Saint Lawrencen vesitie

Saint Lawrencen vesitie ulottuu Saint Lawrencen lahdelta Yläjärven pohjukkaan.

Saint Lawrencen vesitie (myös Saint Lawrencen meritie ja Saint Lawrence Seaway) on suluista, kanavista ja vesiväylistä muodostuva vesireitti, joka yhdistää Isotjärvet ja Saint Lawrence -joen Atlantin valtamereen. Sen rakentaminen vuosina 1954–1959 oli valtava vesirakentamisen taidonnäyte.

Vesitie on 3 774 kilometriä pitkä ja ulottuu Saint Lawrencen lahdelta Yläjärven pohjukkaan. Se on purjehduskelpoinen Montréalista Duluthiin saakka aluksilla, joiden pituus on enintään 225,5 metriä, leveys 23,8 metriä ja syväys 8,2 metriä. Reittiä pitkin kuljetetaan 30–40 miljoonaa tonnia rahtia vuodessa, ja sillä on suuri taloudellinen merkitys sekä Kanadalle että Yhdysvalloille.

Rakentaminen

Kuunari Ann and Jane vielä keskeneräisessä Wellandin kanavassa 30. marraskuuta 1829.

Beauharnois’n kanavaa rakennetaan 1930.

Ensimmäiset rakennustyöt Saint Lawrence -joella suoritettiin vuonna 1783, jolloin Englannin kuninkaallisen armeijan insinöörit yhdistivät Saint-Louis’n ja Saint-François’n järven neljällä matalalla kanavalla. Vuonna 1833 valmistui Wellandin kanava, joka yhdisti Erie- ja Ontariojärven neljänkymmenen puisen sulun avulla. 1900-luvun alkuun mennessä kanavia oli rakennettu jo niin paljon, että Montréalista pystyi purjehtimaan Yläjärvelle saakka matalasyväyksisillä aluksilla.

Yhdysvallat ja Kanada halusivat laajentaa vesitietä ja perustivat vuonna 1895 yhteisen komission suunnittelemaan hanketta. Rakennustöiden aloittamisesta ei kuitenkaan päästy sopimukseen vielä vuosikymmeniin. Wellandin kanavaa laajennettiin vuosina 1913–1932, eikä Yhdysvallat halunnut enää käynnistää tätä suurempia rakennusurakoita. 1950-luvun alussa Kanadan hallitus uhkasi lopulta aloittaa kokonaan uuden kanavan kaivamisen Kanadan maaperälle, minkä seurauksena Yhdysvallat taipui aloittamaan hankkeen.

Saint Lawrencen vesitien rakennustyöt aloitettiin 10. elokuuta 1954. Projektin aikana rakennettiin seitsemän uutta sulkua, ruopattiin vanhoja laivaväyliä syvemmiksi ja perustettiin Moses–Saundersin vesivoimalaitos lähelle Cornwallin kaupunkia Ontariossa. Lisäksi suoritettiin lukuisia pienempiä urakoita, esimerkiksi rakennettiin siltoja ja tunneleita Montréaliin, Beauharnois’an, Cornwalliin ja Massenaan. Rakennustyöt maksoivat Kanadalle 330 miljoonaa dollaria ja Yhdysvalloille 130 miljoonaa dollaria. Kanada käytti lisäksi 300 miljoonaa dollaria Wellandin kanavan kunnostamiseen.

Vesitien rakentamista vastustettiin alusta pitäen aktiivisesti. Rautatieyhtiöiden ja itärannikon satamien mielestä hankkeen tukeminen julkisin verovaroin vääristi kilpailutilannetta. Laivanvarustajat kannattivat väylän rakentamista mutta vastustivat sen käytöstä perittäviä maksuja. Saint Lawrencen tekojärven rakentaminen peitti alleen 15 400 hehtaaria maata, jossa sijaitsi maanteitä, yhdeksän pientä asutuskeskusta sekä Iroquois’an ja Morrisburgiin kuuluvia asuinalueita. Veden tieltä jouduttiin purkamaan 525 rakennusta, 64 kilometriä rautatietä ja 56 kilometriä maantietä sekä muuttamaan 6 500 ihmistä, joita varten perustettiin Ontarioon kaksi uutta asutuskeskusta, Ingleside ja Long Sault.

Vesitie avattiin liikenteelle huhtikuussa 1959 ja vihittiin virallisesti käyttöön saman vuoden kesäkuussa järjestetyssä avajaisseremoniassa, jota kunnioittivat läsnäolollaan Kanadan pääministeri John Diefenbaker, Yhdysvaltojen presidentti Dwight D. Eisenhower ja Englannin kuningatar Elisabet II.

Sulkujärjestelmät

Thoroldin sulku Wellandin kanavassa.

Rahtialukselle avataan väylää St. Clair’n järvellä.

Saint Lawrencen vesitien kokonaisputouskorkeus on yli 180 metriä ja se sisältää kolme erillistä sulkujärjestelmää: niistä ensimmäinen ulottuu Montréalista Ontariojärvelle, toinen käsittää Wellandin kanavan ja kolmas on rakennettu St. Maryn joelle. Sulkujärjestelmiin kuuluu kuusi kanavaa ja 19 painovoiman avulla toimivaa sulkua, joista jokaisessa on 233,5 metriä pitkä, 24,4 metriä leveä ja 9,1 metriä syvä sulkukammio. Kammion täyttäminen kestää 7–10 minuuttia ja siihen mahtuu 91 miljoonaa litraa vettä. Laivalta vie noin 45 minuuttia kulkea yhden sulun läpi ja 8,5 päivää purjehtia koko vesitie alusta loppuun asti.

