Tarton–Moskovan semioottinen koulukunta
Tämän artikkelin tai sen osan määritelmä puuttuu tai on huonosti laadittu. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelin määritelmää. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. Tarkennus: Tarkennus |
Tarton–Moskovan semioottinen koulukunta (ven. Московско–тартуская семиотическая школа, Moskovsko-tartuskaja semiotitšeskaja škola, vir. Tartu-Moskva semiootikakoolkond) on semioottisen tutkimuksen perinne, joka tunnetaan erityisesti sen piirissä tehdystä poikkitieteellisestä tutkimustyöstä semiotiikan ja varsinkin kulttuurisemiotiikan alalla. Kulttuurisista merkkijärjestelmistä, niiden sisäisistä rakenteista ja niiden välisistä suhteista kiinnostuneen Tarton–Moskovan koulukunnan voidaankin nähdä luoneen teoreettisen pohjan kulttuurisemiotiikalle.[1]
Historiaa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Neuvostoliiton yhteiskunnallinen tilanne 1960-luvun alussa vaikutti merkittävästi Tarton–Moskovan semioottisen koulukunnan syntyyn.[2]
Indo-eurooppalaisten kulttuurien tutkija Ivanov sekä tietokonelingvistiikan tutkija, matemaatikko Vladimir Uspenski (1930–2018), Boris Uspenskin veli, herättelivät jo 1950-luvun lopulla Moskovan yliopiston kielitieteiden piireissä kiinnostusta strukturalistista kielitiedettä, informaatioteoriaa ja konekääntämistä kohtaan. Moskovassa vuonna 1962 järjestetty merkkijärjestelmien strukturalistisen tutkimuksen symposium esitteli uusia semioottisia ideoita, esimerkiksi luonnollisten ja keinotekoisten kielten suhteesta, kirjoitusjärjestelmistä, sekä ei-kielellisistä kommunikaatiojärjestelmistä, myyteistä ja folkloristiikasta. Symposium herätti myös suunnitelman semiotiikan instituutin perustamisesta Moskovaan. Se kuitenkin hylättiin semiotiikkaa kohtaan heränneen kovan kritiikin takia. Semiotiikka nähtiin liian formalistisena ja abstraktionistisena.[2]
Uutiset Moskovan symposiumista tavoittivat Tarton yliopistossa kirjallisuustieteitä opettaneen Lotmanin, joka oli samana vuonna aloittanut kurssin strukturalistisesta poetiikasta. Hän lähetti oppilaansa Igor Chernovin Moskovaan tapaamaan symposiumin osallistujia ja välittämään kutsun siirtää toimintaansa Tarttoon. Tuolloin Neuvostoliiton yhteiskunnalliset rajoitukset kuitenkin estivät tämän.[2]
Lotman ja Uspenski tapasivat toisensa kuitenkin vuonna 1964 Uspenskin vietettyä kesän pienessä Elvan kylässä lähellä Tarttoa. Kaksikko ystävystyi nopeasti ja he suunnittelivat semiotiikan “kesäkoulua”, jonka Uspenski ehdotti provokatiiviseen sävyyn nimettäväksi “toissijaisten mallintamisjärjestelmien kesäkouluksi” viranomaisten epäilyjen välttämiseksi. Lotman kuitenkin innostui nimestä, ja piti sitä tieteellisesti hienostuneena. Vladimir Uspenski myös osallistui ensimmäiseen semiotiikan kesäkouluun, mutta ei muutoin osallistunut ryhmän toimintaan.[3][2]
Ryhmän toiminta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Koulukunnan johtohahmo ja koollekutsuja oli virolainen kulttuurisemiootikko Juri Lotman (1922–1993), joka tunnetaan erityisesti semiosfäärin käsitteen kehittäjänä. Koulukunnan ydinryhmään kuuluivat myös Moskovan puolelta Boris Uspenski (1937–), Vjatšeslav Ivanov (1929–2017), Vladimir Toporov (1928–2015), Mihail Gasparov (1935–2005), Aleksandr Pjatigorski (1929–2009) ja Isaak Revzin (1923–1974) sekä Tartossa vaikuttaneet Igor Tšernov, Zara Mints (1927–1990) ja Linnart Mäll (1938–2010).
