomalaiset tunsivat Strix-linnun, joka joi verta ja söi ihmislihaa. Strix on romanialaisen strigoi-vampyyrin edeltäjä. Varhaisissa slaavilaisissa myyteissä vampyyri joi verta ja pelkäsi hopeaa (vaikkakaan ei tuhoutunut siitä), ja se voitiin surmata leikkaamalla siltä pää irti ja asettamalla se jalkojen väliin, lävistämällä sen sydän tai jokin tärkeä elin miekalla (joissakin tapauksissa miekan pitää olla pyhitetty), tai lyömällä puuvaarna sen sydämeen. Joskus vampyyrien hautoihin laitettiin hiiliä sillä uskottiin, että vampyyrit eivät voineet nousta arkuistaan ennen kuin olivat tuhlanneet kaiken hiilen. Ensimmäiset englantilaiset vampyyritarinat on dokumentoitu 1100-luvulta.

Vampyyrit myöhemmissä kansantarinoissa

Philip Burne-Jonesin vampyyri vuodelta 1897.

Rikkain vampyyritarinaperinne löytyy Itä-Euroopasta ja Kreikasta. Esimerkiksi 1730-luvun dokumentoitu Arnold Paolen tapaus sattui Belgradissa nykyisessä Serbiassa. Osaksi vampyyritarinoiden leviämisen pohjana ovat historialliset sodat Turkkia vastaan ja alueen ortodoksisen kristinuskon kirkon propaganda katolisuutta ja islamin uskoon kääntymistä vastaan. Leviämiseen vaikutti myös Unkarin liittäminen Itävaltaan.

Eri maailmankolkkien vampyyrimyytit poikkeavat toisistaan kuvauksissaan tavoista ja ulkonäöstä. Keski- ja Itä-Euroopan vampyyrit olivat punakoita ja usein lihavia. Kiinalainen vampyyri saa voimansa kuunvalosta, kun taas määriläinen vampyyri jättää käärinliinansa hautaan ja karkaa uhriensa kimppuun alastomana. Baijerilainen vampyyri, Nachtzehrer nukkuu vasen silmä auki ja peukalot yhteenliitettyinä.

Vampyyrin tuhoaminen vaarnalla.

Bulgarialaisella ubour- vampyyrilla on vain yksi sierain. Meksikossa tunnetaan nahuoilta ja asteekeilta periytyvät tlaliques – ja civatateo – noitavampyyrit. Edellinen on muodonmuuttaja ja voi lähestyä uhria kalkkunan hahmossa tai tulipallona. Civatateota pidetään synnytyksen yhteydessä kuolleen aatelisen palanneena henkenä. Uhreina ovat erityisesti lapset, jotka se surmaa näännyttämällä. Ulkonäköä kuvataan kalpeaksi, kädet ovat kalkin värjäämät ja tahraisissa vaatteissa on kuvattuna ristiin asetetut luut.

Brasilialainen vampyyri on lobishomen, joka vainoaa erityisesti naisia, mutta ei pyri surmaamaan heitä vaikka imee verta. Uhrilla ilmenee pian hyperseksuaalisuuden oireita. Nimen alkuperä on Portugalissa, missä se on ihmissusimainen olento. Venäläisestä vampyyriperinteestä tunnetuin on upyr. Se liikkuu keskipäivästä keskiyöhön, ja on erittäin verenhimoinen hyökäten sekä lasten että aikuisten kimppuun. Jos upyr löydetään, sen voi tuhota siunatulla vedellä ja lyömällä vaarna yhdellä iskulla rinnan läpi. Itse nimitys upyr on muunnoksina esim. upior Puolassa, upor Valko-Venäjällä ja upir Ukrainassa, vaikka olento on kuvaukseltaan erilainen.

Veren imeminen näkyy kuuluneen erityisesti itäeurooppalaisten vampyyrien perusolemukseen, vaikka monissa tarinoissa vampyyreilla ei ole mitään tekemistä veren kanssa. Joillakin alueilla vampyyrit tyytyivät vain karjaeläinten vereen tai lypsivät karjan kuiviin. Joissakin tarinoissa vampyyrin pureman aiheuttamaan verenhukkaan kuollut ihminen nousee haudastaan vampyyrina. Hyökkäyksestä selviytynyt uhri voi estää muuntumisensa tuhoamalla vampyyrin ja syömällä multaa tämän haudalta. Uskotaan myös, että vampyyreilla ei ole peilikuvaa tai että he eivät näy kameroissa sillä vampyyreilla ei ole sielua.

