Loppusointu
Loppusointu eli riimi (ruots. rim) tarkoittaa runoudessa säkeiden lopputavujen äänteellistä yhtäläisyyttä.[1]
Suomen vanhassa kalevalamittaisessa runoudessa ei käytetty loppusointuja, vaan ne saapuivat suomalaisiin teksteihin virsisuomennosten mukana muista kielistä.[2]
Sanojen loppuosan samankaltaisuutta voidaan kutsua puhekielessä rimmaamiseksi ja tällaisten säkeiden luomista riimittelyksi. Kahdesta keskenään rimmaavasta sanasta voidaan käyttää nimitystä riimipari. Riimipareja ovat esim. "luu" ja "suu" – näissä on lyhyt loppusointu. Pitkiä ovat esim. "taateli" ja "kaateli". Yksitavuista riimiä kutsutaan miespuoliseksi ja kaksitavuista naispuoliseksi.
Loppusointuja käytetään esimerkiksi seuraavassa runossa:
- ”Tarhapöllö se oksallansa
- laululintuja kuulee.
- Makumestari olevansa
- laulun maassa luulee.”
- (Eino Leino: Tarhapöllö.)
Riimiparin äänteellinen yhtäläisyys lasketaan viimeisen nousutavun (eli viimeisen painollisen tavun) ensimmäisestä vokaalista.[3] Riimejä eivät siis ole ”koira” ja ”kissa” tai ”lakana” ja ”orpana”, sillä niissä loppusointua muistuttava samankaltainen osuus alkaa painottomasta tavusta.
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Loppusointu. Kielitoimiston sanakirja. Helsinki: Kotimaisten kielten keskus, 2024.
- ↑ Häkkinen, Kaisa: Nykysuomen etymologinen sanakirja, s. 1047 (s.v. riimi). Helsinki: WSOY, 2007. ISBN 978-951-0-27108-7
- ↑ Leino, Pentti: ”Riimi”, Kieli, runo ja mitta: Suomen kielen metriikka, s. 110–117. (Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia, 376) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1982. ISSN 0355-1768 ISBN 951-717-263-X
Kirjallisuudentutkimus:loppusointu Tieteen termipankki. Viitattu 30.10.2017.