Tagikaks – olimme valaanpyytäjiä
| Tagikaks — olimme valaanpyytäjiä | |
|---|---|
| Tagikaks — Once Were Hunters | |
 |
|
| Ohjaaja | Kira Jääskeläinen |
| Käsikirjoittaja | Kira Jääskeläinen |
| Tuottaja | Jouni Hiltunen |
| Säveltäjä | Uno Helmersson |
| Kuvaaja | Timo Peltonen (2. kamera Jouni Hiltunen, Kira Jääskeläinen) |
| Leikkaaja | Katja Pällijeff, Kira Jääskeläinen |
| Valmistustiedot | |
| Valmistusmaa | Suomi |
| Tuotantoyhtiö | Katharsis Films Oy |
| Ensi-ilta | 2012 |
| Kesto | 55 min. |
| Alkuperäiskieli | venäjä |
| Aiheesta muualla | |
| Virallinen sivusto | |
| IMDb | |
| Elonet | |
Tagikaks — olimme valaanpyytäjiä on Kira Jääskeläisen ohjaama dokumenttielokuva, ohjaajan ensimmäinen. Se on kuvattu viiden vuoden aikana Tšukotkassa ja valmistui vuonna 2012.
Tausta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Opiskellessaan 2000-luvun alkuvuosina Kööpenhaminan yliopistossa Jääskeläinen osallistui tutkimusmatkaan Tšukotkan niemimaalle ja kirjoitti keräämästään aineistosta lopputyönsä. Matkan jälkeen hän viipyi alueella ja kuvasi materiaalia, jota käytti myöhemmin kun haki rahoitusta tähän dokumenttiinsa.[1][2][3] Beringin salmen luonto teki Jääskeläiseen suuren vaikutuksen, “tuli tunne, että siellä sielu lepää”.[3]
Itse elokuvaa tehtiin viisi vuotta. Ensimmäiselle varsinaiselle kuvausmatkalle Jääskeläinen lähti yksin, mutta myöhemmillä kolmella oli mukana myös kuvaaja Timo Peltonen ja tuottaja-äänittäjä Jouni Hiltunen. Ensimmäisellä matkalla Jääskeläinen löysi päähenkilöt ja teki heidän kanssaan sopimukset. Matkat olivat yleensä pitkäkestoisia. Jääskeläinen oli ainoa ryhmästä, joka osasi venäjää, joten hän hoiti myös käytännön asioita ja kuvausjärjestelyjä. Se, että asiat hoiti nainen, oli venäläisessä yhteisöissä useimmille paikallisille uutta.[3]
Dokumentin sisältö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Tagikaks — olimme valaanpyytäjiä kertoo kahdesta veljestä, Koljasta ja Sašasta, jotka kuuluvat siperianjupikeihin ja asuvat Novoje Tšaplinon kylässä Tšukotkan itäisen kärjen lähituntumassa.[1][2]
Jääskeläinen oli matkoillaan tehnyt havaintoja paikallisista alkuperäisasukkaista: “Minua kosketti se, että valaanpyytäjät elävät huikean kauniissa ympäristössä mutta eivät voi kovin hyvin. Mistä nuoret rakentavat identiteettinsä, jos eivät halua olla metsästäjiä.”
Veljeksistä Kolja jatkaa isiensä viitoittamalla tiellä valaanpyytäjänä. Saša sen sijaan ei halua pyyntihommiin, vaan on töissä kanadalaisen rakennusfirman leivissä, kunnes tuo firma menee konkurssiin. Elämä kotikulmilla on karua, vaihtoehdot ovat vähissä. Kylän nuoret naiset ovat muuttaneet suuriin kaupunkeihin. Miesten osana on pyytää merinisäkkäitä ja kaloja. Kun koulut on käyty ja ulkopuolisen firman työt loppuvat, ei pyyntitöiden ja kalastamisen lisäksi ole muuta tekemistä kuin ryypätä tai katsoa televisiota.
Venäläisten rajavartijoiden helikopterit seuraavat pyyntiretkeläisiä, koska ollaan Alaskan ja Yhdysvaltojen läheisyydessä. Eräs kyläläinen oli luikahtanut sinne, eikä sellaista enää sallita. Vierailuista Saint Lawrencen saarelle sukulaisten luokse voidaan enää vain haaveilla.
Dokumentti etenee verkkaisesti, Kolja ja Saša ovat kuvissa vähäpuheisia, heidän ääniraitansa ovat erikseen äänitetty.[1][2][4][5][6]
Arvostelut
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Hufvudstadsbladetin Pia Ingströmin mukaan dokumentti on “hieno ja pohdiskeleva”:[6]
» Kamera seuraa [veljeksiä] arkipäivän askareissa maisemassa, joka kesällä on säihkyvän kaunis ja talvisin lumen valtakuntaa, jossa juoppo on kuvattu hienotunteiselta etäisyydeltä tämän hoiperrellessa hämärässä lumikinosten keskellä kotiin. Nuoret naiset ovat kadonneet kaupunkien työmarkkinoille ja korkeakouluihin. Erään näkymän pikku festivaali ja sen tanssivat pikkulapset alleviivaavat ympäröivän maisemat valtavaa jylhyyttä. Jos luulee nähneensä tarpeeksi tällaista seuratessaan Ville Haapasalon löntystelevää matkaa Jäämeren rannikolla, niin silloin tulee erehtyneeksi. Jääskeläisen mukana saamme osallistua ihmiselämän juhlavampaan puoleen; siihen alakuloisuuteen ja yksinäisyyteen, joka kuuluu osana tietoisuuteen siitä, että on yksi lajinsa viimeisiä, osallisina elämäntyyliin ja elinkeinoon, joka on tulossa tiensä päähän. Kertomuksen kaksi veljestä saavat dokumentissa oman tilansa, se luo heistä kuvan verkkaisesti ja harvapuheisella tavalla, mutta samalla hiljaisen huumorin ja ironian sävyttämänä. Lopussa isä kommentoi ankarin sanoin: “On pidettävä itsensä kasassa. Jos menettää otteensa, niin kaikki on menetetty.”»
