Ludvig XV

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Ranskan Ludvig XV)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Ludvig XV
Ranskan kuningas
Valtakausi 1. syyskuuta 1715 –
10. toukokuuta 1774
Kruunajaiset 25. lokakuuta 1722
Edeltäjä Ludvig XIV
Seuraaja Ludvig XVI
Syntynyt Louis
15. helmikuuta 1710
Versailles, Ranska
Kuollut 10. toukokuuta 1774 (64 vuotta)
Versailles, Ranska
Hautapaikka Saint-Denis’n basilika
Puoliso Maria Leszczyńska
Lapset dauphin Ludvig
Suku Bourbon (kapetingi-dynastia)
Isä Ludvig, Burgundin herttua
Äiti Marie-Adélaïde de Savoie
Uskonto roomalaiskatolilaisuus
Nimikirjoitus
Ranskan monarkia (Kapeting-dynastia, Bourbon-haara)

Ludvig XV Rakastettu (ransk. Louis le Bien-Aimé); (15. helmikuuta 1710 Versailles´n palatsi10. toukokuuta 1774 Versailles'n palatsi) oli Ranskan kuningas 1. syyskuuta 1715 lähtien aina kuolemaansa saakka. Ludvig XV oli edeltäjänsä Ludvig XIV:n pojanpojanpoika. Hänen tehotonta hallintoaan pidetään syynä kuninkaan arvovallan rappioon, joka johti Ranskan suureen vallankumoukseen vuonna 1789.[1]

Ludvig XV syntyi vuonna 1710 Versaillesin palatsissa. Hänen isänsä oli Burgundin herttua Ludvig ja äitinsä Savoijin prinsessa Marie-Adélaïde (1685–1712). Syntyessään Ludvigista tehtiin perinteen mukaisesti Anjoun herttua ja hänen kasvatuksensa uskottiin de Ventadourin herttuattarelle, joka oli vuodesta 1704 toiminut Ranskan Lasten (kuninkaallisten lasten yleisarvonimi oli l'enfant de France) hoitajana. Kasvatuksen oli tarkoitus jatkua aina seitsemän vuoden ikään saakka.

Ludvigin isoisä, kruununprinssi (dauphin) Ludvig kuoli 11. huhtikuuta 1711. Kruunun­perimys­järjestyksessä seuraavana oli Ludvigin isä. Tästä ei kuitenkaan tullut koskaan kuningasta, koska hän ja hänen vaimonsa kuolivat vähän yli puoli vuotta tämän jälkeen tuhkarokkoon. Saman kohtalon koki myös Ludvigin vanhempi veli, Bretagnen herttua Ludvig. Tapahtumaketjun seurauksena Ludvigista tuli vasta kaksivuotiaana Ludvig XIV:n valtaistuimen perijä. Myös Anjoun herttuan oli käydä rokon vuoksi hullusti, mutta hänen hoitajansa kielsi lääkäreiden suorittaman suoneniskennän.lähde?

Ludvigille määrättiin vuonna 1714 opettajaksi abbé Perot. Tämän tehtävänä oli opettaa oppilaansa lukemaan ja kirjoittamaan, sekä myös perehdyttää historian ja maantiedon perusteisiin. Kasvatus oli monipuolista ja tiukan uskonnollista. Nuoren kruununperijän kasvatusta valvoi markiisitar de Maintenon, kuningas Ludvig XIV:n rakastajatar.

Tammikuussa 1715 Ludvig osallistui ensimmäiseen julkiseen tilaisuuteensa, Persian lähettilään valtuuskirjeen jättämiseen Versailles’n palatsissa. Kuningas Ludvig XIV kuoli 1. syyskuuta 1715 ja Anjoun herttuasta tuli viisivuotiaana kuningas Ludvig XV. Edesmenneen kuninkaan veljenpojasta Orléansin herttua Filip II:sta tuli sijaishallitsija.[2]

Sijaishallitsijan kausi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ludvig XV:n lapsuus jäi hyvin lyhyeksi, sillä vaikka valtakunnan asioita hoiti sijaishallitsija, kuninkaalla oli runsaasti virallisia seremoniallisia velvollisuuksia, kuitenkin pelkällä läsnäololla hoidettavia. Heti 3. ja 4. syyskuuta 1715 Ludvig suoritti ensimmäiset kuninkaalliset toimensa. Hän osallistui edesmenneen kuninkaan kunniaksi järjestettyyn sielunmessuun Versailles'n kappelissa ja vastaanotti pappissäädyn edustajat, jotka olivat kokoontuneet juhlistamaan uuden kuninkaan valtaannousua. Hän osallistui 12. syyskuuta parlamentin juhlalliseen lit de justice istuntoon, jossa hallitsija istui katoksen alla olevalla valtaistuimella kun käsiteltiin kuninkaallisia ediktejä. Tämän jälkeen seurasivat Suuren neuvoston, Pariisin yliopiston ja Ranskan akatemian tervehdyskäynnit sekä ulkovaltojen lähettiläät, jotka esittivät osanottonsa ja samalla onnittelunsa uudelle kuninkaalle. Heti hallintonsa alkuvaiheissa nuori poika joutui koviin ja kuria vaativiin tehtäviin.

Ludvig XIV ja hänen perheensä, Nicolas de Largillière 1715-1720. Keskellä Ludvig XIV, isä (Ludvig XIII) ja isoisä (Henrik IV) rintakuvina. Oik. poika Ludvig Grand Dauphin; vas. vanhin pojanpoika Ludvig, Burgundin herttua. Kuningas osoittaa lapsenlapsenlastaan, tulevaa Ludvig XV:ta. Madame de Ventadour, nuoren herttuan opettajatar (maalauksen ainoa ei-kuninkaallinen), pitää suojattinsa valjaitten ohjaksia.