Koulukunta toimi aktiivisesti 1960-luvun alusta aina 1990-luvun alkuun saakka. Suurin osa ryhmään kuuluneista jätti sen jo 1970-luvun aikana, ja viimeistään Neuvostoliiton hajottua loput koulukunnan edustajat muuttivat länteen tai siirtyvät muiden tieteellisten kysymysten pariin.[4]
Koulukunnan ydintoimintaa olivat semiotiikan kysymyksiin keskittyneet vapaamuotoiset tapaamiset, Tarton semiotiikan kesäkoulut, joita järjestettiin vuodesta 1964 vuoteen 1986, sekä semiotiikkaan keskittyneen Tutkimuksia merkkijärjestelmistä -kirjasarjan (Trudy po znakovym sistemam, myöh. Sign Systems Studies -julkaisusarja) perustaminen.[2] Edelleen aktiivinen Sign System Studies on vanhin semiotiikkaan keskittynyt tieteellinen julkaisusarja, ja sitä julkaisee Tarton yliopiston semiotiikan laitos.[5]
Ryhmän kutsuminen koulukunnaksi on osin kyseenalaista; kukaan alkuperäisjäsenistä ei nähnyt itsensä kuuluvan erityiseen koulukuntaan, vaan nimitystä käyttivät lähinnä länsimaiset tutkijat ja kommentoijat. Nimitys on kuitenkin nykyisin vakiintunut.[2][4]
Ryhmän syntyminen oli enemmänkin seuraus toisaalta semiotiikan kohtaamasta vahvasta yhteiskunnallisesta epäluulosta Neuvostoliitossa ja erityisesti Moskovassa, sekä toisaalta Juri Lotmanin henkilökohtaisesta aloitteellisuudesta kerätä yhteen joukko strukturalismista ja semiotiikasta kiinnostuneita kielten ja kulttuurien tutkijoita. Koulukunnan jäsenten jakama käsitys oli, että humanististen tieteiden kentällä oli puute lingvistiikan, kirjallisuustieteiden ja historian strukturalistis-semioottisista tutkimusmetodeista.[2][6]
Tarton–Moskovan semioottisen koulukunnan perinne on säilynyt Tarton yliopiston semiotiikan laitoksella nykyaikaan saakka. Esimerkiksi virolaissemiootikot Peeter Torop (1950–), Mihhail Lotman (1952–), Kalevi Kull (1952–) ja Silvi Salupere (1956–) ovat jatkaneet koulukunnan teemojen kehittelyä.
Semiotiikan kesäkoulut Virossa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Tartto oli neuvostoaikana suljettu kaupunki sen sotilaallisen merkityksensä vuoksi. Myös neuvostoliiton viranomaisten tiedettiin tarkkailevan liikehdintää akateemisissa piireissä. Lotman kuitenkin sai Tarton yliopiston silloisen rehtorin Feodor Klementin tuen semiotiikan ensimmäisen kesäkoulun järjestämiselle Käärikun kylässä Etelä-Virossa elokuussa 1964.[3]
Lotman kuvasi suunnitelmaa kirjeessään Ivanoville tammikuussa 1964:[3]
Ennen symposiumin alkua meidän tulisi (ja meidän täytyy) suunnitella alustavat keskustelunaiheet ja kysymyksiä, joista keskustelemme. (En halua, että symposium on liian suunniteltu, jotta välttäisimme tyypillisten konferenssien liian näyttävät väittelyt. Sen sijaan antaisimme aikaa vapaamuotoisemmalle keskustelulle, jopa kävelyretkien lomassa. Paikka on valittu sen mukaan – emme kokoonnu Tartossa vaan metsässä, järven rannalla [...])
