Pohjois-Amerikan subarktisen alueen intiaanit
Pohjois-Amerikan subarktisen alueen intiaanit asuvat pääosin Kanadan havumetsävyöhykkeellä ja jakautuvat pääosin itäiseen algonkin- ja läntiseen athabasca-ryhmiin[1][2]. Tunnettuja subarktisia heimoja ovat athabascoihin kuuluvat tananat, slaveyt eli orjaintiaanit, Karhujärven intiaanit (bearlaket), dogribit eli koiran kylkiluut ja dene sulinet eli chippewat. Algonkineista tunnetaan muun muassa innut, creet ja ojibwat. Newfoundlandin saarella elivät beothukit, jotka eivät kuulu kumpaankaan kieliryhmään.
Monesti Kanadan ja Alaskan subarktisen havumetsäalueen intiaanit elivät metsästyksellä, kalastuksella ja marjojen keräilyllä. Pääasiallinen suurriista oli hirvi ja karibu[3]. Monilla alueilla subarktiset heimot liikkuivat omalla heimoalueellaan pieninä ryhminä sinne, mistä riistan parhaiten sai. Kesällä saatettiin metsästää karibua tundralla, joinain toisina vuodenaikoina kalastaa jne.
Eurooppalaiset alkoivat levittäytyä subarktiselle alueelle 1600-luvulla. Monia intiaaneja kuoli tällöin eurooppalaisten mukanaan tuomiin sairauksiin. Monien intiaanien elämä muuttui, kun he rupesivat valkoisille turkiksia myyviksi metsästäjiksi. He saivat vastapainoksi eurooppalaisilta muun muassa ruutiaseita, rautaisia työkaluja ja kankaita vaatteitten tekoa varten. Turkisten pyydystys oli niin tehokasta, että 1700-luvun alussa oli eteläiseltä subarktiselta alueelta metsästetty suurin osa turkisriistasta pois. Alussa siirtomaavallat Ranska ja Englanti kilpailivat Itä-Kanadassa turkiskaupasta, ja vetivät intiaanit mukaansa keskinäiseen kamppailuunsa. Creet alkoivat eräässä vaiheessa vallalta toisilta intiaaniheimoilta vallaten heimojen välisiä tyhjiä alueita ja myös sotien. Perinteiset heimojen elämäntavat ja uskomukset hävisivät tai kärsivät suuresti. 1800-luvun puoliväliin mennessä suurriista, karibu ja hirvi olivat hävinneet suurelta osalta alueelta, ja ihmiset elivät pääosin aiemmin väheksytyillä jäniksillä ja kaloilla, joissa oli vähän rasvaa ja vitamiineja. Tämä lisäsi intiaanien altistumista sairauksille. He eivät voineet enää valmistaa perinteisesti turkisvaatteita[4]. Turkisyhtiöitten lisäksi alueella liikkuivat lähetyssaarnaajat. Läntiselle subarktiselle alueelle eurooppalainen kulttuuri levisi vasta 1860-luvulla. Intiaaneja eurooppalaistettiin 1900-luvulla rakentamalla eurooppalaismallisia kyliä ja kouluttamalla lapsia kaukana kotoaan sijaitsevissa sisäoppilaitoksissa. 1960-luvulta alkaen Kanadan intiaanit ovat alkaneet yhä äänekkäämmin vaatia omistusoikeuksia maahan, jossa ovat perinteisesti eläneet.