Vanha, kuollut kuningas oli ollut epäluuloinen veljenpoikaansa Orléansin herttua Filipiä kohtaan. Testamentissaan Ludvig oli määrännyt aviottoman poikansa Mainen herttua Louis-Auguste de Bourbonin (1670–1736) sijaishallitsijaksi Ludvig XV:n alaikäisyyden ajaksi.lähde? Heti kuninkaan kuolemaa seuranneena päivänä, 2. syyskuuta Pariisin parlamentti kokoontui päättämään sijaishallitsijasta. Orléansin herttua Filip teki parlamentin kanssa sopimuksen, jossa hän palautti sille Ludvig XIV:n aikana menetetyn veto-oikeuden kuninkaan antamiin säädöksiin. Tämän seurauksena edesmenneen kuninkaan tahto sijaishallitsijasta tehtiin mitättömäksi. Näin parlamentti teki 41-vuotiaasta Orléansin herttuasta sijaishallitsijan.[2][3] Symbolisena tekona sijaishallitsija siirsi hallituksen toiminnan Pariisiin ja Versaillesin hovi hajaantui.[4]

Vuonna 1717 seitsenvuotias kuningas oli saavuttanut "järjellisen iän" ja joutui itkien eroon lapsuutensa kasvattaja Ventadourin herttuattaresta, joka oli kasvattanut häntä yhdessä kahden suutarin lapsen ja nuoren irokeesin kanssa, ja nyt Ludvig uskottiin isosetäpuolensa, Mainen herttuan hoiviin. Hänen kasvatuksensa uskottiin Villeroyn herttua François de Neufvillelle sekä kotiopettajana toimineelle Fréjusin piispalle André Hercule de Fleurylle. Opiskeluohjelmaan sisältyi hovietikettiä, julkisten esiintymisten harjoittelua, valtiovieraitten ja hallituksen vastaanottamista, latinaa, matematiikkaa, kartografiaa ja piirustusta, sekä astronomian perustiedot. Myös metsästämisen ja ratsastuksen jaloa taitoa hänen tuli opiskella, joista tuli Ludvigin mieliharrastuksia. Vuonna 1717 nuori Ludvig otti virallisesti vastaan Pietari I Suuren.

Orléansin herttua Filip johti valtakunnan hallintoa Pariisin keskustassa olevasta palatsistaan, Palais-Royalesta. Nuori Ludvig XV siirrettiin asumaan vuosiksi 1715-1716 Vincennesin linnan uuteen asuinosaan. Tämä linnoitus oli seitsemän kilometrin päässä Pariisista, keskellä Vincennesin metsää. Sen katsottiin olevan ilmastoltaan huomattavasti Pariisia terveellisempi nuorelle monarkille. Myöhemmin sijaishallinnon aikana hän muutti asumaan Pariisin keskustaan, lähellä Palais-Royalea sijaitsevaan Tuileries’n palatsiin.lähde? Sijaishallinnon aikana Orléansin herttua Filip, tukea itselleen hakiessaan, suosi voimakkaasti aatelistoa, joka Ludvig XIV:n aikana oli eristetty kauaksi vallankäytön keskipisteestä. Hän perusti polysynodian, joka mahdollisti aateliston osallistumisen vallankäyttöön. Järjestelmä osottautui niin tehottomaksi, että se purettiin 1718.[3]

Sijaishallitsija Orléansin herttua Filip ja nuori Ludvig XV opintojen ohjaaja Villeroyn herttua François de Neufvillen valvonnassa, herttuan Versailles'n työhuonessa n. 1718.

Kansainvälisessä politiikassa Orléansin Filip pyrki eristämään Ludvigin sedän, Espanjan kuninkaan Filip V:n mahdolliset pyrkimykset valtaan Ranskassa, jos nuorelle kuninkaalle kävisi huonosti.[3] Tämän eristyspolitiikan eräs looginen seuraus oli vuonna 1717 solmittu kolmoisliitto eli ns. trippeliallianssi, jossa Ranska, Iso-Britannia ja Alankomaat halusivat estää Espanjan laajentumispyrkimykset Euroopassa. Kun Pyhän roomalaisen keisari­kunnan hallitsija Kaarle VI liittyi seuraavana vuonna liittoon neljäntenä jäsenenä, siitä tuli neliliitto eli kvadrupelallianssi.

Sijaishallitsija Filip kohtasi aatelistossa täydellisen puutteen hallitusasiain asiantuntijoista. Filip palasi takaisin Ludvig XIV:n aikana olleeseen kuninkaalliseen hallintoon, ja vuonna 1718 hän palautti valtiosihteerien eli ministerien virat. Läheisen uskottunsa kardinaali Duboisin hän nimitti pääministeriksi vuonna 1722.lähde? Saadakseen valtion raha-asiat uudelleen erinomaiseen kuntoon pyrki hän kokeilemaan useita erilaisia talousmalleja, joista ehkä tunnetuin oli John Lawn’n kehittämä järjestelmä. Siitä syntyi talouskupla, joka päättyi konkurssiin ja raunioitti monen aateliston jäsenen talouden.[3]

Ludvig XV ja Espanjan infanta Mariana Viktoria, François de Troy 1723

Vuodesta 1721 lähtien suunniteltiin kuninkaan naittamista. Kuninkaan setä Espanjan Filip V tarjosi tytärtään, Espanjan infanta (prinsessa) Mariana Viktoriaa, joka oli tuskin kolmen vuoden ikäinen. Ei Ludvigkaan ollut kuin yhdentoista ikäinen. Sijaishallitsija hyväksyi ehdotuksen ja 2. tammikuuta 1722 tuleva aviopari tapasi Bidassoassa, lähellä Espanjan rajaa paikassa, jossa myös Ludvig XIV ja hänen myöhempi puolisonsa Marie-Thérèse olivat tavanneet vuonna 1660. Tästä lähtien "infanta-kuningattareksi" kutsuttu morsian asettui asumaan Versaillesin linnaan.