Montréalin ja Ontariojärven välinen sulkujärjestelmä on putouskorkeudeltaan yhteensä 69 metriä. Joskus Saint Lawrencen vesitiestä puhuttaessa tarkoitetaan pelkästään tätä osuutta, joka voidaan jakaa neljään osaan:

1. Lachine käsittää 33 kilometriä pitkän South Shoren kanavan, joka kiertää Lachinen putouksen. Siihen kuuluvat St-Lambertin ja Côte-Ste-Catherinen sulut, joiden putouskorkeus Saint-Louis’n järven tasosta on yhteensä 13,7 metriä.
2. Soulanges käsittää 25,7 kilometriä pitkän Beauharnois’n kanavan ja vesivoimalaitoksen sekä kaksi sulkua, joiden putouskorkeus on yhteensä 25 metriä.
3. Saint-François’n järvi on 46,7 kilometriä pitkä ja ulottuu Beauharnois’n kanavan länsipäästä Cornwallin itäpuolelle.
4. International Rapids käsittää Saint Lawrence -joesta 70,8 kilometriä pitkän osuuden, joka ulottuu Cornwallista Prescottiin. Siihen kuuluu 16 kilometriä pitkä Wiley–Donderon kanava Ontariossa sekä Snellin ja Eisenhowerin sulut lähellä Massenaa New Yorkissa. Sulkujen putouskorkeus Saint Lawrence -järven tasosta on yhteensä 26 metriä.

Saint Lawrence -järven länsipäässä on sulku lähellä Iroquois’ta ja sen vieressä pato, jonka avulla voidaan muuttaa järven pinnankorkeutta Ontariojärveen nähden. Vesitie saatiin ulottumaan Ontariojärvelle asti ruoppaamalla joenpohjaa padon länsipuolella.

Laivat ohittavat Niagaran putoukset Ontario- ja Eriejärven yhdistävää Wellandin kanavaa pitkin. Kanavassa on kahdeksan sulkua, joiden putouskorkeus on yhteensä 99,4 metriä 43,5 kilometrin matkalla. Eriejärveltä laivat pääsevät Huronjärvelle Detroitjoen sekä St. Clair’n järven ja joen kautta, joita ruopattiin syvemmäksi vesitietä varten.

Huron- ja Yläjärven välillä virtaavalla St. Maryn joella on Yhdysvaltojen puolella kanava ja neljä rinnakkaista sulkua, joista kunkin putouskorkeus on 6,4 metriä. Kanadan puolelle rakennettiin vuonna 1895 sulku, jonka pituus on peräti 274 metriä. Se jouduttiin kuitenkin sulkemaan 1980-luvulla, sillä sen seinämässä havaittiin vakava rakennevika. Sen sisälle avattiin vuonna 1998 uusi sulku, jonka läpi mahtuu vain pieniä matkustaja- ja huvialuksia.

Taloudellinen merkitys ja hallinnointi

Rautamalmia lastataan alukseen Taconite Harborissa Yläjärven rannalla.

Saint Lawrencen vesitiellä on erittäin suuri merkitys Kanadan ja Yhdysvaltojen taloudelle ja erityisesti perusteollisuudelle, sillä rahdin kuljetus on huomattavasti halvempaa vesiteitse kuin rautatietä tai maantietä pitkin. Uuden reitin ansiosta Québecin ja Labradorin valtavia rautamalmivarantoja pystyttiin hyödyntämään ensimmäistä kertaa ja Kanadasta tuli rautamalmin viejämaa.

Vuonna 2010 vesitietä pitkin liikennöitiin noin 3 900 kertaa, ylävirtaan lähes yhtä usein kuin alavirtaan. Kokonaisrahti oli noin 36,5 miljoonaa tonnia, josta 53 prosenttia oli rautamalmia, kivihiiltä ja muita kaivannaisia; 25 prosenttia viljaa ja muita maataloustuotteita (pääasiassa vehnää) ja 22 prosenttia tehdasvalmisteisia irto- ja kappaletavaroita, kuten öljyjalosteita, kemikaaleja sekä rauta- ja terästuotteita.

Kanadan parlamentin asetuksella perustettiin vuonna 1954 St. Lawrence Seaway Authority -niminen valtionvirasto hallinnoimaan Montréalin ja Ontariojärven välistä osuutta vesitiestä sekä Wellandin kanavaa. Koska alkuperäiset rahoitusjärjestelyt eivät riittäneet kattamaan viraston menoja, sen velat muutettiin 1977 Kanadan valtion pääomittamiksi. Vuonna 1998 parlamentti siirsi vesitien hallinnan voittoa tavoittelemattomalle Saint Lawrence Seaway Management Corporationille. Yhdysvaltojen puolella St. Lawrence Seaway Development Corporation hallinnoi kahta sulkua Massenassa ja Yhdysvaltain maavoimien insinöörikunta neljää sulkua St. Maryn joella.

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Saint Lawrencen vesitie Wikimedia Commonsissa

• Great Lakes St. Lawrence Seaway System