Talvisodan pommitukset Viipurissa
Talvisodassa Viipuria pommitettiin useaan otteeseen.
Talvisodan alkuosa tammikuun 1940 loppuun pommitukset olivat hajanaisia, mutta helmikuun 1940 alusta pommitukset kiihtyivät saavuttaen lopulta huippunsa 18. helmikuuta[1].
1940
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
10. helmikuuta – ”tuhopolttolauantai”
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Tuhopolttolauantai oli siihen asti kovin Viipuriin kohdistunut palopommitus lauantaina 10. helmikuuta 1940.
Venäläiset lähettivät siihen asti mittavimmat pommittajaosastot kaupungin kimppuun murtaakseen suomalaisten moraalia. Kaupunki paloi pahasti, eritoten Havin kaupunginosa puurakenteisena hävisi lähes maan tasalle. Tässä pommituksessa venäläiset käyttivät ensimmäisen kerran niin sanottuja lentotynnyreitä eli kasettipommeja (katso Molotovin leipäkori).
Tässä pommituksessa tuhoutui paljon korvaamatonta, muun muassa Viipurin nuorisoseuran toimitalo kaikkine arkistoineen ja juuri valmiiksi saatu yhdistyksen historia lähdeaineistoineen.
11. helmikuuta – ”rumputulisunnuntai”
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Rumputulisunnuntai oli talvisodan Viipurin taistelun siihen asti tuhoisin tykistöpäivä 11. helmikuuta 1940.
Tuskin oli edellisen päivän tuhoisa pommitus, Tuhopolttolauantai, mennyt ohi, kun jo uusi kauhu odotti: kauaskantava venäläinen tykki, Aavetykki, alkoi tulittaa kaupunkia satunnaisesti mutta tiuhaan.
Tulitusta kesti koko päivän ja se tuotti pahoja vaurioita mutta odotettua vähemmän ihmishenkien menetyksiä. Eräs tunnetuimpia tuon päivän osumia tuli Viipurin kaupungintaloon, jossa ammus räjähti rahatoimiston tiloissa tuhoten ne täysin.
Tulituksen tahti kiihtyi, kun radioaalloilta kantautui taiteilija Ella Erosen Tukholmasta käsin koko pituudessaan ja kuulijoiden mukaan tummalla äänellä ja suorastaan palavan rukouksen sävyllä lausuma Maamme-laulu koko pituudessaan. Kuitenkin välittömästi tämän päätyttyä tulitus loppui – koska esitys oli sijoitettu varta vasten Suomen taloudelliseksi tueksi järjestetyn Suomi–Ruotsi-jääpallo-ottelun alkuun ja ottelu radioitiin suorana Tukholmasta[2]. Tapaus on yksi ensimmäisistä dokumentoiduista todisteista venäläisten suuresta urheiluhulluudesta: jopa sotatoimi sai keskeytyä tällaisen ajaksi.
Tulitus jatkui Suomelle tappiollisen ottelun päätyttyä aina hämärän tuloon asti, jolloin se laantui hiljalleen.
Tämä päivä jäikin venäläisten kauhun aseen viimeiseksi varsinaiseksi näytöksi, joskin satunnaista ammuntaa koettiin vielä muutaman kerran. Kokonaan se loppui kun venäläinen kenttätykistö alkoi kantaa Viipuriin noin kaksi viikkoa myöhemmin.
14. helmikuuta – ”lopun ennepäivä”
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lopun ennepäivä oli talvisodan ajan Viipurin pahin muu kuin palopommitus 14. helmikuuta 1940. Palopommejakin pudotettiin, mutta suhteellisen vähän tässä pommituksessa.
Hälytyssireenit soivat 14. helmikuuta 1940 kello 8.15 venäläisten pommittajien ilmestyessä kaupungin ylle. Ensimmäinen yksinäinen kone pudotti jo tuttuja antautumaan kehottavia lentolehtisiä, ja ensimmäiset pommit räjähtivät Kelkkalan kaupunginosassa kello 10.10.
Välillä tuli pitkäkin tauko, mutta kello 10.31 putosivat seuraavat pommit Neitsytniemelle, josta kehittyikin tämän sirpale- ja räjähdyspommein tehdyn pommituksen painopistealue.
Kello 11.08 osui sarja räjähdyspommeja kaupungin puhelinkeskukseen katkaisten yhteydet pitkäksi ajaksi.
Puolenpäivän aikaan pommitus levisi Neitsytniemestä ympyröinä kattamaan koko kaupungin.
Pommituslentojen kokonaismääräksi lasketaan noin 150 konetta eli varsin paljon, mikä kertoo siitä kuinka tärkeänä venäläiset Viipuria pitivät.
Samana päivänä eli 14. helmikuuta 1940 murtui lopullisesti myös Summa.
18. helmikuuta – ”tuhon sunnuntai”
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Tuhon sunnuntai oli talvisodan ankarin Viipuriin kohdistunut palopommitus 18. helmikuuta 1940. Sen aikana huomattava osa kaupungista syttyi palamaan ja tuhoutui maan tasalle. Pommitus oli monin verroin kovempi kuin kahdeksan päivää aiemmin eli 10. helmikuuta ollut Tuhopolttolauantai.
Tunnetuin tuhon kohde oli Varuskunnan kirkko eli Viipurin vanha tuomiokirkko, Mikael Agricolan hautakirkko.
Palon todistajina olleet viipurilaiset palomiehet, sotilaat ja väestönsuojeluhenkilöstö ovat kertoneet, että juuri tämän kirkon paloa yritettiin sammuttaa kaikkein kovimmin, koska kirkon alttari oli edellisenä päivänä täytetty juuri arkkuihinsa sijoitetuilla kaatuneilla, jotka piti tuona sunnuntaina siunata kirkossa.[1] Yritys jäi turhaksi, ja kirkko paloi päiväkausia, kunnes lopulta sammui kaiken palavan loputtua.
Veteraanien ja vanhojen viipurilaisten kertoman mukaan vanhan tuomiokirkon tuhosta muodostui tietyllä tavalla symboli kaikelle sille kauhulle, mikä sodan myötä vyöryi yli Viipurin ja koko Kannaksen.[1] Tuhon sunnuntaihin loppui myös kaupungin siviilielämä sillä erää. Kaupunginkanslia suljettiin ja viimeiset virkamiehet evakuoitiin. Vain iäkäs kaupunginkamreeri jäi vielä kaupunkiin. Hänen hallussaan oli kaupungin käteiskassa, jota hän hoitikin aivan loppuun asti virkamiesmäisellä tarkkuudella.[3] Kamreeri poistui kaupungista vasta viimeisten sotilaiden mukana rauhanteon jälkeen. Käteiskassa ja kirjanpito tulivat manner-Suomeen hänen matkalaukussaan.
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Emil Koponen – Eero Viitanen: Viipurin viimeiset päivät : asiakirjojen ja omien kokemusten perusteella kuvattuna, WSOY 1940
- Viipurin kaupunginkanslian asiakirjat, Suomen kansallisarkistolähde tarkemmin?
- Viipurin kaupunginkamreerin päiväkirjamerkinnät, Suomen kansallisarkistolähde tarkemmin?
- Pohjamo, Eino 1984. Aavetykki ampui Viipuria Kansa taisteli – miehet kertovat 2/1984, s. 40-43.