Kesäkuussa 1722 nuori kuningas ja hovi palasivat Versaillesiin, missä se pysyi hänen hallituskautensa loppuun saakka. Saman vuoden 1722 elokuussa Ludvig XV konfirmoitiin. Näihin aikoihin Villeroyn herttua erotettiin opintojen ohjaajan tehtävästään ja kuninkaan kasvatus uskottiin Charos'in herttuan vastuulle. Hänen tehtävänään oli johdattaa kuningas finanssien ja sotilaallisen strategian hallitsemiseen.

Ludvig XV:n kruunajaiset, Pierre Subleyras 1722
Ludvig XV kruunajaisasussaan, Hyacinthe Rigaud 1730
Ludvig XV:n virallinen hallitsijamuotokuva, Louis-Michel van Loon työpaja n. 1763

Pariisin parlamentti julisti Ludvig XV:n täysi-ikäiseksi 15. helmikuuta 1723. Hallitsijan täysi-ikäisyysikä perustui Kaarle V:n vuonna 1374 antamaan asetukseen. Reimsin katedraalissa 25. lokakuuta 1722 Ludvig XV voideltiin ja kruunattiin Ranskan kuninkaaksi. Tämä oli sijaishallituksen loppu, mutta Orléansin herttua pysyi valtakunnan tärkeimpänä henkilönä heti kuninkaan jälkeen. Näin herttualle jäi paljolti kuningaskunnan hallitusasioiden hoitaminen. Pääministerin tehtävässä jatkoi kardinaali Dubois, joka kuitenkin kuoli elokuussa 1723. Tällöin Orléansin herttua otti tehtävän hoitaakseen. Herttua kuitenkin kuoli saman vuoden joulukuussa. Tässä tilanteessa nuori kuningas kuunteli de Fleuryn neuvoja ja nimitti serkkunsa Bourbonin herttuan ja Condén prinssin pääministeriksi.

Saatuaan näin valtakunnan hallinnon järjestettyä ja muiden hoitoon saattoi nuori kuningas omistautua sukunsa keskeiselle harrastukselle, metsästykselle, joka oli mitä parhainta ajanvietettä. Esimerkiksi 3. marraskuuta 1724, Pyhän Hubertuksen päivänä, kokoontui kuninkaan metsästysseurue, jossa oli satoja torvensoittajia, yli 900 koiraa ja tuhat hevosta.

Puolan prinsessa Maria Leszczyńska avioitumisensa aikoihin, Jean-Baptiste van Loo 1725

Koska kuningas oli tullut täysi-ikäiseksi ja oikeutetuksi itsenäiseen päätöksentekoon, myös kysymys avioliitosta ja tulevasta kruununperijästä tuli ajan­kohtaiseksi. Espanjan infanta-kuningatar "l'infante Reine ", Filip V:n ja Elisabet Farnesen tytär Mariana Viktoria (1718–1781) oli kihlattu Ludvigille ja tullut kasvatettavaksi Ranskan hoviin jo vuonna 1722 ja oli vasta kuuden vuoden ikäinen. Vuonna 1725 tehtiin päätös tytön lähettämisestä takaisin Espanjaan ja päätettiin uuden puolison etsinnästä. Tapahtuma, olipa se sinänsä hyvä tai huono, herätti suurta pettymystä hovissa ja aiheutti Ranskan ja Espanjan suhteisiin suuren särön. Kuitenkin Puolan vallasta syöstyn kuninkaan Stanisław Leszczyńskin 22-vuotias tytär Maria Leszczyńska valittiin 15-vuotiaan Ludvgin uudeksi kuninkaalliseksi puolisoksi. Pari vihittiin avioliittoon Fontainebleaussa 5. syyskuuta 1725. Nuoret näyttivät kiintyneiltä toisiinsa, ja avioliiton sanotaan pannun käytäntöön samana yönä.[5]

Melko pian vuonna 1726 kuningas oli päättänyt päästä eroon serkustaan Louis Henristä, Bourbonin herttuasta, joka oli äärimmäisen epäsuosittu henkilö. Samalla myös kardinaali de Fleury poistui hovista, mutta hänet kutsuttiin pian takaisin. Muutama päivä de Fleuryn paluun jälkeen kuningas karkotti Bourbonin herttuan tämän tiluksille Chantillyn linnaan lähelle Pariisia. Tämän päätöksenteon jälkeen 16. kesäkuuta 1726 kuningas ilmoitti neuvostossaan selkeästi päätöksensä hallita vastedes yksin. Bourbonin herttuan pääministerikautta vuosina 1723-1726 hallitsivat mm. protestanttien vainoaminen vuonna 1726, useat rahan arvon muuttamiset, uusien verojen kehittäminen sekä viljan kohonneet hinnat. Kaikki nämä olivat omiaan luomaan maahan taloudellista levottomuutta. Lisäksi herttua oli valmistellut sotaa Espanjaa ja Itävaltaa vastaan.

