Brasiliankettu

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Pienihammaskettu)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Brasiliankettu
Uhanalaisuusluokitus

Silmälläpidettävä [1]

Silmälläpidettävä

Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Nisäkkäät Mammalia
Lahko: Petoeläimet Carnivora
Alalahko: Caniformia
Heimo: Koiraeläimet Canidae
Suku: Eteläamerikanketut Lycalopex
Laji: vetulus
Kaksiosainen nimi

Lycalopex vetulus
(Lund, 1842)

Synonyymit
  • Pseudalopex vetulus (Lund, 1842)[1]
Brasilianketun levinneisyys
Brasilianketun levinneisyys
Katso myös

  Brasiliankettu Wikispeciesissä
  Brasiliankettu Commonsissa

Brasiliankettu tai pienihammaskettu (Lycalopex vetulus) on osissa Brasiliaa tavattava eteläamerikankettu. Sitä esiintyy etenkin maan keskiosan cerradon alueella. Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto eli IUCN on määritellyt sen silmälläpidettäväksi lajiksi.

Koko ja ulkonäkö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Brasiliankettu valokuvassa.

Brasiliankettu on pienin Brasiliassa esiintyvä koiraeläin. Sen naaraat ovat hieman uroksia pienempiä. Urosten paino on 2,5-4,1 kg ja ruumiin pituus 49-71,5 cm. Naaraiden vastaavat lukemat ovat 3-3,6 kg ja 51-66 cm. Korkeutta niillä on 32,7-37,5 cm. Turkki on ruumiin yläpuolelta harmaa ja alapuolelta kellertävä tai vaaleanruskea. Jotkin yksilöt saattavat olla lähes kokonaan mustia tai hyvin tummia. Kaulassa on valkoista karvoitusta ja rinnassa kellertävän ruskeaa. Pää on pieni ja kuono lyhyt. Alaleuka on musta ja korvan takana on kellertävä laikku. Jalat ovat kellertävänruskeat tai punertavat. Hännän pää ja yläpuoli ovat mustia.[2]

Levinneisyys ja elinympäristö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Brasiliankettua tavataan Brasiliassa alueella, joka käsittää osia Minas Geraisin, São Paulon, Mato Grosso do Sulin, Mato Grosson, Tocantinsin, Goiásin, Bahian ja Piauín osavaltioista.[1]

Brasilianketun erlinympäristö käsittää etenkin cerradoa eli avointa ruohikkomaastoa Brasilian keskiosissa. Lajia esiintyy myös maatalouskäytössä olevilla alueilla. Sen sijaan metsäalueilla ja tulvatasangoilla sitä tavataan paljon harvemmin.[1]

Brasiliankettua tavataan yleensä lisääntyvinä pareina. Vanhemmat liikkuvat usein täysikasvuistenkin poikastensa kanssa. Se on aktiivinen yleensä päivisin, mutta liikku myös hämärässä ja pimeyden laskeuduttua. Brasilianketut ovat ilmeisesti erikoistuneet käyttämään ravinnokseen termiittejä. Niiden pienet hampaat ja pieni kuono soveltuvat hyvin pienten hyönteisten syömiseen. Termiittien ohella ne syövät esimerkiksi heinäsirkkoja, lantakuoriaisia, pieniä nisäkkäitä ja hedelmiä.[2]

Brasilianketun mahdollisia petoeläimiä ovat harjasusi ja koira. Ne voivat kärsiä myös verivamppyyreistä. Tavallisesti suhteellisen arat brasilianketut puolustavat esimerkiksi pentujaan hyvin aggressiivisesti.[2]

Brasilianketut lisääntyvät toukokuun ja kesäkuun välisenä aikana. Tiineys kestää 50–60 päivää ja pentuja syntyy kerrallaan 2–5. Pennut kasvavat usein vyötiäisten hylkäämissä pesäkoloissa. Emo imettää poikasiaan 120 päivää ja ne elävät vankeudessa suurin piirtein 8-vuotiaiksi saakka.[2]

Uhat ja suojelu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto eli IUCN on määritellyt brasilianketun silmälläpidettäväksi lajiksi. Sitä tavataan suhteellisen laajalla alueella ja paikoitellen runsaasti. Maatalous leviää brasilianketun elinympäristöön kuuluvalla cerradolla, mutta laji selviytyy myös esimerkiksi karjankasvatukseen valjastetulla alueella. Brasiliassa laji on luokiteltu elinvoimaiseksi, mutta Minas Geraisin osavaltiossa sitä pidetään silmälläpidettävänä lajina. Lajia on muutamissa Brasilialaisissa eläintarhoissa.[1]

  1. a b c d e Lemos, F.G., Azevedo, F.C., Paula, R.C. & Dalponte: Lycalopex vetulus IUCN Red List of Threatened Species. Version 2020-2. 2020. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 9.7.2020. (englanniksi)
  2. a b c d José R. Castelló: Canids of the World : Wolves, Wild Dogs, Foxes, Jackals, Coyotes, and Their Relatives, s. 42-43. Princeton University Press, 2018. ISBN 978-0-691-18372-5 (englanniksi)