Suunnitelmaan kuului, että osallistujamäärä pidettiin pienenä ja jokainen osallistuja oli erikseen kutsuttu. Osallistujat elivät yksinkertaisissa oloissa Tarton yliopiston urheilukeskuksessa Käärikussa, majoittuivat ja söivät yhdessä ja tekivät kävelyretkiä luonnossa. Uspenski kuvaili myöhemmin kesäkoulun eristäytyneisyyttä, luonnonläheisyyttä, yhteisöllisyyttä, demokratiaa sekä Juri Lotmanin luomaa erityistä ilmapiiriä ainutlaatuiseksi ja akateemisesti vapautuneeksi, jossa esitykset ja keskustelut saattoivat syntyä spontaanisti.[3]
Seuraavat semiotiikan kesäkoulut järjestettiin samoissa tunnelmissa ja pitkälti samoilla osallistujilla vuosina 1966, 1968, 1970, 1974 ja 1986. Niissä vierailivat myös Yhdysvalloissa toimineet Roman Jakobson (1966) ja Thomas Sebeok (1970), mikä oli poikkeuksellista kylmän sodan aikana. Samalla kun semiotiikan ideat tulivat tunnetummaksi ja levisivät monissa akateemisissa piireissä Euroopassa ja Yhdysvalloissa, myös kesäkouluissa kiinnostus painottui yhä enemmän semiotiikan peruskysymysten pariin [3]
Vuoden 1970 kesäkoulun aikoihin Tarton–Moskovan semioottinen koulukunta oli jo vakiinnuttanut nimensä ja asemansa. Yksi merkittävin koulukunnan julkaisu näki päivänvalon vuonna 1973, kun Lotman, Ivanov, Pjatigorski, Toporov ja Boris Uspenski julkaisivat manifestin ”Theses on the Semiotic Study of Cultures”, jossa he hahmottelivat perustukset kulttuurisemiotiikalle ja esittelivät laajan semioottisen tekstin käsitteen.[7]
Toisaalta 1970-luvun alussa Tarton–Moskovan koulukunta joutui myös jatkuvasti ahtaammalle Neuvostoliitossa. Lotmanille myötämielinen Tarton yliopiston rehtori Klement jätti paikkansa 1970 ja kesäkoulujen järjestäminen muuttui entistä vaikeammaksi. Myös kesäkoulun tuotosten julkaiseminen muuttui vaikeammaksi ja julkaisut venyivät. Viimeinen kesäkoulu järjestettiin vuonna 1986. Myös Juri Lotmanin terveys alkoi 80-lopulle tultaessa heikentyä, ja hänen roolinsa tapaamisten kokoonkutsujana ja keskustelun johdattelijana väheni.[3]
Teoriaa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Laajemmassa mielessä Tarton–Moskovan koulukunta oli kiinnostunut poikkitieteellisen systeemiteorian kehityksestä. Koulukunta pyrki tuomaan yhteen erilaisia strukturalistis-semioottisia lähestymistapoja ja tutkimusmenetelmiä.[2]
Koulukunnan jäsenet jakoivat käsityksen semiotiikan pyrkimyksestä ymmärtää yksittäisen ja itsenäisten merkkien sijaan merkkijärjestelmiä, esimerkiksi kieltä, joiden mallintamisesta tuli koulukunnan ydinpyrkimys. Kulttuurisemiotiikan lisäksi koulukunta tunnetaan panoksestaan esimerkiksi kielitieteiden, kybernetiikan, mytologioiden ja tietokonelingvistiikan tutkimuksessa.[2]
Koulukunta otti vaikutteita manner-eurooppalaisesta strukturalismista (Ferdinand de Saussure ja Claude Lévi-Strauss), Prahan kielitieteellisestä piiristä (Roman Jakobson) sekä venäläisestä formalismista (Vladimir Propp, Viktor Shklovski, Juri Tynjanov). Tarton–Moskovan koulukunta myös toi yhteen Moskovan kielitieteiden piirin ja Pietarin poetiikan ja kirjallisuustieteiden ryhmittymän (OPOJAZ). Lisäksi koulukunta oli kiinnostunut myös Itämaisten kulttuurien tutkimuksesta, etnologiasta ja folkloristiikasta. [8][2][6]
Juri Lotmanin pojan Mihhail Lotmanin mukaan Tarton–Moskovan koulukunnan filosofia rakentui erityisesti tekstin käsitteen sekä rakenteen ja vapauden välisen suhteen ympärille.[6]