Jos vampyyriksi epäillyn tai muuttuvaksi pelätyn paluu halutaan estää, voidaan ruumis haudata tienristeykseen tai vatsalleen, ja isketään vaarna sen läpi maahan. Vampyyrin voi yleensä tappaa survaisemalla puuvaarnan sen sydämen tai navan läpi, polttamalla sydämen tai leikkaamalla pää irti. Poltetun sydämen tuhka pitää heittää jokeen tai sekoittaa veteen ja juoda. Krusifiksi, villiruusu, okaat (erityisesti orapihlaja), vihkivesi ja paksut valkosipuliköynnökset ehkäisevät tarinoiden mukaan vampyyrien saapumista taloon.

Myös tarinoiden mukaan vainajan hautaamisen jälkeen mullan tai arkun päälle jätettiin villiruusu. Tämä siksi, että pelättiin vainajan muuttuvan vampyyriksi. Uskomus vaikuttaa nykyäänkin: hautajaisissa tapana on jättää arkun päälle ruusu.

Populaarikulttuuri on lisännyt vampyyreihin piirteitä, joita kansanperinteet eivät tunne. Kirjailija Bram Stoker keksi vampyyrin peilikuvattomuuden ja että vampyyri ei jätä varjoa sekä sen, että vampyyri ei voi tulla taloon sisään kutsumatta.

Vampyyrimyyttien mahdolliset syyt

Vampyyrilasten patsas Indonesiassa.

Piirros lepakkomaisista vampyyreista.

Katalepsia aiheuttaa syvän tajuttomuustilan, josta herääminen voi kestää jopa viikkoja. Potilasta voitiin tässä tilassa kehittymättömämmän lääketieteen aikana luulla kuolleeksi, ja hänet saatettiin haudata elävältä. Herättyään arkussa hän luonnollisesti huusi, ja tällaisia huutoja pelättiin. Joskus hauta, jossa epäiltiin olevan vampyyri, kaivettiin auki ja huomattiin, että kalmo oli verentahrima, mikä tietenkin vahvisti uskomusta, että kyseessä oli vampyyri. monet ihmiset pelkäsivät 1700-luvun loppukymmeniltä 1900-luvun alkukymmenille elävältä hautaamista niin paljon, että hautoihin asennettiin laitteita, joilla saattoi ilmoittaa, että ei ollut kuollut. Tällaista pelkoa kutsutaan tafofobiaksi. Ranskan akatemia palkitsi tohtori Jostin, kun tämä oli keksinyt nännien nipistämiseen tarkoitetut pihdit, joilla voitiin käytännössä varmasti osoittaa ruumis kuolleeksi^lähde?.

Paul Barberin mukaan vampyyriruumiit osoittivat merkkejä alkavasta mätänemisestä. Ruumiit turposivat kun kaasut kertyivät vartaloon ja lisääntynyt paine pakotti veren vuotamaan nenästä ja suusta. Tämä sai vartalon näyttämään "pullealta" ja "punertavalta" – muutoksia, jotka olivat kaikki erityisen silmiinpistäviä, jos henkilö oli ollut kalpea tai laiha eläessään. Joskus kun avattiin hautoja, jossa epäiltiin olevan vampyyri, havaittiin hautojen olevan tyhjiä. Tästä pääteltiin, että vampyyri oli noussut haudasta imeäkseen verta. Tällaisista haudoista kalmot oli useimmiten todennäköisesti vienyt kalmovaras.

Epämuodostumat ja muut poikkeamat kasvoissa tai kehossa ovat mahdollisesti antaneet vaikutteita vampyyrimyyttiin. Kristinusko on aikanaan vahvistanut käsitystä siitä, että tietyllä tavalla synnissä kuollut ihminen voisi paholaisen vaikutuksesta joutua jatkamaan maanpäällistä vaellustaan muita vainoten. Toiseksi vampyyrimyyttien aiheuttajaksi on usein arveltu harvinaista perinnöllistä veritautia porfyriaa, joka aiheuttaa muun muassa vahvaa valonarkuutta ja jonka yleinen oire on anemia. Varsinaisia todisteita porfyrian yhteydestä vampyyrimyyttiin ei kuitenkaan ole, eikä selitystä pidetä enää yhtä uskottavana kuin aiemmin, kun sairauden esimerkiksi virheellisesti luultiin helpottuvan verta juomalla. Vampyyrien valonarkuus ei myöskään niinkään kuulu alkuperäisiin myytteihin, vaan on modernia perua. Myös vesikauhua eli raivotautia on pidetty mahdollisena vampyyrimyyttien syynä.

