Peking-ooppera

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Pekingin ooppera)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Peking-oopperaa

Peking-ooppera (kiin.: 京剧; pinyin: Jīngjù) on yksi kiinalaisen oopperan muodoista. Nimensä mukaisesti se sai alkuna Pekingissä 1700-luvun lopulla ja sitä pidetään joskus Kiinan kansallisena oopperana. Peking-oopperaa leimaa yksinkertainen lavastus, tyylitellyt elkeet ja liikkeet, sekä huolitellut asusteet ja päähineet, joiden malli saatiin Ming-dynastian aikaisista asuista. Peking-oopperan musiikki yhdistelee kahta tyyliä; xipi (西皮, ponteva ja heleä) ja erhuang (二黄, lyyrinen ja synkkä).

Oopperan Jäähyväiset jalkavaimolle näyttelijöitä.

Xipi ja Erhuang-musiikkityylejä yhdistettiin ensimmäisen kerran kiinalaisessa oopperassa Pekingissä vuonna 1790 ja sitä esittivät Anhuista kotoisin olevat Sanqing-ryhmän näyttelijät. Ajan myötä Sanqingiin liittyi kolme muuta oopperaryhmää, Chuntai, Sixi ja Hechun. Kokonaisuutena nämä ryhmät tulivat tunnetuksi "neljänä suurena anhuilaisena ryhmänä" (sida Huiban) ja ne hallitsivat Peking-oopperaa aina Pekingin teatterikaupunginosan tuhoutumiseen saakka boksarikapinassa vuonna 1900. Peking-oopperan alkuvaiheessa sen tunnetuimmat näyttelijät olivat naisrooleja esittävät miehet (nandan). 1830-luvulla yleistyivät myös vanhojen miesten näyttelijät (laosheng), joista kuuluisin oli Sanqing-ryhmää vuodesta 1845 johtanut Cheng Changgeng (1811–1880), jota monet kutsuvat Peking-oopperan isäksi. Aluksi näyttelijöitä Pekingiin toivat yrittäjät, jotka toivat nuoria poikia Anhuin ja Jiangsun maakunnista Pekingiin opettelemaan oopperaa. Tapa loppui Taiping-kapinan (1851–1866) myötä, jolloin ooppera alkoi kulkea suvuissa, tai sitä alkoivat harjoittaa pekingiläiset. Peking-oopperan näytelmiä pidettiin pitkään näyttelijöiden omaisuutena ja niiden käsikirjoittajat tunnettiin vain harvoin.[1] Peking-oopperan kasvuun vaikutti hovin ja etenkin leskikeisarinna Cixin tuki, mutta se löysi myös maksavaa yleisöä. Alun perin oopperanäyttelijöillä oli tapana harjoitella paikallisissa teetaloissa ja harjoitukset muuttuivat ajan myötä vakinaisiksi maksullisiksi esityksiksi ja nämä sekä yksityiset mesenaatit takasivat tulonlähteen näyttelijöille Qing-dynastian romahtaessa ja hovin tuen loppuessa.[2]

1900-luku merkitsi suuria muutoksia Kiinan yhteiskunnassa, kulttuurissa ja politiikassa. Tunnetuin Peking-oopperan näyttelijöistä oli Mei Lanfang (1894–1961), joka esitti etenkin nandan-rooleja. Mei toi mukanaan useita uudistuksia, joista esimerkkinä yksi oli yhteiskunnallisten aiheiden tuominen oopperaan. Esimerkiksi ooppera Niehai bolan (1914) kertoi seksityöstä, sen näytelmä oli realistinen ja näyttelijät käyttivät ajanmukaisia asuja. Uudistusten merkittävä ajaja oli myös Kiinan kommunistinen puolue. Mao Zedong antoi toukokuussa 1942 julistuksen, jonka mukaan kaiken taiteen piti toimia vallankumouksen propagandana. Tämä ei tarkoittanut suoraan perinteisen oopperan lakkauttamista, vaan vanhojen näytelmien muovaamista uudestaan vallankumousaatteellisiksi, esimerkiksi esittämällä yläluokka näytelmissä pahana ja sitä vastaan taistelevat kapinalliset hyvinä. Kiinan kansantasavallassa suuri osa perinteisistä oopperoista kuitenkin kiellettiin tai niiden esittäminen yksinkertaisesti lopetettiin. Kulttuurivallankumouksen aikana (1966–1976) perinteisiä aiheita käsittelevät oopperat kiellettiin kokonaan ja niiden tilalle tuotiin pääasiassa Peking-ooppera edustavia vallankumouksellisia oopperoita. Näitä leimasivat voimakas propaganda ja esimerkiksi länsimaalaiset soittimet sankarillisen tunnelman aikaansaamiseksi.[1]

