Seversky P-35

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Seversky EP-1)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Seversky P-35 oli yksi ensimmäisistä kokometallirakenteisista yksitasoisista hävittäjäkoneista, joissa oli sisään vedettävä laskuteline ja jossa oli sovellettu laajasti kuorirakennetekniikkaa. Koneen kehitti Seversky Aircraft Corporation pääsuunnittelijanaan Alexander Kartveli. Seversky Aircraft Corporation vaihtoi nimensä vuonna 1939 Republic Aviation Corporationiksi.

Kehitys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Prototyypistä Yhdysvaltain armeijan ilmavoimien P-35:ksi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Seversky AP-1 eli P-35 tunnuksella PA 95 Yhdysvaltain armeijan ilmavoimien 94. laivueen väreissä.

Seversky Aircraft Corporationin ensimmäinen hävittäjäkone oli Alexander Kartvelin suunnittelema kaksipaikkainen kiinteällä laskutelineellä varustettu hävittäjäkone tunnuksella SEV-2XP. Kone lensi ensilentonsa keväällä 1935, mutta se vaurioitui 18. kesäkuuta 1935. Kone rakennettiin uudelleen yksipaikkaiseksi hävittäjäkoneeksi SEV-1XP ja varustettiin sisään vedettävällä laskutelineellä[1].

SEV-1XP osallistui Yhdysvaltain armeijan ilmavoimien evaluointiin maaliskuussa 1936 ja tuli valituksi 16. kesäkuuta 1936. Seversky sai 77 koneen tilauksen vaihtaen sarjatuotantoversiolle tunnuksen AP-1. Tilaus vahvistettiin vuoden 1937 alussa ja kone sai Yhdysvaltain armeijan ilmavoimien tunnuksen P-35. Ensimmäiset koneet ehtivät palvelukseen vielä vuonna 1937, mutta 76. sarjakone toimitettiin vasta elokuussa 1938. Sarjan viimeisestä eli 77. koneesta tehtiin XP-41[2].

Jatkokehittelyn tuloksena Republic P-43 Lancer

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Seversky kehitti AP-1:tä eteenpäin. AP-2:ssa oli tehokkaampi moottori, uudelleensuunniteltu siiven keskiosa keskellepäin kääntyvine laskutelineineen. Seuraavan Yhdysvaltain armeijan ilmavoimien evaluoinnin voitti kuitenkin Curtiss Hawk syyskuussa 1937[3]. AP-2:n osista kehitettiin AP-7, joka lensi alkuvuodesta 1938. Moottoritehoa oli jälleen nostettu, mutta siipi taakse kääntyvine laskutelineineen oli peräisin AP-1:stä. Prototyyppi ei saavuttanut menestystä ja se myytiin Ecuadoriin[4].

AP-2:n pohjalta suunniteltiin myös AP-4, joka oli suunniteltu hävittäjäksi toimimaan korkealla. Koneessa oli turboahtimella varustettu 1 200 hv:n Pratt & Whitney Twin Wasp R-1830-SC2G -moottori ja ohjaamon taakse asennetun turboahtimen vuoksi pidennetty takarunko. Kone osallistui Yhdysvaltain armeijan ilmavoimien testeihin helmi-maaliskuussa 1939, joskin syttyi ilmassa tuleen 22. maaliskuuta 1939. Ilmavoimat tilasi kuitenkin 13 evaluointikonetta tunnuksella YP-43; koneesta syntyi myöhemmin Republic P-43 Lancer[4]. AP-7:n pohjalta suunniteltiin AP-9, jossa oli AP-7:n siipirakenne taakse kääntyvine laskutelineineen mutta 1 050 hv:n Pratt & Whitney Twin Wasp R-1830-SC3-G. Kone valmistui vuonna 1939 ja sitä tarjottiin Yhdysvaltain armeijan ilmavoimille, joka kuitenkin piti enemmän turboahdetulla moottorilla varustetusta AP-4:stä. Kone myytiin Ecuadoriin[5]. Samaan evaluointiin AP-4:n ja AP-9:n kanssa vuonna 1939 osallistui myös XP-41, jossa oli mekaanisella kaksivaiheisella ahtimella varustettu 1 200 hv:n Pratt & Whitney Twin Wasp R-1830-19 -moottori. Koneen rakenne vastasi muutoin AP-4:ää.