Tarton–Moskovan semioottinen koulukunta ei ollut niinkään kiinnostunut kielestä, merkeistä, rakenteesta, binäärisistä vastakohdista tai kieliopista, vaan “tekstistä”. Heille teksti ei itsessään ollut todellinen, vaan tekstuaalisuuden funktio, joka vaihtelee eri kulttuureissa ja eri aikakausina (esimerkiksi maalaukset, teatteriesitykset, historia, ikonit ja muut kielelliset, taiteelliset ja kulttuuriset ilmiöt).[6]
Siinä missä perinteisessä strukturalismissa teksti on kielen passiivinen ilmentymä, koulukunnan semiootikoille teksti on aktiivinen ja usein ensisijainen suhteessa kieleen, ja jopa puhujaan tai puheen vastaanottajaan. Samalla teksti on suljettu, itsenäinen rakennelma, jota Tarton–Moskovan koulukunnan mukaan pitäisi myös tutkia sellaisena. Tekstuaalisen analyysin koettiin mahdollistavan paitsi perinteisen merkin sijaan myös muiden semioottisten yksiköiden huomioonottamisen sekä näiden yksiköiden välisten suhteiden tutkimuksen.[6]
1950–1960-luvun taitteessa uudet kybernetiikan, informaatioteorian ja strukturalistisen kielitieteen suuntaukset muuntautuivat Tarton–Moskovan koulukunnassa spekulatiivisen filosofian sijaan puolueettoman tieteen kysymyksiksi esimerkiksi vapaudesta, väistämättömyydestä, järjestelmistä ja rakenteista.[6]
Koulukunta näki järjestelmien kehityksen tapahtuvan ensisijaisesti järjestelmän sisäisen potentiaalin seurauksena ja vasta toissijaisesti ulkoisiin tekijöihin mukautuen. Kysymys vapaudesta liittyikin siten järjestelmien kykyyn toteuttaa itseään.[6]
Slaavilaisten ja indo-eurooppalaisten myyttien ja arkkityyppien tutkimus kuului myös tärkeänä osana Tarton–Moskovan koulukunnan kiinnostuksiin. Erityisesti kysymyksiä käsittelivät Ivanov ja Toporov, joille mytologian merkkijärjestelmät toimivat käytännön tasolla säätelemässä muinaisten yhteisöjen suhdetta ympäristöönsä. Ivanovin ja Toporovin kiinnostuksiin kuului niin sanottu kulttuurinen perusmyytti, esimerkiksi eri jumalmyytit tai myytti maailmanpuusta.[2]
Tarton–Moskovan koulukunta lähestyi kulttuuria järjestelmänä, joka on ihmisen ja hänen ympäristönsä välissä, tai toisin sanoen mekanismina, joka prosessoi ja järjestää informaation jonka ihminen saa maailmasta tai muilta ihmisiltä. Tämän rakenteen näkökulmasta kulttuurin voi nähdä muuttuvana ja suhteellisena merkkijärjestelmänä ja sen yksittäiset semioottiset ilmiöt (tekstit) osina kokonaisuudesta, semiosfääristä.[4][9]
Juri Lotmanin hahmottelema semiosfäärin käsite kuului olennaisena Tarton–Moskovan koulukunnan kehittämän kulttuurisemiotiikan käsitteistöön. Kulttuurin piirissä toimivien eri merkkijärjestelmien, kielten, tarkasteleminen toissijaisina mallijärjestelminä suhteessa verbaaliseen kieleen tarjosi koulukunnalle hedelmällisen menetelmän tarkastella näiden kielten käyttöä kulttuurin piirissä.
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Salupere, Silvi – Torop, Peeter – Kull, Kalevi: Beginnings of the semiotics of culture. Tartu University Press, 2013. ISBN 978-9949-32-323-4
- ↑ a b c d e f g h i j k Grishakova, Marina – Salupere, Silvi: Theoretical Schools and Circles in the Twentieth-Century Humanities, s. 173–195. Routledge, 2015. ISBN 978-1-315-75291-4 Teoksen verkkoversio (viitattu 22.6.2020).