Kardinaali de Fleuryn hallinto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kardinaali André Hercule de Fleury, Hyacinthe Rigaud´n työpaja 1728

Ludvig XV:n päätös hallita yksin ja syrjäyttää Bourbonin herttua pääministerin tehtävästä olivat tekoja, joista voidaan jo katsoa hänen aikuisuutena alkaneen.lähde? Sitä seuraavaa lähes kahdenkymmenen vuoden aikaa vuosina 1726–1742 hallitsi pääministerinä kuninkaan entinen opettaja, kardinaali de Fleury.[2]

De Fleuryn pääministerikausi oli rauhanomaisinta ja hyvinvoinnin kasvun kannalta parasta aikaa koko Ludvig XV:n pitkän hallituskauden aikana, lukuun ottamatta parlamentin jäsenten ja jansenistien kahinointiyrityksiä. Historioitsijat näkevät Ludvig XIV:n ajan loppupuolen eräänlaisena raunioituneen talouden ja henkisen rappion uudelleenrakentamisena, josta ansio lankeaa de Fleurylle. On vaikea määritellä mikä oli kuninkaan oma rooli kaikissa pääministerin tekemissä muutoksissa ja uudistuksissa, tosiasia kuitenkin on, että hän tuki pääministeriään hovin juonitteluja ja muiden ministereiden salaliittoja vastaan.

Valtiovarain ylitarkastajan Le Peletier des Frotsin (1726–1730) ja Philibert Orryn (1730–1745) kanssa de Fleury vakautti Ranskan valuutan ja sai tasapainoon valtion budjetin. Taloudellinen kasvu oli hallituksen keskeisiä tavoitteita, samoin liikenneyhteyksien parantaminen. Tähän liittyi muun muassa Oisen ja Sommen välisen Saint-Quentinin kanavan rakentaminen vuonna 1738, myöhemmin sitä laajennettiin Escaut-jokeen ja Alankomaihin saakka. Myös systemaattinen kansallisen tieverkoston rakentaminen oli hallituksen ohjelmassa.

Absoluuttisen monarkian voimaa näytettiin kun jansenistien ja gallicanien oppositiot kukistettiin. Toisaalta 139 parlamentaarikkoa karkotettiin maaseudulle, ja Pariisin parlamentti rekisteröi paavin Unigenitus-bullan, jossa yksiselitteisesti tuomittiin jansenistien harhaoppiset väittämät. Pääministerin politiikkana oli rauha lähes millä hinnalla hyvänsä. Hänen politiikkansa päätavoite oli allianssi Englannin kanssa ja Espanjan suhteiden uudelleenlämmittäminen.

Kruununperillinen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Syyskuussa 1729 kuningatar Maria Leszczyńska synnytti kolmannen lapsensa Ludvigin. Tästä tuli heti syntymänsä hetkellä kruununperijä ja hän sai arvonimen dauphin. Pitkään odotetun perillisen syntyminen ensimmäisen kerran sitten vuoden 1712, oli suuri tapahtuma koko valtakunnassa. Se takasi dynastian jatkuvuuden ja antoi ilonaihetta kaikille kansakunnan sosiaaliryhmille, jopa muiden maiden kansalaisille. Miespuolisen kruununperillisen syntyminen lähensi kuninkaallista avioparia entisestään, ja samalla se oli suurvaltapolitiikkaa, sillä valtaistuimen laillisen perimyksen järjestyminen poisti kuvioista Espanjan mahdollisen sekaantumisen Ranskan kruununperimykseen, mikäli miespuolista perijää ei olisi ollut. Kansakunnan muistissa oli vielä satavuotisen sodan aiheuttaneet vastaavanlaiset syyt.

Maria Leszczińska Ranskan kuningatar, virallinen muotokuva. Carle Van Loo 1747

Aluelaajennukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääministeri de Fleuryn pettymykseksi kuningas onnistui vuonna 1733 saada Ranskan sekaantumaan Puolan perimyskysymykseen. Ludvigin tarkoituksena oli palauttaa appensa Stanisław Leszczyński takaisin maan valtaistuimelle. Samalla Ranska toivoi saavansa Lorrainen eli Lothrigenin herttuakunnan turvaamaan itärajaansa. Itärajapolitiikan, jonka mukaan raja oli aina kulkenut Reinillä, oli luonut jo kuningas Kaarle VII 1400-luvun puolivälissä. Eritoten Lorrainen herttuan Frans III:n aikeet avioitua Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisarin Kaarle VI:n tyttären Maria Teresian kanssa herättivät epäilyjä, sillä Itävalta olisi näin tullut liian lähelle Ranskaa.

Ranska ei onnistunut palauttamaan Stanislausta Puolan valtaistuimelle, mutta Lorrainen herttuakunnan sen joukot valtasivat nopeasti. Wienin rauhassa marraskuussa 1738, herttuakunta annettiin Stanisław Leszczyńskille korvauksena lopullisesti menetetystä Puolan kruunusta. Herttuakunnan oli tämän kuoltua määrä siirtyä Ranskan kruunulle hänen tyttärensä, Ranskan kuningatar Maria Leszczyńskan kautta. Tämä sota maksoi Ranskalle todella vähän niin taloudellisesti kuin humaanitaarisestikin, jos sitä verrataan Ludvig XIV:n käymiin sotiin ja niiden kustannuksiin. Kun herttua Stanisław kuoli vuonna 1766, herttuakunta siirtyi Ranskalle. Tämä oli Ranskan viimeinen aluelaajeneminen ennen Ranskan suurta vallan­kumousta vuonna 1789.