Vientiponnisteluista Ruotsin J 9 ja Yhdysvaltojen P-35A

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Seversky EP-1-106 (P-35A) eli Ruotsin ilmavoimien J 9 kuvattuna vuonna 1976 Ruotsin ilmailumuseossa.

Vientiä varten Seversky rakensi AP-1:n pohjalta vientiversion EP-1-68. Kone vastasi muutoin AP-1:tä mutta siinä oli AP-4:n tapaan pidempi takarunko. Moottorina oli 1 050 hv:n Pratt&Whitney Twin Wasp R-1830-S1C1-G. Konetta esiteltiin muun muassa Ruotsissa huhtikuussa 1939 ja 29. kesäkuuta Ruotsi tilasi ilmavoimilleen aluksi 15 konetta tunnuksella EP-1-106 ja 11. lokakuuta toisena tilauksena 45 konetta. 5. tammikuuta 1940 tilattiin vielä 60 konetta. Prototyyppi EP-1-68 myytiin Ecuadoriin AP-7:n ja AP-9:n kanssa.

Ruotsi sai ensimmäisen ja toisen tilauksen 60 konetta kesällä 1940 ja ne otettiin Ruotsin ilmavoimien palveluskäyttöön tunnuksella J 9. Yhdysvaltain hallituksen asettama aseiden vientikielto astui voimaan 2. heinäkuuta 1940, jolloin Ruotsilta jäivät saamatta loput 60 EP-1-106-konetta. Ne otettiin Yhdysvaltain armeijan ilmavoimien käyttöön tunnuksella P-35A[6].

Muut kehitysversiot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
P-35:n kopioksi väitetty Ruotsin ilmavoimien Reggiane Re.2000 Ruotsin ilmailumuseossa vuonna 2006.

Yhtä aikaa AP-1:n kanssa Seversky rakensi kaksipaikkaisen version SEV-2PA. Koneen sai maakenttäversiona tunnuksella 2PA-L ja kellukeversiona tunnuksella 2PA-A. Euroopan vientiponnisteluja varten rakennettiin versio 2PA-202 (tai 2PA-BX), jossa oli 1 100 hv Pratt & Whitney Twin Wasp R-1830-S3C -moottori. Japanin laivaston ilmavoimille tilattiin saattohävittäjiksi 20 konetta tunnuksella 2PA-B3. Koneet palvelivat tunnuksella A8V1 lähinnä tiedustelutehtävissä ja kaksi koneista luovutettiin Asahi Shimbun -sanomalehdelle. Ruotsin ilmavoimat tilasi 52 kappaletta 2PA-BX:ää syöksypommittajiksi, mutta se sai näistä vain kaksi ennen aseiden vientikiellon astumista voimaan. Loput koneet päätyivät Yhdysvaltain armeijan ilmavoimille, jotka käyttivät koneita harjoituskoneina tunnuksella AT-12 Guardsman. Näiden lisäksi yksi 2PA-L ja 2PA-A sekä valmistuslisenssi myytiin Neuvostoliitolle maaliskuussa 1938, mutta lisenssillä ei rakennettu yhtään konetta[7].

Capronin tytäryhtiön Reggianen väitetään kopioineen Seversky P-35:n[8]. Kone – Reggiane Re.2000 – lensi ensilentonsa 24. toukokuuta 1939. Koneen muodosta ja päämitoista päätellen suunnittelijat ovat vähintään ottaneet vaikutteita P-35:stä. Moottorina koneessa oli 1 040 hv:n Piaggio P.XI RC 40D. Konetta myytiin Ruotsiin 60 kpl ja Unkariin 70 kpl[9]; Unkari hankki myös valmistuslisenssin ja rakensikin 203 kappaletta 930 hv:n Gnome-Rhone 14Kfs Mistral-Major -moottorilla varustettua konetta vuosina 1943–1944[10]. Näiden lisäksi rakennettiin 17 konetta Italian ilmavoimille ja kahdeksan merivoimien ilmavoimille. Ruotsi sai ensimmäiset Reggianensa syyskuussa 1941 ja koneet palvelivat Ruotsin ilmavoimissa tunnuksella J 20 vuoteen 1945 saakka.