Subarktisen alueen elinkeinot
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Pohjois-Amerikan subarktisen vyöhykkeen ala on 5,5 miljoonaa neliökilometriä[5][6], ja siellä asui eurooppalaisten saapuessa vain noin 60 000 intiaania. Asutustiheys oli vain noin 1 asukas yli 100 neliökilometriä kohti[7]. Alueen ilmasto on ankara. Subarktisen alueen eteläosassakin pitkät, pimeät talvet olivat hyvin kylmiä, mutta kesät lämpimiä, ja pohjoisosissa lyhyet valoisat kesätkin viileitä[8]. Sademäärä on melko alhainen. Idässä maasto muistuttaa Suomen maastoa soineen, lännessä on vuoristoa. Ihmiselle ravinnoksi kelpaavia kasveja on vähän, paitsi marjoja.[4]
Alueen pohjoisosa on aukeaa tundraa tai metsätundraa[9].[10]
Subarktisella alueella elatus hankittiin tavallisimmin peuran sukuista karibua ja muuta suurriistaa metsästämällä. Pyydystettiin pienempää riistaa, linnustettiin, kalastettiin ja luonnosta kerättiin muun muassa marjoja. Asutus oli monesti harvaa ja heimojen kiinteys useimmiten vähäinen. Elinkeinoissa saattoi olla melko suuriakin alueellisia eroja.
Yleensä ihmiset liikkuivat vuodenaikojen mukaan riistan, kalan ja muiden luonnon antimien perässä. Kanadan pohjoisella subarktisella puistotundra-alueella asuvien na-dene-heimojen piirissä pääasiallinen riista oli karibu, joka vaelteli talvisesta metsästä keväällä puuttomalle tundralle. Kalaa halveksuttiin ainakin eurooppalaisten aikoina. Mutta lännempänä kala saattoi olla pääasiallinen toimeentulon lähde. Pohjoisessa subarktisella alueella ihmiset asuivat pienissä 10–75 ihmisen kokoisissa 2–12 suurperheen ryhmissä pienissä leireissä, ja siirtyilivät omalla alueellaan vuosikierron mukaan. Näistä muodostui noin 100–500 asukkaan heimoja. Molempien heimojen jäsenyys oli muuttuvaa, ja suvun arvoasteikko oli ainoa poliittinen rakenne. Kokenut, viisas mies saattoi tehdä päätöksiä joskus toisten puolesta. Eri puolilla hajallaan asuvat ihmiset kokoontuivat esimerkiksi peuran vaellusaikaan suureen jahtiin, jossa peuroja ajettiin muun muassa ansalangoin aidatulle suurelle alueelle[6]. Karibua metsästettiin syystalvella, keskitalvi oli levon aikaa, jolloin elettiin kuivatulla ja savustetulla ravinnolla. Alkukesästä saatettiin nähdä nälkääkin. Keskikesällä perheet kokoontuivat yhteen linnustelemaan ja vaihtamaan kuulumisia.
Varsinaista päällikköä ei useinkaan ollut, ihmisillä oli suuri vapaus ja jonkin verran valtaa oli shamaanilla, jolta monesti kysyttiin neuvoja. Metsästys tuotti yleensä riittävän elannon, mutta nälkää nähtiin niinä vuosina, jolloin esimerkiksi jokin sairaus kaatoi eläimiä. Karibunmetsästäjien saalis vaihteli vuosittain myös karibujen ravinnon ja muuttoreittien mukaan.[11]
Subarktinen elinkeinokulttuuri oli melko yhtenäinen riippumatta siitä oltiinko athabascoja, algonkineja tai joitain muita. Mutta eri heimot olivat erikoistuneet käyttämään oman seutunsa luonnonvaroja parhaalla tavalla. Pienen riistan, esimerkiksi jäniksen metsästys oli toissijaista siellä missä suurta riistaa, esimerkiksi peuroja, oli. Jänis ja peura olivat pääriista nimenomaan alueen pohjoisosassa. Joillain alueilla kalaa halveksittiin ravinnonlähteenä[6]. Veden lähellä kalastus oli monesti tärkeämpi kuin metsästys, ja asutus oli siellä melko pysyvää. Elatus oli siellä useimmiten varma. Täällä saattoi olla klaanin päällikkönä esimerkiksi kalastuksella rikastunut mies. Täällä päinvastoin kuin muualla suurta omaisuutta arvostettiin.
Laajoilla alueilla idässä ei ollut suuria asuinyksiköitä. Siellä asumus oli yleensä helposti siirrettävä kota, joka saatettiin päällystää nahalla tai tuohella. Se saattoi olla myös kupumainen wigwam, tai maalla katettu osin maahan kaivettu maja. Monet heimot tekivät saunoja rituaalista peseytymistä varten.
