Feofan Prokopovitš

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Teofan Prokopovitš)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Feofan Prokopovitš. 1700-luvun puolivälin parsuna.

Feofan Prokopovitš (ven. Феофа́н Прокопо́вич,[1] ukr. Теофан (Феофан) Прокопович, Teofan (Feofan) Prokopovytš,[2] etunimi ennen munkiksi vihkimistä Jelisei tai Jeleazar, Елисей, Елеазар; (27. kesäkuuta (juliaaninen kalenteri: 17. kesäkuuta) 1677, toisten tietojen mukaan 19. kesäkuuta (9. kesäkuuta) 1681 Kiova, Kiovan suuriruhtinaskunta – 19. syyskuuta (8. syyskuuta) 1736 Pietari,[1][3][4][a] Venäjän keisarikunta) oli ukrainalaistaustainen[5] venäläinen kirkonmies, yhteiskunnallinen vaikuttaja ja kirjailija. Hänet tunnetaan Pietari Suuren läheisenä avustajana.[6]

Tausta ja koulutus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Feofan Prokopovitš syntyi kauppiaan perheeseen, jäi varhain orvoksi ja kasvoi Kiovan Mohyla-akatemian rehtorina toimineen enonsa holhouksessa. Hän opiskeli luostarikoulussa ja Mohyla-akatemiassa. 1690-luvun puolivälin tienoilla Prokopovitš lähti opiskelemaan Puolaan, jossa hän kääntyi uniaatiksi. Vuonna 1698 hän siirtyi Roomaan, jossa hän valmistui Athanasiuksen jesuiittakollegiosta. Ulkomailla opiskellessaan Prokopovitš tutustui eurooppalaiseen filosofiaan ja kirjallisuuteen sekä vakuuttui uskonnollisen fanatismin ja teokraattisen ajattelun vahingollisuudesta.[1]

Kiovan Mohyla-akatemian opettaja

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1701 Prokopovitš lähti jesuiittakollegiosta ja palasi vuonna 1704 Kiovaan opiskeltuaan mahdollisesti välillä Saksassa. Hänet otettiin jälleen ortodoksisen kirkon jäseneksi ja vuonna 1705 hän antoi munkkilupauksen. Vuosina 1705–1706 Prokopovitš opetti runousoppia Kiovan akatemiassa. Hänen renessanssin ja barokin estetiikkaan perustuva runousoppinsa vaikutti venäläisen kirjallisuuden kehitykseen 1700-luvun puoliväliin saakka. Samaan aikaan Prokopovitš kirjoitti akatemian oppilaiden esittämän historiallisen näytelmän Vladimir, jonka teemana on uskonnon ja valistuksen, kirkon ja maallisen vallan välinen kamppailu.[1] Teos on omistettu hetmani Ivan Mazepalle,[2] jonka kannattajiin Prokopovitš tuolloin kuului[7].

Vuosina 1706–1707 Prokopovitš opetti retoriikkaa ja aloitteli uraansa saarnaajana. Vuosina 1707–1709 hän toimi filosofian professorina ja akatemian prefektinä pitäen myös luonnontieteiden kursseja. Dogmaattisuutta vastustaneen Prokopovitšin filosofia edustaa siirtymäkaudelle tyypillistä skolastiikan, renessanssin, uskonpuhdistuksen ja valistusajatusten sekoitusta.[1]

Vuonna 1709 Prokopovitš piti ensimmäisen Pietari Suuren voitoille omistetuista puheistaan (ven. slovo), joka käännettiin myös latinaksi ja puolaksi. Samaan aikaan hän kirjoitti kolmella kielellä,[1] latinaksi, kirkkoslaaviksi ja puolaksi,[8] Pultavan taistelun voittajaa ylistävän runoelman Epinikion, joka muodosti perustan venäläisen eeppisen runon kehitykselle. Vuonna 1711 Prokopovitš osallistui saarnaajana Pietarin sotaretkelle, minkä jälkeen hänet nimitettiin Kiovan Bratskin luostarin igumeniksi. Vuosina 1711–1716 hän opetti akatemiassa teologiaa. Katolisuutta ja uniaattikirkkoa vastustaneen, mutta protestantismiin myönteisesti suhtautuneen Prokopovitšin teologia sai eräät kirkonmiehet syyttämään häntä harhaoppisuudesta.[1]

Pietari I:n avustaja

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Feofan Prokopovitš. 1700-luvun puukaiverrus.