Käyttö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Yhdysvaltain armeijan ilmavoimien P-35 -muodostelma ilmassa.

Seversky P-35 oli vanhentunut hävittäjäkoneena jo kun viimeisiä tuotantokappaleita otettiin vastaan elokuussa 1938. Kone vedettiin kuitenkin Yhdysvaltain armeijan ilmavoimien ensi linjan hävittäjän tehtävistä vasta vuonna 1941[11]. Ruotsiin tarkoitetuista 60:stä Republic P-35A -koneesta, joista viimeinen valmistui 7. helmikuuta 1941, pääosa toimitettiin Filippiineille, jossa ne palvelivat operatiivisessa käytössä 8. joulukuuta 1941 – 3. tammikuuta 1942 (vain neljä viikkoa). Tämän jälkeen koneet siirrettiin toisarvoisiin tehtäviin ja koneiden tunnus muutettiin muotoon RP-35A, missä kirjain R korostaa rajoitettua käyttöä. Viimeinen lento Filippiineillä tehtiin 3. toukokuuta 1942, minkä jälkeen koneet siirrettiin opetusvälineiksi[6].

Seversky lähetti merikuljetuksessa ensimmäiset 20 konetta Ruotsiin tammikuussa 1940 ja pian perään kuusi konetta. Näistä 16 toimitettiin Trondheimin kautta Ruotsiin ennen Norjan-miehitystä ja neljä miehityksen jälkeen. Toisen lähetyksen kuusi konetta seikkailivat perille eri satamien kautta. Loput 34 konetta kuljetettiin kesällä 1940 Ison-Britannian, Petsamon ja Haaparannan kautta Ruotsiin[12].

J 9:t (EP-1-106/P-35A) palvelivat Ruotsin ilmavoimissa Barkarbyssä toimineessa laivueessa F 8. Sodan päättyessä jäljellä oli 51 konetta, joista osaa käytettiin tiedustelukoneena Nyköpingissä toimineessa laivueessa F 11, Uppsalassa toimineessa laivueessa F 20 ja Malmslätillä toimineessa laivueessa F 3. Viimeisiä seitsemää konetta käytettiin 27. syyskuuta 1952 saakka.

Hankinta Suomeen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Seversky ei ollut vertailulistalla Suomen tehdessä hävittäjähankintoja vuosina 1936–1937, jolloin valituksi tuli Fokker D.XXI. Severskyn vientiponnistelut Eurooppaan olivat kuumimmillaan vasta vuonna 1939. Suomen ilmavoimille tarjottiin EP-1:tä keväällä 1939. Tällöin puolustusneuvosto piti välttämättömänä koneiden hankintaa. Seversky EP-1 esiintyy 25. toukokuuta 1939 päivätyssä vertailutaulukossa, jossa vertailtiin uuden Lentolaivue 28:n kalustoksi kaavailtuja konetyyppejä[13]. Tämän vertailun lopputuloksena päätettiin 8. kesäkuuta 1939 tilata Valtion Lentokonetehtaalta kotimaisen hävittäjän – VL Myrsky – suunnittelu ja prototyyppi, 9. syyskuuta 1939 päätettiin tilata 50 Fokker D.XXI -hävittäjää Valtion Lentokonetehtaalta, 10. syyskuuta 1939 ostaa Seversky EP-1 hävittäjiä, valmistuslisenssi sekä raaka-aineet sekä lopulta 23. lokakuuta 1939 tilata 25 Fiat G.50 -hävittäjää Italiasta.