Lännessä yhteisöt olivat yleensä matrilineaarisia, keskialueilla ja idässä patrilineaarisia tai bilateraalisia. Ihmiset elivät yleensä perheinä, joita vetivät mies ja nainen. Moniavioisuus oli harvinaista. Naisen asemassa oli eroja, joillain alueilla se oli erittäin huono, ja he joutuivat tekemään koko ajan raskaita töitä. Toisaalta myös miesten harjoittama metsästys oli raskasta. Monilla alueilla liikuntakyvyttömät vanhukset jätettiin heitteille, koska niukan ravinnon takia heitä ei kyetty elättämään ja he hidastivat joukon liikkumista. Joillain alueilla vanhuksia surmattiin vain nälänhädän vallitessa. Kolmansilla alueilla ketään heimon jäsentä ei surmattu. Vaatteet tehtiin parkitusta nahasta. Tämä aikaavievä prosessi oli naisten työtä, samoin vaatteiden ompelu. Talvella liikuttiin lumikengillä. Jotkut heimot osasivat tehdä hyvin tuohikanootteja.
Uskonnossa oli toteemieläimen palvontaa. Eläinten uskottiin olevan ihmistä vahvempia ja maan alkuperäisiä asukkaita. Heimon uskottiin saaneen alkunsa toteemieläimestä joka saattoi olla koira. Eläinten uskottiin halutessaan voivan ottaa ihmisen hahmon.
Subarktisen alueen pohjoispuolisella tundralla elivät eskimot, joiden tavoista jotkut subarktiset heimot ottivat joitain vaikutteita, esimerkiksi turpeella peitetyn, osin maahan kaivetun majan. Uskottiin myös abstraktiin, persoonattomaan voimaan. Eläimillä, kasveilla, ihmisen tekemillä esineillä jne uskottiin olevan hengen. Ennustettiin unista, uskottiin jälleensyntymään. Yleensä ryhmäseremoniat eivät olleet merkittävässä osassa. Shamaanilla oli merkittävä asema sairaan parantajana, kertojana.[12] [13][14]
Subarktisen alueen esihistoria ja arkeologia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Noin 13 000 radiohiilivuotta jääkauden mannerjäätikkö peitti suunnilleen koko Kanadan alueen. Aivan ensimmäiset ihmiset saapuivat subarktiselle alueelle ehkä suoraan pohjoisesta niin sanotun Kanadan jääkäytävän kautta, tai etelästä. Kalliovuorten itäpuolella Etelä-Kanadassa oli varhaista paleointiaanien Clovisin kulttuurin asutusta. Itäisessä Kanadassa, Ontariossa oli hieman muuntunutta Clovisin kulttuuria, nimittäin Barneisin ja Crowfieldin kärkiä noin 12000 kalenterivuotta sitten[15].
11 000 radiohiilivuotta sitten oli jäätöntä leveä alue Kalliovuorten seuduilla, ja 10000–9000 radiohiilivuotta sitten lounainen Kanada suureksi osaksi jäätön, mutta yhä oli suuri jääkenttä Hudsoninlahden yllä ja Labradorin niemimaalla[16].
Mannerjää lienee vetäytynyt alueelta viimeistään 8000 vuotta sitten. Koillis-Siperiasta saapui sinne mikroteriä valmistavia heimoja, luultavasti athabasca-ryhmään kuuluvia. Tätä perinnettä kutsuvat arkeologit englanniksi nimellä Northwest Microblade Tradition. Se levisi hitaasti itäänpäin, ja ulottui 6000 eaa. Etelä-Yukoniin ja 4500 eaa. MacKenzien altaaseen. Tämän jälkeen noin 6500–4500 eaa. alueella levisi kaksi kulttuuriperinnettä: karibua metsästävä pohjoinen arkaainen pohjoiseen päin jopa Keski-Alaskaan asti, ja pohjoisten tasankojen arkaainen biisoninmetsästyskulttuuri Luoteisterritorioihin asti.[4]. Noin 4500 vuotta sitten ilmasto kylmeni, ja alueen ihmiset siirtyivät pieniä työkaluja valmistavaan kulttuuriin nimeltä Arctic Small Tool Tradition, joka muistutti eskimojen kulttuuria. 2800 vuotta sitten ei-eskimojen työkaluvalikoima ilmestyi taas alueelle, ja säilyi eurooppalaisten tuloon asti.
