Vaivaistupa
Vaivaistupa eli vaivaistalo on Suomessa ja Ruotsissa käytössä ollut vanhainkodin historiallinen vastine, jonne sijoitettiin pysyvästi köyhiä ja pitkäaikaissairaita ihmisiä. Niitä perustettiin varsinkin 1800-luvulla.[1]
Vuoden 1571 kirkkolaki ja vuoden 1623 hospitaalijärjestys velvoittivat seurakunnat rakentamaan ja ylläpitämään alueellaan majapaikkaa kerjäläisiä varten. Samalla kerjuuoikeus rajoitettiin lähinnä omaan kaupunkiin tai pitäjään. Vuoden 1734 laki määräsi (rakennuskaari 26:1) jokaisen pitäjän asukkaan velvollisuudeksi rakentaa ja ylläpitää kirkkoa, kellotapulia, kirkonaitaa, pitäjäntupaa ja vaivaisten tupaa. Rakennusaineet ja niiden ajot tuli toimittaa tilan koon mukaan ja päivätyöt ruokakunnittain. Vaivaistupia ei kuitenkaan perustettu jokaiseen pitäjään, sillä vuoden 1852 vaivaishoitoasetuksen ilmestyessä ei sellaista ollut perustettu kaikkialle.[2][3]
Vuoden 1852 asetus laajensi pitäjien huoltovelvoitteita ja määräsi toimintaan eräitä hallinnollisia muutoksia. Turvattomien lasten alaikäraja nostettiin kahdestatoista kuuteentoista vuoteen ja myös työkykyiset köyhät alettiin lukea avustettavien joukkoon. Pitäjät jaettiin piireihin, joille kullekin määrättiin valvoja, jonka tehtävä oli pysyä ajan tasalla alueensa köyhien tilanteesta ja oloista.[4]
Vaivaistalo oli tarkoitettu ihmisille, jotka eivät pystyneet itse huolehtimaan toimeentulostaan. Talon asukkaiden oli osallistuttava voimiensa mukaan talon töihin. Vaivaistalot muutettiin vuonna 1922 köyhäinhoitolain nojalla kunnalliskodeiksi.[1]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b Kaisu-Maija Nenonen & Ilkka Teerijoki: Historian suursanakirja, s. 559. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22044-2
- ↑ Iso tietosanakirja, Otava 1931–1939.
- ↑ Otavan iso tietosanakirja, Otava 1960–1965.
- ↑ Kuisma, Markku: Helsingin pitäjän historia III. Isostavihasta maalaiskunnan syntyyn 1713-1865, s. 359. Vantaan kaupunki, 1991. ISBN 951-8959-12-9
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Vaivaistupa Wikimedia Commonsissa