Vampyyrit uudemmassa fiktiossa

Kirjallisuudessa

Kirjailija Anne Rice tunnetaan muun muassa Vampyyrikronikat-kirjasarjastaan.

Bela Lugosi elokuvassa Dracula (1931)

Nuori mielenosoittaja vampyyrimeikissä.

John Polidori julkaisi Englannissa New Monthley Magazinessa vuonna 1819 The Vampyre -novellinsa. Se oli ensimmäinen moderni vampyyrikertomus, ja se kertoi tarinan verenhimoisesta lordi Ruthvenista. George Byron saattoi olla novellin ideoija.

Englanninkielisen kirjallisuuden ulkopuolella tunnettuja varhaisia vampyyritarinoita ovat muun muassa Nikolai Gogolin Mirgorod – kokoelmassa ilmestynyt Viy vuodelta (1835) ja Guy de Maupassantin Le Horla (1886). Viy on suomennettu 1966 nimellä Maahisten valtiatar. Aleksei Tolstoin novelleista Upyr ilmestyi ensimmäisenä 1841.

Sheridan Le Fanun pienoisromaani Carmilla puolestaan vaikutti vuonna 1897 ilmestyneeseen Bram Stokerin romaaniin Dracula, joka lienee vampyyrikirjallisuuden kuuluisin kirja. Dracula perustuu etäisesti historialliseen henkilöön Vlad Seivästäjään. Stokerin kirja loi modernin vampyyrimyytin ja teki siitä myöhemmin populaarikulttuurin osan. Stokerin luoma Dracula-hahmo vietti päivät ruumisarkussa ja nousi yöllä saalistamaan ihmisten verta. Hän kykeni muuntumaan lepakoksi, joka lensi pimeydessä sopivaa uhria etsien. Stokerin teokselle oli ominaista selvä eroottinen lataus: vampyyri valitsee mieluiten uhrikseen nuoren kauniin naisen, ja itse verenjuontitoimitus on hekumallinen kokemus niin vampyyrille kuin uhrillekin. Vampyyri onkin ajan saatossa muuttunut julmasta pedosta eräänlaiseksi kiehtovaksi, romanttiseksi ja traagiseksikin olennoksi.

Uudempaa vampyyrikirjallisuutta edustaa esimerkiksi kirjailija Anne Rice, joka on myös vaikuttanut vampyyrikuvaan Vampyyrikronikat-romaaneillaan. Kirjat kuvaavat perinteisiä vampyyrejä moniulotteisempia hahmoja, joilla on ihmisten tunne-elämä. Vampyyrikronikoissa vampyyrien seksuaalisuus korostuu vahvasti ja niissä on myös homoeroottisia vivahteita. L.J. Smith on kirjoittanut Vampyyripäiväkirjat-kirjasarjan, johon on kirjoittamassa vielä jatkoa. Vampyyripäiväkirjojen pohjalta on tehty myös samanniminen televisiosarja. Charlaine Harris on kirjoittanut vampyyreista ja muista yöolennoista kertovan Sookie Stackhouse -sarjan. Mormonikristityn Stephenie Meyerin luoma suosittu Houkutus-kirjasarja käsittelee vampyyrihahmojensa avulla pidättyväisyyttä ja muita kristillisiä hyveitä. Saksalaisen Angela Sommer-Bodenburgin Pikku vampyyri on suosittu lastenkirjasarja. Nuorille suunnattua vampyyrikirjallisuutta edustavat muun muassa Darren Shan ja R. L. Stine.

Suomalaista vampyyrikirjallisuutta edustaa Juha-Pekka Koskisen Paholaisen vasara. Koskisen kirjassa Vlad Seivästäjän autenttinen historia on kiinteä osa tarinaa, jossa on kauhu- ja jännityselementtien lisäksi vahva psykologinen jännite.

