Robert Plant

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Plant)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Robert Plant
Robert Plant vuonna 2024.
Robert Plant vuonna 2024.
Henkilötiedot
Syntynyt20. elokuuta 1948 (ikä 76)
Ammatti muusikko
Muusikko
Aktiivisena 1966–
Tyylilajit hard rock, progressiivinen rock, heavy metal, blues rock, folk rock
Soittimet laulu, huuliharppu, tamburiini, kitara
Yhtyeet Led Zeppelin
Levy-yhtiöt Atlantic, Swan Song, Es Paranza, Mercury, Universal
Aiheesta muualla
www.robertplant.com ja www.robertplanthomepage.com

Robert Anthony Plant (s. 20. elokuuta 1948 West Bromwich, Englanti) on englantilainen laulaja-lauluntekijä ja muusikko. Hän oli vuosina 1968–1980 merkittävän rockyhtyeen Led Zeppelinin laulusolisti. Yhtyeen lopetettua vuonna 1980 Plant on jatkanut soolouralla.

Rolling Stone -lehti sijoitti vuonna 2008 Robert Plantin sijalle 15 luettelossaan kaikkien aikojen suurimmista laulajista.[1]

Elämäkerta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaisvuodet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Robert Anthony Plant syntyi 20. elokuuta 1948 West Bromwichissa Keski-Englannissa. Hänen isänsä oli koulutukseltaan rakennusinsinööri ja nuoruudessaan klassinen viulisti. Perhe oli uskonnoltaan katolilainen. Robertilla on pikkusisko nimeltä Alison.[2] Vaurastuttuaan perhe asettui muutaman vuoden kuluttua maaseudun ympäröimään Hayley Greeniin 25 kilometrin päähän Birminghamin keskustasta.[3]

Plant luki lapsena ahkerasti J. R. R. Tolkienin fantasiaa, jonka esikuvana Plantin asuinseutu olikin toiminut. Häneen teki lapsena vaikutuksen myös Walesin kelttiläinen kansanperinne ja historia, sillä perhe kävi Walesissa lomillaan.[4]

Plant innostui nuoruudessaan rock and rollista ja alkoi matkia Elvis Presleyn esiintymisiä, kävelyä ja hiustyyliä. Hän ihaili myös Eddie Cochrania. Plant kävi vuodesta 1959 alkaen arvostettua King Edward VI -poikakoulua Stourbridgessä, jossa hän erottautui muista oppilaista teddyboytyylillään.[5]

Laulajanuran alkuvaiheet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Musiikista oli tullut Plantin ainoa harrastus vuoteen 1962 mennessä. Rakastamiaan amerikkalaisia blueslevyjä hän löysi birminghamilaisesta Diskery-levykaupasta. Hän innostui etenkin Robert Johnsonin musiikista. Paikallisista yhtyeistä Plantiin teki vaikutuksen etenkin The Spencer Davis Group ja sen laulusolisti Steve Winwood.[6]

Plant teki ensiesiintymisensä laulajana vuoden 1963 lopussa tuuratessaan Andy Long and the Jurymenin laulajaa muutamalla keikalla. Laulun ohella hän soitti lavalla huuliharppua. Yhtye ei kuitenkaan ottanut häntä vakituiseksi laulajakseen.[7]

Plant alkoi keikkailla vuonna 1964 Delta Blues Band -nimisen bluesyhtyeen laulajana. Sen hajottua hän lauloi paikallisilla bluesklubeilla useassa lyhytaikaisessa yhtyeessä. Modiksi ryhtyneen Plantin koulunkäynti kärsi musiikkiin keskittymisen vuoksi, ja hän sai päättökokeissa hyväksytyn arvosanan vain historiasta. Kesällä hän uusi kokeet paljon paremmin arvosanoin. Hänet kuitenkin erotettiin koulusta ennen heinäkuuta, kertoman mukaan hänen poltettuaan tupakkaa kaupungilla koulupuku päällä.[8]