Pohjois-Amerikan manner jaettuna Utrechtin rauhassa 1713 Espanjan (oranssi alue), Ison-Britannian (vaaleanpunainen) ja Ranskan (sininen alue) kesken. Uuden Ranskan alue vuonna 1754-1755.

Ranskan diplomatia toimi tehokkaana välittäjänä Itävallan ja Ottomaanien valtakunnan välillä ja sai aikaan Belgradin rauhan syyskuussa 1739. Rauha oli selvästi edullisempi Turkille kuin Itävallalle. Näin Ranska toteutti pitkäaikaista ulkopolitiikkaansa, jossa Itävallan heikentäminen oli keskeisellä sijalla. Ulkopolitiikan suuri tulos oli, että 1740-luvulla Ranskan suurvaltamahti vastasi kaupankäynnistä koko Lähi-idässä. Näin Ludvig XV:n arvostus oli korkealla kaikkialla Euroopassa ja myös kotimaassa.

Kun keisari Kaarle VI kuoli vuonna 1740, hänen tyttärensä Maria Teresian nousu valtaistuimelle aloitti Euroopassa ns. Itävallan perimyssodan. Koska vanhalla kardinaali de Fleuryllä ei ollut enää kylliksi voimia vastustaa sotaan osallistumista, kuningas otti voimakkaasti kantaa anti-itävaltalaisen ryhmittymän puolesta. Ludvig meni mukaan sotaan vuonna 1741 liittoutumalla Preussin kanssa. Sota päättyi vuonna 1748, ja merkittävin seuraus oli Sleesian jääminen Preussin haltuun. Itävallan hallitsija Maria Teresia yritti saada Sleesian takaisin ja keräsi liittolaisiksiin mm. Venäjän, Ruotsin ja Ranskan. Seitsenvuotisesta sodasta (1756–1763) Preussi selvisi voittajana ja Ranskan armeija kärsi useita nöyryyttäviä tappiota, kuten Rossbachin (5.11.1757) ja Krefeldin (23.6.1758) taisteluissa. Samanaikaisesti Ranska soti Preussin ainoaa liittolaista Englantia vastaan mm. Pohjois-Amerikassa ja Intiassa sekä menetti Suuressa siirto­maa­sodassa Uuden Ranskan eli koko keski- ja koillisosan mannerta (Quebec) Englannille. Ranska oli palaamassa Ludvig XIV:n ajan jatkuvaan sodassa olemisen aikakauteen.

Ikääntynyt pääministeri de Fleury ei nähnyt enää sotien päättymistä, sillä hän kuoli tammikuussa 1743. Nyt kuningas päätti seurata edeltäjänä esimerkkiä ja ilmoitti hallitsevansa vastedes ilman pääministeriä.[2] Tästä voidaan katsoa alkaneen hänen yksinvaltiutensa.

Ludvig XV, yllään Ordre du Saint-Esprit'n ritarikunnan risti, Louis-Michel van Loo 1763
Piirros Ludvig XV:n ratsastajapatsaasta, kuvanveistäjä Edmé Bouchardon

Yksinvaltiuden aika

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuningas oli liian kokematon ja epävarma ohjatakseen valtakunnan politiikkaa ja pitääkseen ministereitään kurissa ilman pääministerin apua. Hallitus hajosi kilpaileviin kuppikuntiin. Ludvig XV vetäytyi hoviinsa ja keskittyi lukuisiin rakastajattariinsa, joista jotkut sekaantuivat myös politiikkaan. Pauline de Mailly-Nesle (1712–1741), joka oli rakastajatar vuosina 1739–1741, oli johdatellut Ranskaa sekaantumaan Itävallan perimyssotaan. Vuodesta 1745 lähtien virallinen rakastajatar (maîtresse-en-titre) oli Madame de Pompadour, jonka poliittinen vaikutusvalta jatkui hänen kuolemaansa saakka vuonna 1764.[2] Hänen seuraava julkinen rakastajattarensa (maîtresse déclarée) vuodesta 1768 lähtien oli Madame du Barry.[6]

Ludvig XV sooloili ulkopolitiikassa lähettämällä eri maihin omia salaisia lähettiläitään, jotka toisinaan neuvottelivat erilaisista ratkaisuista ja liittoumista kuin virallinen Ranska. Epäonniset liitot johtivat Amerikassa ja Intiassa olleiden siirtomaa-alueiden menetykseen Britannialle, ja Euroopan vallan keskittymiseen Venäjälle ja Itävaltaan, vaikka Madame de Pompadourin suosikki Choiseulin herttua Étienne-François oli vahvistanut Ranskan sotavoimia toimiessaan ulkoministerinä vuosina 1758–1770.[2]

Ludvig XV vuotta ennen kuolemaansa, François-Hubert Drouais 1773

Taiteiden ja tieteiden suosija

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ludvig oli merkittävä arkkitehtuurin suojelija, hän käytti hallituskautensa aikana enemmän rahaa rakennuksiin kuin isoisoisänsä Ludvig XIV, joka rakennutti Versailles'n palatsin. Hänen tärkeimmät arkkitehtoniset projektinsa olivat suosikki, hoviarkkitehti Ange-Jacques Gabrielin töitä. Niihin kuuluivat École Militaire (1751–1770); Place Louis XV (nykyisin Place de la Concorde (1763–83), Petit Trianon Versailles'ssa (1762–64)) ja Versaillesin palatsin oopperateatteri. Ludvig aloitti Saint-Genevièven kirkon, nykyisen Panthéonin (1758–1790) rakennustyöt, rakennutti myös monumentaalisia aukioita ja niitä ympäröiviä rakennuksia Nancyn, Bordeaux'n ja Rennesin keskuksiin. Hänen työpajansa valmistivat hienoja huonekaluja, posliinia, seinävaatteita ja muita Ludvig XV:n tyylisiä tavaroita, joita vietiin Euroopan pääkaupunkeihin.[7][8][6]

