Höyrylotja
Höyrylotja oli yleensä puurunkoinen sisävesialus, jonka ulkopinta oli suojattu tervalla.[1] Tästä tuleekin lotjille kansan suussa syntynyt lempinimi "tervahöyry", jolla alustyyppi nykyäänkin paremmin tunnetaan. Aluksista käytettiin myös nimeä "pikinytky".[2] Osa aluksista oli rautarakenteisia "kuramyllyjä".[1] Eniten höyrylotjia liikennöi Saimaalla.[1]
Höyrylotjia käytettiin yleisesti 1870-luvulta aina 1960-luvulle saakka. Lotjia oli liikenteessä 1920-luvulla lähes 200.[1] Saimaan kanavan sulkeutuminen toisen maailmansodan johdosta, ja sen jälkeen rauta- ja maantieverkon kehittyminen lopetti lopulta Saimaan "tervahöyryjen" käytön rahtikuljetuksissa.[1]
Höyrylotjan tunnusomainen muoto oli käytännön sanelema. Alukset rakennettiin siten, että ne mahtuivat kulkemaan vuonna 1856 valmistuneen Saimaan kanavan läpi. Enimmäismitoiksi muodostui siten 31 kertaa 7 metriä ja syväys oli 2,4 metriä.[2] Lotjan keula oli tylppä.
Täysimittaisen lotjan vetoisuus oli 100–140 nettorekisteritonnia, jolla pystyttiin kuljettamaan 80–100 standarttia puutavaraa tai 600–700 pinokuutiometriä halkoja.lähde?
Lotjan höyrykone oli yleensä teholtaan noin 100 hevosvoimaa, joka riitti kehittämään noin 6 solmun matkanopeuden.lähde?
Lotjien purjehduskausi kesti keväästä aina jäiden tuloon asti. Tärkein kuormatavara oli puu. Ennen itsenäisyyttä moni lotja suuntasi Pietariin polttopuukuormineen.[1] Itsenäistymisen jälkeen aina toiseen maailmansotaan asti tärkein purkupaikka oli pääkaupunki Helsinki.[1] Sodan syttymisen jälkeen lotjat jäivät Saimaan sisäiseen liikenteeseen.[1]