Plant ilmoittautui kesällä 1965 Kidderminster Collegen liiketalouskurssille tarkoituksenaan opiskella kirjanpitäjäksi. Lyhytaikaisten opintojensa aikana Plant toimi tiskijukkana Old Hill Plazassa sekä tilintarkastajaharjoittelijana. Laulaessaan The Crawling King Snakes -yhtyeessä hän tutustui John Bonhamiin, josta tuli lyhyeksi aikaa yhtyeen rumpali. Yhtyeen hajottua Plant liittyi yhtyeeseen nimeltä The Tennessee Teens, joka muutti myöhemmin nimekseen Listen.[9]

Lontoolainen CBS kiinnitti Plantin äänittämään singlen ”You Better Run” marraskuussa 1966. Levy-yhtiö halusi tehdä Plantista samanlaisen viihdelaulajan kuin kilpaileva Decca oli tehnyt Tom Jonesista. Seuraavaksi Plant äänitti italialaisen balladin pohjalta tehdyn singlen ”Our Song”, joka ilmestyi maaliskuussa 1967. Single ei menestynyt, mutta Plant jatkoi unelmansa tavoittelua. Hänet otettiin tanssimusiikkiyhtye The Tony Billingham Bandin laulajaksi. Plantin kolmas single CBS:lle oli r&b-pohjainen ”Long Time Coming”. Plant oli siinä vaiheessa jo perustanut yhtyeen nimeltä Robert Plant and the Band of Joy, joka soitti uutta amerikkalaista musiikkia kuten Jefferson Airplanea, Moby Grapea, Buffalo Springfieldiä ja Lovea. Tätä yhtyettä seurasi toinen samanniminen. Plantin esiintymistyyli oli jo tuolloin samalla tavalla kukkoileva kuin myöhemmin Led Zeppelinissä. Uusi Band of Joy hajosi vuoden 1967 loppuun mennessä ja Plant keräsi siihen uudet jäsenet, mukaan lukien rumpali John Bonhamin. Seuraavana keväänä yhtye esiintyi muutaman kerran eri puolilla Englantia. CBS ei kuitenkaan kiinnostunut yhtyeen demosta, ja yhtye hajosi jälleen.[10]

Band of Joyn jälkeen Plant nauhoitti Lontoossa kaksi laulua Alexis Kornerin ja Steve Millerin kanssa. Birminghamin seudulla Plant esiintyi kesällä 1968 yhtyeessä nimeltä Robert Plant plus Obs-Tweedle.[11]

Led Zeppelin

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Plant Led Zeppelin -aikoinaan.

Plant pyydettiin kitaristi Jimmy Pagen perustamaan Led Zeppeliniin (silloin vielä nimeltään The New Yardbirds) laulajaksi vuonna 1968, kun Page ja basisti John Paul Jones olivat kuulleet hänen laulavan bluesia. Plantin suosituksesta yhtyeeseen otettiin myös hänen ystävänsä, rumpali John Bonham.[12] Robert Plant oli suurmenestykseen nousseen Led Zeppelinin laulusolisti ja ensisijainen sanoitusten tekijä 12 vuoden ajan, kunnes yhtye hajosi vuonna 1980.[12][13]

Elokuussa 1975 Plant ajoi ulos tieltä lomallaan Ródoksella. Plant ja mukana olleet vaimo ja lapset loukkaantuivat: Plantin oikea jalka murtui useasta kohdasta, ja hän liikkui yhdeksän seuraavan kuukauden ajan pyörätuolissa. Led Zeppelin peruutti syyskesälle kaavaillun pitkän kiertueen. Toipilasaikanaan Plant muutti veropakolaisena pois Englannista, kuten muutkin Zeppelinin jäsenet.[14]

Sooloura

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Led Zeppelinin lopetettua toimintansa John Bonhamin kuoleman jälkeen Plant vetäytyi aluksi maatilalleen, jolla sijainneelle studiolleen hän alkoi kutsua muusikkoystäviään jammailemaan. Tästä porukasta muodostui yhtye nimeltä The Honeydrippers, joka soitti Englannin pubeissa ja klubeilla 15 keikkaa keväällä 1981. Sen jälkeen Plant hajotti taustayhtyeensä ja jatkoi musiikin tekemistä eri studioilla vaihtuvien muusikoiden kanssa.[15]