Kuningas, kuningatar ja heidän tyttärensä olivat tärkeitä musiikin suojelijoita. Kuningatar ja tyttäret Marie Adélaïde (1732–1800) sekä Victoire Marie Louise Thérèse (1733–1799) soittivat taitavasti klavesiinia François Couperinin ohjauksessa. Nuori Mozart tuli Pariisiin ja kirjoitti vuonna 1764 kaksi sonaattia klavesiinille ja viululle, jotka hän omisti "Madame Victoirelle", kuninkaan naimattomalle tyttärelle.[9] Jean-Marie Leclair nimitettiin "Kappelin ja kuninkaallisten huoneistojen musiikin johtajaksi" vuonna 1733. Hallituksen tärkein musiikillinen hahmo oli Jean Philippe Rameau, joka oli hovisäveltäjä 1740- ja 1750-luvuilla ja kirjoitti yli kolmekymmentä oopperaa Ludvigille ja hänen hovilleen. Kuningas itse, kuten hänen isoisoisänsä Ludvig XIV, opetettiin tanssimaan balettia, mutta hän tanssi vain kerran julkisesti, vuonna 1725.[10]

Ludvig XV, jota suurelta osin ohjasi Madame de Pompadour, oli aikakauden tärkein kuvataiteiden suojelija. Hän tilasi François Boucherin maalaamaan pastoraalikohtauksia asuntoihinsa Versailles'ssa ja antoi hänelle kuninkaan ensimmäisen maalarin tittelin vuonna 1765. Muita kuninkaan suojeluksessa olleita taiteilijoita olivat Jean-Baptiste Oudry, Maurice Quentin de la Tour, Jean Marc Nattier, ja kuvanveistäjä Edmé Bouchardon. Bouchardon loi monumentaalisen Ludvig XV:n ratsastajapatsaan, joka oli Place Louis XV:n keskipiste, kunnes se purettiin vallankumouksen aikana.

Ludvig XV oli kiinnostunut botaniikasta ja puutarhanhoidosta, jota varten hän teetti Petit Trianonin puutarhaan erilaisia Linnén luokitukseen perustuvia istutussuunnitelmia. Hän oli lapsuudesta lähtien ollut intohimoisen kiinnostunut luonnontieteistä ja maantieteestä: hän perusti fysiikan (1769) ja mekaniikan (1773) laitokset Collège de Franceen ja rahoitti ensimmäisen täydellisen ja tarkan, maailman ensimmäisen kolmiomittauksella tehdyn Ranskan topografisen kartan, Cartes de Cassinin tekemistä 1750-luvulta lähtien sekä tutkimusmatkoja merten ylitse.[8][11][6]

Aikakauden loppu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ludvig XV sairastui isorokkoon, tarinan mukaan pysähdyttyään hautajaisiin tutkimaan kuolleen tytön arkkua (joka heille tietämättä oli kuollut isorokkoon) matkalla Madame du Barryn kanssa Petit Trianoniin. Ensioireet todettiin 26.-27. huhtikuuta 1774 ja hänet siirrettiin kovassa kuumeessa hovilääkärinsä Germain Pichault de La Martinière'n (1697–1783) vaatimuksesta palatsiin.[12] Hän kuoli Versaillesissa omassa huoneistossaan 10. toukokuuta 1774.[4] Kansan unohtamana ja suuren osan hovista juhliessa hän jätti kruununsa pojanpojalleen, tulevalle Ludvig XVI:lle.

Ludvig XV:n elämän suurin tragedia näyteltiin hänen kuolemansa jälkeen. Koko kansan rakastama, hurmaava lapsikuningas oli muuttunut epäsuosituksi ja halveksituksi hallitsijaksi. Hänet haudattiin lähes salaa, vain yhden saattajan läsnäollessa. Yhtenä syynä tähän oli pelko isorokon tarttumisesta. Toisaalta Ranskassa koko monarkian ajan kuninkaat haudattiin hyvin vähäeleisesti.

Avioliitto ja lapset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Avioliitosta vuodesta 1725 lähtien puolalaisen prinsessa Maria Leszczyńskan kanssa Ludvig XV:llä oli kymmenen lasta, joista kolme kuoli jo varhaislapsuudessa. Avioliiton ensimmäiset kahdeksan vuotta olivat onnellisia, mutta jatkuvien raskauksien ja synnytysten uuvuttama Maria ei vuoden 1737 jälkeen jakanut vuodettaan kuninkaan kanssa, joka oli häneen kyllästynyt. Lääkärit kielsivät aviolliset velvollisuudet vuonna 1738 koetun keskenmenon jälkeen. Tämä loukkasi kuningasta niin, ettei hän koskaan enää etsinyt intiimiä seuraa puolisostaan.[13]

Maria oli hurskas ja arka kuningatar, joka vietti suurimman osan ajastaan ​​eristäytyneenä oman hovinsa kanssa. Hän oli taitava muusikko, luki paljon ja pelasi seurapelejä hovinaistensa kanssa. Maria oli syvästi järkyttynyt poikansa Ludvigin kuolemasta vuonna 1765, ja hän kuoli itse tuberkuloosiin 65-vuotiaana vuonna 1768.[13]