TV-maailman kommentaattori Jussi Karjalainen kirjoittaa:[5]
» Jääskeläisen tekotapa tavoittelee onnistuneesti ajattomuuden tuntua karussa miljöössä, joka on kuvattu sanalla sanoen upeasti. Kuvaaja on Timo Peltonen. Nuorukaiset ovat kuvissa tavattoman vähäpuheisia, mutta pohtivat ääniraidalla elämää ja mahdollisuuksiaan. Tahdomme luonnollisesti nähdä, millaista valaanpyynti on käytännössä. Se on maltettu säästää loppupuolelle, jolloin katsoja on jo olettanut, ettei pilkkimistä järeämpää pyyntiä nähtäisikään.»
Ilta-Sanomien arvostelija Taneli Topelius sanoo elokuvasta seuraavaa:[4]
» …vaikuttavin jakso on säästetty loppuun. Beringinsalmen rannalla pienessä kylässä asustavat kalastajat ovat saaneet ansaan valaan ja ryhtyvät paloittelemaan jättimäistä eläintä rannalla.
Länsimaiset ihmiset pääsevät harvoin todistamaan tätä hetkeä. Meidän silmissämme ison valaan pieniminen veitsien avulla näyttää raa’alta ja surulliselta. Se saa hiljentymään elämän päättymisen edessä. Paikallisille, kuten dokumentin seuraamille Koljalle ja Sašalle, tämä on kuitenkin tavallista, vuosikymmeniä jatkunutta arkea.
Kira Jääskeläinen ohjaaman dokumentin henki on harras muutenkin. Hän seuraa antropologin tyyneydellä kyläläisiä, jotka hoitavat arkiaskareitaan. Verkkaisuus tuo tunnelmaan haikeutta, mutta paikoin elokuvan hitaus tuntuu liialliselta.»
Esitykset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Elokuva on esitetty seuraavilla festivaaleilla:
- Arctic Fury Film & Media Festival, Rovaniemi, marraskuu 2012.[7]
- Plus Camerimage International Film Festival, Bydgoszcz, Puola, marraskuu 2012.[7]
- Artdocfest, Documentary film festival, Moskova, joulukuu 2012.[7]
- International Film Festival Pecheurs du Monde, Lorient, Bretagne, maaliskuu 2013.[7]
- Barents Ecology Film Festival, Petroskoi, Karjalan Tasavalta, huhtikuu 2013.[8]
- Tampereen elokuvajuhlat, maaliskuu 2014.[9]
Yle TV1 esitti elokuvan maaliskuussa 2014.[10]
Elokuvan on tuottanut tuotantoyhtiö Katharsis Films Oy.[11]
Palkinnot
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- 1. palkinto, alle tunnin mittaiset dokumenttielokuvat
- Barents Ecology Film Festival, Petroskoi, Karjalan Tasavalta, huhtikuu 2013.[12]
- Juryn erityismaininta
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c Harri Römpötti: Unelmia Kiinasta ja Kaukoidästä. Helsingin Sanomat, Nyt-liite, 28.2.2014, s. 26.
- ↑ a b c Harvinainen kuvaus valaanpyynnistä. Ilta-Sanomat, 28.2.2014.
- ↑ a b c Ilona Laurikainen: Tekijä: Kira Jääskeläinen Yle Radio 1 / Areena. 13.3.2013. Viitattu 11.3.2014.
- ↑ a b Taneli Topelius: Elämän päättyminen hiljentää. Ilta-Sanomat, 3.3.204, s. 33.
- ↑ a b Jussi Karjalainen: Viikon dokumentit: Olimme valaanpyytäjiä. TV-maailma, 28.2.2014, s. 6.
- ↑ a b Ingström, Pia: Dokumentärprojekt: Vi var valfångare. Hufvudstadsbladet, 3.3.2014, s. 31. (ruotsiksi)
- ↑ a b c d Barents Ecology Film Festival: Tagikaks Barents Ecology Film Festival. Arkistoitu 3.3.2014. Viitattu 3.3.2014. (englanniksi)
- ↑ BEFF program 2013 Barents Ecology Film Festival. Arkistoitu 22.9.2021. Viitattu 23.9.2021. (englanniksi)
- ↑ Tampere Film Festival 5.–9.3.2014, Kilpailutiedote 2013 Suomen elokuvasäätiö – SES. Arkistoitu 24.9.2015. Viitattu 3.3.2014.
- ↑ Dokumenttiprojekti: Olimme valaanpyytäjiä Yle Areena. 3.3.2014. Viitattu 3.3.2014.
- ↑ Tagikaks – Olimme kerran valaanpyytäjiä Katharsis Films Oy. Viitattu 23.9.2021. (englanniksi)
- ↑ a b Suomalaisdokumentti palkittiin Venäjällä Helsingin Sanomat. 1.5.2013. Viitattu 23.3.2014. (Tilaajille)