- ↑ a b c d e f Salupere, Silvi: Tartu Summer Schools of Semiotics at the Time of Juri Lotman. Chinese Semiotic Studies, 2012, nro 1. doi:10.1515/css-2012-0121 ISSN 2198-9613 Artikkelin verkkoversio.
- ↑ a b c Chernov, Igor: Historical Survey of Tartu–Moscow Semiotic School. Semiotics of Culture: Proceedings of the 25th Symposium of the Tartu-Moscow School of Semiotics, Imatra, Finland, 27–29 July 1987, 1988. Arator, Helsinki.
- ↑ About the Journal Sign Systems Studies. Viitattu 22.6.2020.
- ↑ a b c d e f g Lotman, Mihhail: A Few Notes on the Philosophical Background of the Tartu School of Semiotics. European Journal for Semiotics Studies, 2000, 12. vsk, nro 1.
- ↑ Uspenskij, B. A. – Ivanov, V. V. – Toporov, V. N. – Pjatigorskij, A. M. – Lotman, J. M.: Structure of Texts and Semiotics of Culture, s. 1–28. Berlin–Boston: De Gruyter, 1973. ISBN 3-11-080296-1 Teoksen verkkoversio (viitattu 22.6.2020).
- ↑ Rudy, Stephen: ”Semiotics in the U.S.S.R.”, The Semiotic Sphere: Topics in Contemporary Semiotics. s. 555–582. (Edited by T. A. Sebeok and J. Umiker-Sebeok) Boston: Springer, 1986.
- ↑ Semenenko, Aleksei: The Texture of Culture: An Introduction to Yuri Lotman's Semiotic Theory. Palgrave Macmillan, 2012. ISBN 978-1-137-00714-8
Kirjallisuutta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Suomeksi
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Lotman, J.M. 1989. Merkkien maailma: Kirjoitelmia semiotiikasta. Suomennosvalikoima. Suomentaneet Erkki Peuranen, Paula Nieminen ja Jukka Mallinen. Helsinki: SN-kirjat. ISBN 951-615-708-4
Englanniksi
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Grishakova, M; Salupere, S. 2015. A School in the Woods: Tartu-Moscow Semiotics. In: Grishakova, M. and S. Salupere, eds. Theoretical Schools and Circles in the Twentieth-Century Humanities: Literary Theory, History, Philosophy. Routledge.
- Lotman, J.M. 1976. Analysis of the Poetic Text. (Translated by D. Barton Johnson.) Ann Arbor Ann Arbor: University of Michigan. ISBN 978-0-88233-106-5.
- Lotman, J.M. 1977. The Structure of the Artistic Text. Translated from the Russian by Gail Lenhoff and Ronald Vroon. (Michigan Slavic Contributions 7.) Ann Arbor: University of Michigan, Department of Slavic Languages and Literatures. ISBN 978-0-930042-15-8
- Ivanov, V.V,; Lotman, J.M.;Piatigorski, A.M.; Toporov, V.N.; Uspenski, B.A. 1973. Theses on the semiotic study of cultures (as applied to Slavic Texts)'.
- Ivanov, V. V. 1978. The Science of Semiotics.
- Semenenko, A. 2012. The Texture of Culture: An Introduction to Yuri Lotman's Semiotic Theory. New York: Palgrave Macmillan.
- Levchenko, Jan; Salupere, Silvi (eds.) 1999. Conceptual Dictionary of the Tartu-Moscow Semiotic School. (Tartu Semiotics Library, vol 2.) Tartu: Tartu University Press.
- Salupere, Silvi – Torop, Peeter – Kull, Kalevi (toim.) 2013. Beginnings of the Semiotics of Culture. (Tartu Semiotics Library, vol 13.) Tartu: University of Tartu Press.
- Waldstein, Maxim 2008. The Soviet Empire of Signs: A History of the Tartu School of Semiotics. VDM Verlag Dr. Muller.