Marraskuussa 1939 Seversky tarjosi 66:ta EP-1:tä 5-9 kuukauden toimitusajalla Oslon kautta toimitettuna. Oy Grönblom tarjosi 50 konetta Lontoon ja Helsingin kautta kuljetettuna touko-syyskuussa 1940 ja vielä erään tykistöupseerin vaimo välitti 70 koneen tarjouksen[14]. Ruotsi oli kuitenkin ollut nopeampi ja saanut Severskyn tuotantokapasiteetin. Koska Ruotsikin sai ensimmäisen koneensa vasta huhtikuussa 1940, on perusteltua väittää, että Suomi ei olisi onnistunut saamaan koneita millään keinolla talvisotaan[15].

Versiot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Versio Selite
SEV-2XP Kaksipaikkainen hävittäjä, ensilento keväällä 1935, vaurioitui 18.6.1935. Moottorina 735 hv:n Wright R-1670.
SEV-1XP Vauroituneen SEV-2XP:n osista koottu yksipaikkainen hävittäjä, joka voitti Yhdysvaltain ilmavoimien evaluoinnin kesällä 1936. Moottorina 850 hv:n Pratt & Whitney R-1830-9 Twin Wasp.
SEV-2PA AP-1:n kanssa yhtä aikaa kehitetty kaksipaikkainen versio. Maakentille tarkoitettu versio tunnettiin tunnuksella 2PA-L ja kellukeversio tunnuksella 2PA-A. Prototyypeissä oli moottorina 1 000 hv:n Wright Cyclone R-1820-G2 tai -G3. Myöhemmin kehitettiin 1100hv:n Pratt & Whitney Twin Wasp R-1830-S3C -moottorilla varustettu versio, joka tunnettiin nimillä 2PA-202 ja 2PA-BX.
AP-1 SEV-1XP:n pohjalta kehitetyt sarjakoneet, joita toimitettiin Yhdysvaltain ilmavoimille 76 kpl vuosina 1937-1938. Moottorina 950 hv:n Pratt & Whitney Twin Wasp R-1830-9.
AP-2 AP-1:n pohjalta kehitetty versio, joka hävisi seuraavan Yhdysvaltain armeijan ilmavoimien evaluoinnin Curtiss Hawkille. Moottorina 1 050 hv:n Pratt & Whitney Twin Wasp R-1830-9.
AP-4 AP-2:n pohjalta kehitetty korkealla toimivaksi tarkoitettu hävittäjä, joka osallistui Yhdysvaltain armeijan ilmavoimien evaluointiin helmi-maaliskuussa 1939 ja voitti 13 koneen tilauksen tunnuksella YP-43. Koneesta kehittyi Republic P-43 Lancer. Moottorina 1 200 hv:n Pratt & Whitney Twin Wasp R-1830-SC2G.
AP-7 AP-2:n osista koottu kehitysversio, joka myytiin lopulta ilmeisesti vuonna 1939 Ecuadoriin. Moottorina 1 200 hv:n Twin Wasp.
AP-9 AP-7:n pohjalta kehitetty ja Yhdysvaltain armeijan ilmavoimille tarjottu versio. Kehittely lopetettiin ja kone myytiin Ecuadoriin. Moottorina 1 050 hv:n Twin Wasp.
EP-1 AP-1:n pohjalta kehitetty vientiversio, moottorina 1 050 hv Pratt & Whitney R-1830-S1C1-G Twin Wasp. Tunnuksella EP-1-106 myytiin Ruotsiin 120 kpl. Ensimmäiset 60 kpl toimitettiin Ruotsiin kesällä 1940, loput otettiin Yhdysvaltain armeijan ilmavoimien käyttöön tunnuksella P-35A.
NF-1 AP-1:n pohjalta kehitetty Yhdysvaltain laivaston ilmavoimille tarkoitettu tukialushävittäjä, joka lensi ensilentonsa kesäkuussa 1937. Kone osallistui Yhdysvaltain laivaston evaluointeihin syksyllä 1937 tunnuksella XFN-1 mutta evaluointi ei johtanut hankintoihin. Moottorina oli 950 hv:n Wright Cyclone R-1820-22.
XP-41 AP-1:sta kehitetty versio, jonka pohjana käytettiin alkuperäisen 77 kappaleen P-35-tilauksen viimeistä konetta. Moottorina oli 1 200 hv:n Pratt & Whitney Twin Wasp R-1830-19. Kone osallistui samaan evaluointiin kuin AP-4. Koneen kehittely lopetettiin.