Vuonna 1716 Prokopovitš saapui Pietari I:n kutsumana Pietariin, jossa hän jatkoi puheiden kirjoittamista ja laati myös historiallisia teoksia. Ajankohtaisissa oppositiota vastaan suunnatuissa kirjoituksissaan Prokopovitš selitti ja perusteli Pietarin tekemiä uudistuksia sekä valistuneen itsevaltiaan asemaa kirkollisen vallan yläpuolella. Samalla hän loi kirjallisuudessa pitkään säilyneen ihannoivan kuvan keisarista.[1]

Vuonna 1718 Pietari I nimitti Prokopovitšin Pihkovan piispaksi tähän kohdistetuista kerettiläisyyssyytöksistä huolimatta. Saatuaan piispanviran Prokopovitš toimi keisarin läheisimpänä apulaisena kirkollisissa kysymyksissä. Hän perusteli muun muassa Moskovan patriarkaatin lakkauttamista teoksessaan Duhovnyi reglament (”Hengellinen ohjesääntö”, 1721). Pyhän synodin varapresidentin virassa Prokopovitš toimi sen todellisena johtajana. Vuonna 1725 hänet vihittiin Novgorodin arkkipiispaksi.[1]

Prokopovitš osallistui aktiivisesti koululaitoksen ja kirjapainotoiminnan kehittämiseen. Hänen laatimansa katekismuksen tapainen aapinen Pervoje utšenije otrokom (”Pojan ensimmäinen opetus”, 1720) oli suosittu 1800-luvulle saakka. Prokopovitšin valistuspyrkimykset heijastuivat myös hänen muissa teoksissaan, joissa hän yksinkertaisti kirkkoslaaviin perustunutta kirjakieltä ja lähensi sitä puhekieleen. Hän antoi suunnan venäjän kirjakielen kehitykselle vaikuttaen muun muassa Vasili Trediakovskiin, joka arvosti Prokopovitšia myös runoilijana.[1]

Prokopovitš oli laajasti sivistynyt, uskonnollisesti suvaitsevainen sekä monista tieteistä ja taiteista kiinnostunut ihminen. Hän osasi erinomaisesti kreikkaa, latinaa, italiaa ja puolaa ja oli kirjeenvaihdossa tunnettujen eurooppalaisten teologien ja tiedemiesten kanssa. 1720-luvulla hän oli Venäjän henkisen elämän kärkihahmo toimien läheisessä yhteistyössä Antioh Kantemirin, Vasili Tatištševin ja muiden Pietari Suuren uudistuksien kannattajien kanssa.[1]

Pietari I:n kuoleman jälkeen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pietari I:n kuoltua vuonna 1725 Prokopovitš joutui jälleen vastaamaan kerettiläissyytöksiin sekä taistelemaan uudistuksia vastustanutta papistoa ja valtakuntaa johtanutta salaista neuvostoa vastaan[1]. Vuonna 1730 keisarinnaksi valitun Anna Ivanovnan aikana hänen onnistui jälleen nousta huomattavaan asemaan. Poliittisessa toiminnassaan Prokopovitš oli keinoja kaihtamaton, ja asemansa vakiinnuttua hän kosti vastustajilleen valtiorikoksia tutkineen 'Salaisen kanslian' (ven. тайная канцелярия, Tainaja kantseljarija) avulla.[9][10]

