Tunturitädyke
| Tunturitädyke | |
|---|---|
 |
|
| Tieteellinen luokittelu | |
| Kunta: | Kasvit Plantae |
| Alakunta: | Putkilokasvit Tracheophyta |
| Kaari: | Siemenkasvit Spermatophyta |
| Alakaari: | Koppisiemeniset Magnoliophytina |
| Luokka: | Kaksisirkkaiset Magnoliopsida |
| Lahko: | Lamiales |
| Heimo: | Ratamokasvit Plantaginaceae |
| Suku: | Tädykkeet Veronica |
| Laji: | alpina |
| Kaksiosainen nimi | |
|
Veronica alpina |
|
| Alalajeja | |
| Katso myös | |
Tunturitädyke (Veronica alpina) on monivuotinen matalakasvuinen sinikukkainen tädykelaji (Veronica), joka kasvaa tuntureilla ja vuoristoissa. Sen levinneisyysaluetta Euroopassa ovat Fennoskandian tunturialueet, Islanti ja Keski- ja Etelä-Euroopan vuoristot. Suomessa sitä tavataan Pohjois-Lapissa ja se on osittain uhanalainen.
Ulkonäkö ja koko
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tunturitädyke kasvaa 5–15 senttimetriä korkeaksi. Sen lehtien lapa on soikean puikea, laidaltaan ehyt tai matalasti hampainen. Tunturitädykkeen kukintona on enintään kaksi senttimetriä pitkä terttu, joka on aluksi mykerömäisen tiheä ja pitenee kukinnan edetessä. Kukkien perät ovat tukilehtiä lyhyemmät. Niiden teriö on tavallisesti tummansininen, 5–7 mm leveä. Hedelmänä on leveyttään pidempi kota. [1][3]
Alalajit eroavat ulkonäöltään toisistaan niin, että tunturitädykkeellä kukkien tukilehdet ovat alta kaljuja ja kota on kalju. Sopulintunturitädykkeellä molemmat ovat karvaisia, sen kota on tiheäkarvainen. [1][3] Muista tädykelajeista tunturitädyke muistuttaa hieman varputädykettä (Veronica fruticans) tai orvontädykkeen (Veronica serpyllifolia) pohjoista alalajia pohjantädykettä (ssp. humifusa).
Levinneisyys
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Tunturitädykkeen levinneisyysaluetta Euroopassa ovat Fennoskandian tunturialueet, Islanti ja Keski- ja Etelä-Euroopan vuoristot kuten Alpit. Lajia tai sen kanssa samaan ryhmään kuuluvia lähitaksoneja tavataan hajanaisesti muissakin maanosissa kuten Aasiassa, Grönlannissa ja Pohjois-Amerikassa. [4] Pohjoismaissa tunturitädyke on yleinen vuoristo- ja tunturialueilla Etelä-Norjasta Jäämerelle. [3]
Elinympäristö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Tunturitädykkeen nimialalaji kasvaa tunturiseutujen lumenviipymillä, puronvarsilla ja niityillä. Sopulintunturitädykettä tavataan ylätunturien kalkkipitoisilla soraikoilla. [3]
Tunturitädyke Suomessa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Suomessa tunturitädyke on harvinainen Pohjois-Lapin kasvi, jota tavataan Enontekiön, Inarin, Sompion ja Kittilän Lapissa. Yleisin se on Enontekiön pohjoisosassa. [5][1] Tunturitädykkeen samanniminen alalaji kasvaa Suomessa muun muassa kosteilla, rehevillä puronvarsilla ja jokivarsilla. [1] Toinen alalaji sopulintunturitädyke esiintyy hyvin harvinaisena vain Enontekiön luoteisimmassa osassa Kilpisjärven alueella. [6] Se kasvaa kuivalla puronvarsisoraikolla. [1] Sopulintunturitädyke on luokiteltu Suomessa vuonna 2010 vaarantuneeksi, aiemmin vuonna 2000 äärimmäisen uhanalaiseksi. [7]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Hämet-Ahti, Leena, Suominen, Juha, Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti (toim.): Retkeilykasvio. Helsinki: Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, 1998. ISBN 951-45-8167-9
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d e f Retkeilykasvio 1998, s. 380–381.
- ↑ Kasviatlas 2010: Pulmuntunturitädyke (Veronica alpina ssp. alpina) Viitattu 3.3.2012.
- ↑ a b c d Mossberg, B. & Stenberg, L.: Suuri Pohjolan kasvio, 2. painos, s. 542. Suomentanut Vuokko, S. & Väre, H. Tammi, 2005. ISBN 951-31-2924-1
- ↑ Anderberg, A.: Fjällveronika, Veronica alpina L. (Tunturitädykkeen levinneisyys Maan pohjoispuolella) Den virtuella floran. 1998. Naturhistoriska riksmuseet. Viitattu 12.3.2012. (ruotsiksi)
- ↑ Lampinen, R. & Lahti, T.: Kasviatlas 2010: Levinneisyyskartat (Tunturitädyke, Veronica alpina) 2011. Helsinki: Helsingin Yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo. Viitattu 19.2.2012.
- ↑ Lampinen, R. & Lahti, T.: Kasviatlas 2010: Levinneisyyskartat (Sopulintunturitädyke, Veronica alpina ssp. pumila) 2011. Helsinki: Helsingin Yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo. Viitattu 19.2.2012.
- ↑ Rassi, P., Hyvärinen, E., Juslén, A. & Mannerkoski, I. (toim.): Suomen lajien uhanalaisuus – Punainen kirja 2010, s. 202. Ympäristöministeriö & Suomen ympäristökeskus, 2010. ISBN 978-952-11-3806-5 Suomen lajien uhanalaisuus – Punainen kirja 2010 sivut 181–685 (pdf).