Museokoneet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Yhdysvaltain ilmavoimien museossa on yksi Seversky P-35.
  • Ruotsin ilmailumuseossa on yksi J 9 eli Seversky EP-1-106 eli P-35A.
  • Fantasy of Flight -museossa Floridassa on yksi alun perin Ruotsin ilmavoimien J 9 restauroitavana.

Rakenne ja suorituskyky

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rakenne

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vapaasti kantava alataso. Metallirakenteinen ja -pintainen. Taakse ja osittain siiven sisään kääntyvä laskuteline (eräissä malleissa sisäänpäin kääntyvä laskuteline).

Tekniset tiedot (suluissa P-35A)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Voimalaite: Pratt & Whitney Twin Wasp R-1830-9 14-sylinterinen tähtimoottori, suurin teho 950 hv lentoonlähdössä ja 850 hv 2 440 metrin korkeudessa (R-1830-S1C1 suurin teho 1 050 hv lentoonlähdössä ja 900 hv 3 600 metrin korkeudessa)
  • Kärkiväli: 10,97 m (10,97 m)
  • Pituus: 7,67 m (8,20 m)
  • Korkeus: 2,77 m (2,97 m)
  • Siipipinta-ala: 20,44 m2 (20,44 m2)
  • Tyhjäpaino: 1 957 kg ( 2 075 kg)
  • Lentopaino: 2 540 kg (2 775 kg)

Suorituskyky (suluissa P-35A)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Huippunopeus: 454 km/h 3 050 metrissä (508 km/h 4 860 metrissä)
  • Nousunopeus: 12,39 m/s (9,75 m/s)
  • Lentomatka: 1 850 km (1 530 km)

Aseistus (suluissa P-35A)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Yksi 12,7 mm ja yksi 7,62 mm konekivääri rungon päällä (kaksi 7,9 mm KSP M/22 konekivääriä rungon päällä ja kaksi 13,2 mm AKAN M/39 -konekivääriä siivissä)

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Green, William & Swanborough, Gordon: The Complete Book of Fighters. Salamander Books, 1994. ISBN 1-85833-777-1
  • Gunston, Bill: The Illustriated Directory of Fighting Aircraft of World War II. Salamander Books, 2001. ISBN 0-7603-0722-9
  • Haapanen, Atso: Suomen ilmavoimien hävittäjähankinnat 1918–1945. Koala Kustannus, 2002. ISBN 952-5186-16-4
  • Raunio, Jukka: Lentäjän näkökulma II. Jukka Raunio, 1993. ISBN 951-96866-0-6
  • Raunio, Jukka: Valtion Lentokonetehtaan historia. Osa 2: Tampereella ja sodissa 1933–1944. Jukka Raunio, 2007. ISBN 978-951-96866-8-4

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Green & Swanborough 1994, s. 522.
  2. ↑ Green & Swanborough 1994, s. 522–523.
  3. ↑ Raunio 1993, s. 197.
  4. ↑ a b Green & Swanborough 1994, s. 525.
  5. ↑ Green & Swanborough 1994, s. 492.
  6. ↑ a b Green & Swanborough 1994, s. 491–492.
  7. ↑ Green & Swanborough 1994, s. 524.
  8. ↑ Gunston 2001, s. 264.
  9. ↑ Green & Swanborough 1994, s. 489.
  10. ↑ Green & Swanborough 1994, s. 365.
  11. ↑ Green & Swanborough 1994, s. 523–524.
  12. ↑ Raunio 1993, s. 25.
  13. ↑ Haapanen 2002, s. 88–89.
  14. ↑ Haapanen 2002, s. 89.
  15. ↑ Raunio 2007, s. 243.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Seversky_P-35&oldid=22809875”