Teoksia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Saarnoja kokoelmassa Slova i retši poutšitelnyje, pohvalnyje i pozdravitelnyje (”Opettavaisia, ylistys- ja onnittelupuheita”, 1760–1764).
  • Lyyrisiä runoja venäjän, latinan ja puolan kielillä.
  • Traktaatit De arte poetica (”Runousoppi”, 1705, julkaistu 1786) ja De arte rhetorica (”Retoriikka”, 1706–1707, julkaisematon).
  • Puheita: Slovo o vlasti i tšesti tsarskoi (”Puhe tsaarin vallasta ja kunniasta”, 1718), Slovo pohvalnoje o flote rossijskom (”Ylistyspuhe Venäjän laivastosta”, 1720), Pravda voli monaršei (”Monarkin vallan oikeutus”, 1722) ym.
  • Duhovnyi reglament (”Hengellinen ohjesääntö”, 1721).[11][12]

Kootut teokset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Sotšinenija. Moskva-Leningrad, 1961.
  • Filosofski tvory 1–3. Kyjiv, 1979–1981.[11]

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Morozov, P. O. Feofan Prokopovitš kak pisatel. Sankt-Peterburg, 1880.
  • Nitšik, V. M. Feofan Prokopovitš. Moskva, 1977.
  • Tšistovitš, I. A. Feofan Prokopovitš i jego vremja. Sankt-Peterburg, 1868.[11][12]

Huomautuksia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Syntymäajan päiväyksestä on eri versioita. Beierin antama syntymäaika 17.6.1677 on teoksessa Slovar russkih pisatelei XVIII veka tulkittu juliaanisen kalenterin mukaiseksi, mutta sen kuukausi on merkitty väärin. Entsyklopedija istoriji Ukrajiny tulkitsee päiväyksen gregoriaanisen kalenterin mukaiseksi.

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d e f g h i j k l Slovar russkih pisatelei XVIII veka, vypusk 2, s. 488–496. Sankt-Peterburg: Nauka, 1999. ISBN 5-02-027971-4 Teoksen verkkoversio.
  2. ↑ a b Entsyklopedija istoriji Ukrajiny, tom 9, s. 27–28. Kyjiv: Naukova dumka, 2012. ISBN 978-966-00-1290-5 Teoksen verkkoversio.
  3. ↑ Nitšik, V. M.: Feofan Prokopovitš, s. 10, 16. Moskva: Mysl, 1977. Teoksen verkkoversio.
  4. ↑ Beier Th. G. S.: ”Vita Theopanis Prokopovitsch”, Nordische Nebenstunden. Das ist: Abhandlungen über die alte Geographie, Geschichte und Alterthümer Nordens. Erster Theil, s. 251. Frankfurt, Leipzig: Johann Georg Fleischer, 1776. Teoksen verkkoversio.
  5. ↑ Venäläisen kirjallisuuden historia, s. 102. Helsinki: Gaudeamus, 2011. ISBN 978-952-495-181-4
  6. ↑ Bolšaja sovetskaja entsiklopedija, tom 21, s. 67. Moskva: Sovetskaja entsiklopedija, 1975.
  7. ↑ Ivan Korovytsky, Arkadii Zhukovsky: Prokopovych, Teofan Internet Encyclopedia of Ukraine. 1993. Viitattu 25.7.2022. (englanniksi)
  8. ↑ Trofimov, Artjom: Mnogojazytšije v literaturnoi kulture petrovskoi epohi: ”Epinikion” Feofana Prokopovitša. Letnjaja škola po russkoi literature, XIV(4)/2018, s. 335–353. Artikkelin verkkoversio.[vanhentunut linkki]
  9. ↑ Entsiklopedija ”Krugosvet” krugosvet.ru. Viitattu 27.1.2013. (venäjäksi)
  10. ↑ Gumanitarnyi slovar slovari.yandex.ru. Viitattu 27.1.2013. (venäjäksi)[vanhentunut linkki]
  11. ↑ a b c Literaturnyi entsiklopeditšeski slovar, s. 681. Moskva: Sovetskaja Entsiklopedija, 1987.
  12. ↑ a b Kratkaja literaturnaja entsiklopedija feb-web.ru. Viitattu 27.1.2013. (venäjäksi)

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Feofan_Prokopovitš&oldid=22142249”