  • Louise Élisabeth (1727–1759), avioitui Espanjan kuningas Filip V:n pojan, Parman herttua Filipin (1720–1765) kanssa ja heillä oli kolme lasta. Heidän tyttärestään Maria Luisasta tuli Espanjan kuninkaan Kaarle IV:n puoliso ja Isabellasta tuli Itävallan keisari Joosef II:n puoliso. Hänestä ja Filipistä polveutuu Bourbon-Parman sukulinja.
  • Anne Henriette (1727–1752), kuoli 24-vuotiaana isorokkoon
  • Marie-Louise (1728–1733), kuoli 3-vuotiaana nuhakuumeeseen
  • Ludvig, Louis-Ferdinand, dauphin (1729–1765). Avioitui 1. Espanjan prinsessan, Filip V:n tyttären infanta Maria Teresa Rafaelan (1726–1746) ja heillä oli yksi tytär. Avioitui 2. Saksin prinsessan, August III:n ja Itävallan arkkiherttuatar Maria Josefinan tyttären Marie Josefina Karolinan (1731–1767) ja heillä oli 13 lasta. Heidän poikiaan olivat Ludvig XVI, Ludvig XVIII ja Kaarle X. Kuoli 36-vuotiaana tuberkuloosiin.
  • Philippe, Anjoun herttua (1730–1733), kuoli alle kolmivuotiaana mullan syöttämisestä parannuskeinona aiheutuneeseen ruokamyrkytykseen.
  • Marie Adélaïde (1732–1800), pysyi naimattomana, koska uskonnoltaan ja arvoltaan soveliasta kuninkaallista aviopuolisoa ei löydetty
  • Victoire Marie Louise Thérèse (1733–1799), pysyi naimattomana, koska uskonnoltaan ja arvoltaan soveliasta kuninkaallista aviopuolisoa ei löydetty, kuoli 66-vuotiaana rintasyöpään
  • Sophie Philippine Élisabeth Justine (1734–1782), pysyi naimattomana koska ei halunnut naimisiin, kuoli 47-vuotiaana vesipöhöön
  • Marie Thérèse Félicité (1736–1744), kuoli 8-vuotiaana isorokkoon

Kardinaali Fleuryn neuvosta muut prinsessat paitsi kaksoset ja Marie Adélaïde viettivät lapsuutensa poissa Versaillesista, Fontevraudin luostarissa.[14] Tämän lisäksi Ludvig XV:llä oli vuodesta 1733 lähtien runsaasti avioliiton ulkopuolisia suhteita, rakastajattaria, ja heillä enemmän tai vähemmän tunnustettuja jälkeläisiä.

Aviottomat lapset:

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Markiisitar de Vintimille, Pauline Félicité de Mailly-Nesle, Jean-Marc Nattier
    Suhteesta Pauline Félicité de Mailly-Neslen (1712–1741) kanssa, aviomies markiisi de Vintimille: Charles Emmanuel Marie Magdelon de Vintimille (1741–1814), markiisi du Luc. Pauline kuoli pojan synnytyksessä. Charles Emmanuel nimitettiin kenttämarsalkaksi ja Porquerollesin kuvernööriksi. Nai Adélaïde de Castellanen vuonna 1764 ja heillä oli kolme lasta.
  • Suhteesta Jeanne Perrayn kanssa: Amélie Florimond de Norville (1753–1790). Nai vuonna 1780 Ange de Fauren (1739–1824), heillä oli kaksi lasta.
  • Marie-Louise O'Murphy, "Lepäävä tyttö", François Boucher (1753)
    Suhteesta irlantilaisen seikkailijatar Marie-Louise O'Murphyn (1737–1814) kanssa: 1) Agathe Louise de Saint-Antoine de Saint-André (1754–1774). Kuninkaan ensimmäinen avioton lapsi, jonka syntyperä oli varma, mutta häntä ei koskaan tunnustettu virallisesti. Hänet rekisteröitiin Louis de Saint-Andrén, vanhan jalkaväkivirkailijan ja Louise-Marie de Berhinin, osoite Rue Saint-Antoine, eli ei-olemassa olevien henkilöiden tyttäreksi. Marraskuussa 1773 hän sai kuninkaalta aateliston virallisen tunnustamiskirjeen, joka antoi hänelle mahdollisuuden mennä naimisiin aatelismiehen kanssa ja 223 000 livren varallisuuden. Kuukautta myöhemmin, 27. joulukuuta 1773, hän meni naimisiin René Jean de La Tour-du-Pinin, markiisi de la Charcen kanssa, ja kuoli vain yhdeksän kuukauden avioliiton jälkeen keskenmenon seurauksena. 2) Marguerite Victoire Le Normant de Flaghac (1768–1830). Äitinsä toisen aviomiehen virallisesti tunnustama tyttö oli luultavasti myös kuninkaan avioton lapsi. Hän nai vuonna 1786 Jean-Didier Mesnardin, kreivi de Chousy'n, jonka kanssa hänellä oli kaksi lasta. Avioeron ja miehensä vangitsemisen jälkeen vuonna 1793 hän meni naimisiin Constant Lenormant d'Étiollesin (Madame de Pompadourin miehen pojan) kanssa vuonna 1794, jonka kanssa hän sai lapsen.
  • Suhteesta Françoise de Châlusin (1734–1821), herttuatar de Narbonne-Laran kanssa: 1) Philippe Louis Marie Innocent Christophe Juste de Narbonne-Lara (1750–1834), herttua de Narbonne-Lara. Kuningattaren rakuunarykmentin kapteeni, Forezin rykmentin eversti ja kenttämarsalkka vuonna 1790. Nai vuonna 1771 Antoinette-Françoise-Claudine de La Roche-Aymonin, ei jälkeläisiä. 2) Louis Marie Jacques Amalric de Narbonne-Lara (1755–1813), nimeltään Comte de Narbonne-Lara. Armeijan eversti ja prinsessa Marie-Adélaïden kunniakamariherra. Vuonna 1786 hänet nimitettiin jalkaväkirykmentin komentajaksi ja hän pysyi virassa vallankumouksen aattoon asti ja palveli myöhemmin Napoleonin alaisuudessa. Nai vuonna 1782 Marie Adélaïde de Montholonin, heillä oli kaksi tytärtä. Hän sai myös kaksi muuta lasta avioliiton ulkopuolella.
  • Suhteesta Marguerite Catherine Haynaultin (1736–1823) kanssa: 1) Agnès Louise de Montreuil (1760–1837). Rekisteröitiin erään Louis de Montreuilin, vanhan ratsuväen virkailijan tyttäreksi, ei-olemassa oleva henkilö, kuninkaan isyyttä tukevat muut todisteet. Nai vuonna 1778 Gaspard d'Arod de Montmelasin (oman äitinsä lanko), heillä oli neljä lasta. 2) Anne Louise de La Réale (1762 –1831). Kuninkaan isyyttä tukevat lisätodisteet. Nai vuonna 1780 René Guillaume Paul Gabriel Etienne de Geslinin, kreivi de Geslinin, heillä oli kuusi lasta.
  • Suhteesta Lucie Madeleine d'Estaingin (1743–1826), amiraali d'Estaingin sisarpuolen kanssa: 1) Agnès Lucie Auguste (1761–1822). Nai vuonna 1777 Charles de Boysseulhin, varakreivi de Boysseuilh'n, heillä oli kolme lasta. 2) Aphrodite Lucie Auguste (1763–1819). Nai vuonna 1784 Jules de Boysseulh'n (velipuoli) kanssa, heillä oli yksi tytär.
  • Suhteesta Anne Coppier de Romansin (1737–1808), paronitar de Meilly-Coulongen kanssa: Louis Aimé de Bourbon (1762–1787), jota kutsutaan Bourbonin apottiksi. Ainoa Ludvig XV:n aviottomista lapsista, joka tunnustettiin virallisesti. Saint Vincent de Metzin apotti, Ranskan Rooman suurlähettiläs 1785, kuoli isorokkoon.[15]
  • Suhteesta Jeanne Louise Tiercelin de La Colleterien (1746–1779) Madame de Bonnevalin kanssa: Benoît Louis Le Duc (1764–1837). Rekisteröity Louis Le Ducin, vanhan ratsuväen virkailijan ja lady Julie de la Colleterien pojaksi, molemmat ei olemassa olevia henkilöitä, kuninkaallista syntyperää tukivat myöhemmät todisteet.
  • Suhteesta Marie Thérèse Françoise Boisselet'n (1731–1800) kanssa: Charles Louis Cadet de Gassicourt (1769–1821). Äidin aviomies Louis Claude Cadet de Gassicourt tunnusti hänet virallisesti omakseen.[16]
  1. Louis XV | Biography, Accomplishments, Wife, & Facts | Britannica www.britannica.com. 9.5.2024. Viitattu 15.6.2024. (englanniksi)
  2. a b c d e f Louis XV Encyclopaedia Britannica. Viitattu 14.4.2018.
  3. a b c d Philippe II, duc d'Orléans Encyclopaedia Britannica. Viitattu 14.4.2018.
  4. a b Reign of Louis XV Chateau of Versailles. Viitattu 14.4.2018.
  5. Catherine Delors: Marie Leszczynska, France’s Polish Queen Versailles and More. Arkistoitu 14.4.2018. Viitattu 14.4.2018.
  6. a b c Louis XV Palace of Versailles. 27.4.2023. Viitattu 16.6.2024. (englanniksi)
  7. Louis XV style | French Furniture, Rococo & Ornate | Britannica www.britannica.com. Viitattu 16.6.2024. (englanniksi)
  8. a b Louis XV Passions of a king Palace of Versailles. 1.12.2023. Viitattu 16.6.2024. (englanniksi)
  9. I. Mozart’s three stays in France - Mozart, a French passion - Exhibitions - Visits Opéra national de Paris. Viitattu 16.6.2024. (englanniksi)
  10. Court music Centre de musique baroque de Versailles. Viitattu 16.6.2024. (englanniksi)
  11. Abbé Henri Proust: Éminence Rouge: The 'Carte de Cassini' - around Richelieu Éminence Rouge. 22.6.2011. Viitattu 16.6.2024.
  12. Haslip, Joan: Madame du Barry: The Wages of Beauty. Grove Weidenfeld New York, 1992. S. 99. ISBN 978-1850437536
  13. a b Marie Leszczyńska | Polish Royal, Consort, Mother | Britannica www.britannica.com. Viitattu 15.6.2024. (englanniksi)
  14. Urszula Król: Marie Leszczynska (1703-1768) Patrimones Partages. Viitattu 14.4.2018.
  15. Evelyne Lever: Le crépuscule des rois – chronique 1757–1789, Fayard 2013, s. 68.
  16. Vrignault, Henri: Les enfants de Louis XV : descendance illégitime, Paris: éditions Perrin, 1950, s. 133.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Les Rois de France (1989)
  • Elisabeth Kirchhoff; Rois et reines de France (1996)

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]