Subarktinen kulttuurialue
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Subarktinen kulttuurialue ulottui kokonaan tai osin seuraavien valtioiden tai territorioiden alueelle
- Alaska, lähinnä sisäsosat[17]
- Yukonin territorio
- Luoteisterritorion eteläosa - suuret järvet
- Brittiläinen kolumbia, keski- ja pohjoisosa, ei rannikolla
- Albertan pohjoisosa
- Saskatchewnin pohjoisosa
- Mainitoba eteläosaa lukuun ottamatta
- Ontario eteläisntä osa alukuun ottamatta
- Quebec etelä- ja pohjoisosaa lukuun ottamatta
- Labrador pohjointa osa alukuun ottamatta
Subarktiset intiaaniheimot
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
|
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Kero R: Intiaanien Amerikka. Otava, 1986. ISBN 951-1-08974-9
- Legay G: Intiaaniatlas. WSOY, 1995. ISBN 951-0-20440-4
- Lips E: Intiaanit. Suomentanut Renne Nikupaavola. Weilin+Göös, 1978. ISBN 951-35-1526-5
- Taylor C F & Sturtevant W C: Suuri intiaanikirja. Gummerus, 1995. ISBN 951-20-4749-7
- Virrankoski R: Pohjois-Amerikan intiaanit. Suomen antropologinen seura, 1980. ISBN 9789519543390
- Carl Waldman: Encyclopedia of native american tribes. Facts on File, 1988. ISBN 9780816014217
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Lips 1988, s. 23.
- ↑ Legay 1995, s. 85.
- ↑ Kero 1986, s. 185.
- ↑ a b c An Introduction to North America's Native People Subarctic Culture Area cabrillo.edu. (englanniksi)
- ↑ Stuirtevant 1995, luku "Subarktinen alue", s. 182
- ↑ a b c SUBARKTINEN ALUE
- ↑ POHJOIS-AMERIKAN ALKUPERÄISTEN KANSOJEN YHDEKSÄN RYHMÄÄ tunturisusi.com.
- ↑ Pentti Virrankoski: ”IX Pohjoisten havumetsien intiaanit”, Pohjois-Amerikan intiaanit - Rio Granden pohjoispuolella asuneiden intiaanien kulttuuri ja historia, 3. painos, s. 245-. Helsinki. Määritä julkaisija! ISBN 951-95433-9-2
- ↑ 5th Edition, 1978 to 1995, The National Atlas of Canada » Vegetation Cover, 1993 atlas.nrcan.gc.ca. (englanniksi) [vanhentunut linkki]
- ↑ http://web.archive.org/web/20060311110208/http://ecosys.cfl.scf.rncan.gc.ca/images/classif/forestreg_e.gif
- ↑ [1]
- ↑ Gilbert Legay: ”subarktinen alue”, Intiaaniatlas, s. 85. Määritä julkaisija!
- ↑ Colin F. Taylor, William C Sturtevant: ”Subarktinen alue”, Suuri intiaanikirja, s. 182-. Määritä julkaisija! ISBN 951-20-4749-7
- ↑ Pentti Virrankoski: Yhdysvaltain ja Kanadan intiaanit - intiaanikansojen kulttuuri ja historia Rio Grandelta Yukon-joelle, s. 377. Gummerus, 1994. ISBN 951-717-7887
- ↑ Dr. Juliet Morrow: THE MYTH OF CLOVIS, Part II csasi.org. (englanniksi) [vanhentunut linkki]
- ↑ George Weber: 54. Possible Relatives in the Americas Clovis People (New Mexico, USA) and Minnesota Woman (Minnesota, USA) andaman.org. (englanniksi) [vanhentunut linkki]
- ↑ Waldman 1988, s. 232.