Elokuvissa

Varhainen vampyyrielokuva oli vuoden 1922 saksalainen mykkäfilmi Nosferatu. Erityisesti Dracula-rooleista tuli tunnetuksi Bela Lugosi. Myöhemmin brittiläinen Hammer Film kuvasi kahdeksan Dracula-elokuvaa, joista kuudessa näyttelee pääosaa Christopher Lee. Mikään Hammerin tuottamista elokuvista ei ollut uskollinen Stokerin romaanille. Tom Holland ohjasi 1985 kaupunkimiljööseen modernisoidun Kauhun yön, jossa vampyyria näytteli Chris Sarandon.

Francis Ford Coppola ohjasi 1992 Bram Stokerin romaanille hieman uskollisemman filmatisoinnin Bram Stokerin Dracula. Elokuva sai ristiriitaisen vastaanoton. Vuonna 1994 julkaistiin Anne Ricen kirjan pohjalta tehty Veren vangit, jonka pääosissa ovat Tom Cruise ja Brad Pitt. Vampyyreitä voi nähdä myös venäläisessä elokuvassa Night Watch – yövahti ja sen jatko-osissa sekä ruotsalaisessa elokuvassa Ystävät hämärän jälkeen, joka sijoittuu 1970-luvun lähiömiljööseen.

2003 julkaistussa Herrasmiesliiga elokuvassa esiintyi naisvampyyri Wilhelmina ”Mina” Harker.

Vuonna 2012 julkaistiin vampyyri-elokuva Dark Shadows. Se kertoo vampyyrista, joka vapautuu arkustaan oltuaan siellä yli 200 vuotta. Sarjan pääosaa esittää Johnny Depp.

Vampyyrit ovat keskeisessä osassa suositussa Twilight-elokuvasarjassa.

Televisiossa

Suomen televisiossa vampyyrifiktiota ovat edustaneet muun muassa sarjat Buffy, vampyyrintappaja ja Angel sekä vuosina 1966–1971 tehty kauhusaippuasarja Dark Shadows, josta tehtiin vuonna 1991 uusi, 12-osainen sarja Yön vampyyrit. Hyvin tunnettu vampyyriaiheisten televisiosarjojen joukossa on yhdysvaltalainen True Blood (2008–2014). Nuorille suunnattuja vampyyrisarjoja ovat puolestaan Teinidracula ja vuonna 2010 ensiesityksensä saanut Vampyyripäiväkirjat. Lisäksi vuosina 2008–2013 ensimmäisen kerran esitetyssä brittiläisessä sarjassa Being Human osa hahmoista on vampyyreja.

Lähteet

• Wilson, Colin: Ovi tuntemattomaan I–II. Tampere: Fanzine Oy, 1983. ISBN 951-9287-04-3
• Ovi tuntemattomaan II ISBN 951-9287-05-1
• Bram Stoker – Dracula, suomentajan esipuhe Jarkko Laine ISBN 951-1-12411-0
• Hovi Tuomas – Vlad Seivästäjä ja vampyyrikreivi Dracula, Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2015, ISBN 978-952-222-577-1
• Bunson, Matthew, The Vampire Encyclopedia, Crown Trade Paperbacks, 1993, New York, ISBN 0-517-88100-4

Kirjallisuutta

• Hovi, Tuomas – Leppälahti, Merja (toim.): Vampyyrit kansanperinteestä populaarikulttuuriin. Folkloristiikan julkaisuja 1. Turun yliopisto 2011. ISBN 978-951-29-4672-3 ISSN 1799-7925
• Höglund, Anna: Vampyrer. En kulturkritisk studie av den västerländska vampyrberättelsen från 1700-talet till 2000-talet. Väitöskirja. Växjön yliopisto 2009.
• Taylor, Joules: Vampyyrit. ((Vampires, 2009.) Suomentanut Lotta Heikkeri) Helsinki: Nemo, 2009. ISBN 978-952-240-030-7

Aiheesta muualla

• Vampyyrit iskevät entistä lujempaa. Ylen uutiset 19.8.2010.
• Tuomas Koivula: Vampyyrien evoluutio (Arkistoitu – Internet Archive). Utuonline 9.9.2010.