Plantin soolouran ensimmäinen julkaisu oli albumi Pictures at Eleven (1982), joka on tyyliltään Zeppelinin albumeihin verrattuna selkeämpi ja silotellumpi. Albumi nousi Britannian ja Yhdysvaltain albumilistojen viiden kärkeen ja sai hyvät arvostelut.[16] Sitä seurasi vielä hienostuneempi ja rauhallisempi The Principle of Moments (1983).[17] Albumilla The Honeydrippers, Vol. 1 (1984) nousee esiin Plantin Elvis-ihailu. Albumilla kuullaan roots rockia sekä Zeppelin-kitaristi Jimmy Pagea ja muitakin vierailevia artisteja. Shaken ’n’ Stirred (1985) on uuden aallon tyylinen albumi syntetisaattoreineen ja rumpukoneineen. Albumi ei myynyt kovinkaan hyvin, ja Plant piti seuraavien vuosien aikana taukoa musiikista.[12]

Albumille Now & Zen (1988) on samplattu hiukan Led Zeppelinin musiikkia. Plantin seuraava albumi Manic Nirvana (1990) jatkoi jälki-Zeppelin-teemaa. Albumin Fate of Nations (1993) jälkeen Plant ja Page alkoivat soittaa taas yhdessä. He tekivät yhteiskiertueen vuonna 1994 sekä julkaisivat yhteisalbumit No Quarter (1994) ja Walking into Clarksdale (1998).[12]

Plant palasi studioon vuonna 2001 ja äänitti sooloalbumin Dreamland (2002), jossa hän teki kokeiluja maailmanmusiikilla ja aiempaa pehmeämmällä bluespopilla. Atlantic julkaisi vuonna 2003 Plantin soolourasta kahden CD:n kokoelma-albumin Sixty Six to Timbuktu. Plantin seuraava studioalbumi oli Mighty Rearranger (2005). Bluegrass-laulaja Alison Kraussin kanssa tehty albumi Raising Sand (2007) voitti Grammy-palkinnon.[12]

Seuraavan albuminsa Band of Joy (2010) nimen Plant otti samannimiseltä ensimmäiseltä yhtyeeltään. Kaksi vuotta myöhemmin Plant perusti yhtyeen The Sensational Space Shifters. Yhtye julkaisi livealbumin ja soitti useilla festivaaleilla sekä Plantin sooloalbumilla Lullaby and... The Ceaseless Roar (2014), jolla Plant palaa englantilaisille juurilleen. Albumi sai hyvät arvostelut ja nousi Britannian albumilistan kakkoseksi ja Yhdysvaltain listan kymmenenneksi. Plantin uusin sooloalbumi on Carry Fire (2017).[12]

Ajatuksia Led Zeppelinin paluusta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Led Zeppelinin viimeisen reunion-konsertin jälkeen vuonna 2007 liikkui huhuja yhtyeen laajasta konserttikiertueesta. Plant kuitenkin vetäytyi suunnitelmista, eikä kiertue toteutunut.[18] Plant on sen jälkeen suhtautunut nihkeästi ajatukseen Led Zeppelinin kokoamisesta uudelleen. Hän sanoi vuonna 2018 saavansa tehdä nykyisen yhtyeensä kanssa kaikkea mitä kaipaakin, ja että hän pyrkii jatkuvasti eteenpäin.[19]

Yksityiselämä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Robert Plant meni naimisiin Maureen Wilsonin kanssa marraskuussa 1969. Plant ja Wilson erosivat elokuussa 1983, mitä ennen heille syntyi kolme lasta. Tytär Carmen on naimisissa Plantin basistin Charlie Jonesin kanssa. Vanhempi poika Karac kuoli sairauteen 1977. Toinen poika Logan on solistina vaihtoehtorockia soittavassa Sons of Albion -yhtyeessä.

Vierailut Suomessa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Plantin ensimmäinen esiintyminen Suomessa tapahtui hänet maailmanlaajuiseen kuuluisuuteen ponnauttaneen Led Zeppelinin kanssa Helsingin Kulttuuritalolla 23.2.1970.

Taustayhtyeensä Strange Sensationin kanssa hän on esiintynyt Finlandia-talossa 10. marraskuuta 2002, Helsingin Jäähallissa 15.04.2005 ja seuraavana päivänä Tampereella Tullikamarilla. Aiemman kokoonpanonsa Priory of Brionin kanssa hän vieraili Järvenpään Puistobluesissa vuonna 2000.

Plant esiintyi yhdessä taustayhtyeensä The Sensational Space Shiftersin kanssa Pori Jazz -festivaaleilla heinäkuussa 2015.[20]

Sooloalbumit ja muu Led Zeppelinin jälkeinen tuotanto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Pictures at Eleven (1982)
  • The Principle of Moments (1983)
  • The Honeydrippers: Volume One (1984)
  • Shaken 'n' Stirred (1985)
  • Now and Zen (1987)
  • Manic Nirvana (1990)
  • Fate of Nations (1993)
  • No Quarter: Jimmy Page and Robert Plant Unledded (1994, yhdessä Jimmy Pagen kanssa)
  • Walking into Clarksdale (1998, yhdessä Jimmy Pagen kanssa)
  • Dreamland (2002)
  • Sixty Six to Timbuktu (kokoelma, 2003)
  • Mighty Rearranger (2005)
  • Nine Lives (kokoelma) (2006)
  • Raising Sand (Alison Kraussin kanssa, 2008)
  • Band of Joy (2010)
  • Lullaby and... The Ceaseless Roar (2014)
  • Carry Fire (2017)

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Rees, Paul: Robert Plant: elämä. Suomentanut Joskitt-Pöyry, Jonna & Arola, Juha. Like, 2014. ISBN 978-952-01-1017-8

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ 100 Greatest Singers of All Time: 15. Robert Plant Rolling Stone. Viitattu 2.8.2018.
  2. ↑ Rees 2014, s. 17–18.
  3. ↑ Rees 2014, s. 22.
  4. ↑ Rees 2014, s. 22–23.
  5. ↑ Rees 2014, s. 24–29.
  6. ↑ Rees 2014, s. 31–36.
  7. ↑ Rees 2014, s. 39–40.
  8. ↑ Rees 2014, s. 41–53.
  9. ↑ Rees 2014, s. 54–59.
  10. ↑ Rees 2014, s. 66–80.
  11. ↑ Rees 2014, s. 82.
  12. ↑ a b c d e f Bill Meredith: Robert Plant artist biography AllMusic. Viitattu 1.8.2018.
  13. ↑ Top 10 Most Head-Scratching Led Zeppelin Lyrics Ultimate Classic Rock. Viitattu 2.8.2018.
  14. ↑ Rees 2014, s. 166–170.
  15. ↑ Rees 2014, s. 207–213.
  16. ↑ Rees 2014, s. 214, 217.
  17. ↑ Rees 2014, s. 219.
  18. ↑ Ruth Jones: Led Zeppelin's Robert Plant finally rules out reunion tour ("Plant, 60, said he has moved on to other things and was getting too old for two-hour rock shows in giant arenas across the world.") The Daily Telegraph. 21.12.2008. (englanniksi)
  19. ↑ Anssi Eriksson: Robert Plant avasi syitä, miksi suhtautuu niin kovin nihkeästi Led Zeppelinin paluuseen – ”Silloin olisin huora, enkä koskaan aio sellaiseksi” Soundi. 5.3.2018. Viitattu 7.8.2018.
  20. ↑ Jokelainen, Jarkko: Led Zeppelinin Robert Plant esiintyy Pori Jazzissa Helsingin Sanomat. 6.2.2015. Viitattu 7.6.2015. (englanniksi)

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Robert_Plant&oldid=22760133”