1980-luvun uudistusten aikana perinteiset oopperat elpyivät ja uusia oopperoita alettiin jälleen kirjoittamaan. Vanhat naisrooleja esittäneet miesnäyttelijät ovat kuitenkin kadonneet Peking-oopperasta lähes tyystin ja naisrooleja esittävät nykyisin pääasiassa naiset. Peking-ooppera on myös taantunut historiallisesta asemastaan. Esimerkiksi vielä vuonna 1978 Kiinassa oli 248 Peking-oopperaa esittävää ryhmää, kun taas vuonna 2006 luku oli vain 93 ja suuri osa Peking-oopperan nykyisestä yleisöstä on turisteja. Peking-oopperaan liittyen pidetään kuitenkin lukuisia festivaaleja ja sillä on seuraajia Pekingin ohella myös muissa kaupungeissa, kuten Shanghaissa ja Wuhanissa.[1] Kiinan sisällissodan hävinneet Kuomintangin kannattajat toivat toivat Peking-oopperan mukanaan Taiwanille, jossa on myös oma alueellinen oopperamuotonsa kotsai-hsi[2]. Peking-ooppera lisättiin vuonna 2010 Unescon aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon.[3]

Suomessa Peking-oopperaa on esittänyt vuonna 2011 perustettu Euroopan ensimmäinen perinteisen kiinalaisen teatterin ryhmä Wusheng Company.[4]

Oopperalava Kesäpalatsissa Pekingissä.

Perinteinen Peking-oopperan esityslava on paljas ja siihen kuuluu vain yksinkertaisia lavasteita, kuten matto lattialla ja verho näyttelijöiden takana. Tavallisimmat roolit ovat sheng (mies), dan (nainen), jing (maalatut kasvot) ja chou (klovni). Jälkimmäinen eli chou esittää hahmoja, jotka halutaan esittää negatiivisessa valossa ja sen näyttelijä merkitään valkoisella läiskällä nenässä. Sheng ja dan rooleilla on useita eri alatyyppejä riippuen esimerkiksi esitettävän hahmon iästä. Yksinkertaisesta lavastuksesta poiketen näyttelijöiden asut ovat monimutkaisia ja värikkäitä ja ne kuvastavat esitettävän hahmon statusta, sukupuolta ja persoonallisuutta. Asut noudattelevat Ming-dynastian aikaista tyyliä useimmiten huolimatta siitä, mihin ajankohtaan itse oopperan jouni sijoittuu. Näytelmät voidaan jakaa sotilas- (wu) ja siviilinäytelmiin (wen). Miesroolit ovat tavallisesti hallitsevia sotilasnäytelmissä, kun taas siviilinäytelmissä naisrooleilla on yhtäläinen tärkeys. Näyttelijöiden elkeet ovat pitkälle tyyliteltyjä. Mimiikka on usein keskeisessä roolissa siviilinäytelmissä.[1]

Peking-oopperaa leima kaksi musiikkityyliä, xipi ja erhuang. Erhuang on rauhallinen, hidas ja matala ja sitä käytetään korostamaan vakavuutta. Xipi on puolestaan eloisa ja korkea ja se sopii kevytrintaisempiin tilanteisiin. Peking-oopperan orkesteri on tavallisesti pieni ja sen hallitseva soitin on jinghu, mutta myös lautasilla, rummulla ja taputtajalla (ban) on tärkeä osansa. Muita Peking-oopperassa käytettyjä soittimia ovat yueqin, sanxian ja suona.[1] Peking-oopperassa käytetään vain muutamaa eri melodiaa, jotka sovitetaan oopperan sanoitukseen. Sanoitus on puolestaan tyypillisesti puhekielisiä.[2]

  1. a b c d e Cheng, Linsun ja Brown, Kerry: Berkshire Encyclopedia of China, s. 1652-1654. Berkshire Publishing Group, 2009. ISBN 0-9770159-4-7 (englanniksi)
  2. a b c Kuiper, Kathleene: The culture of China, s. 261-265. Britannica Educational Publishing, 2011. ISBN 978-1-61530-183-6 (englanniksi)
  3. Peking opera Intangible Heritage. Unesco. Viitattu 12.4.2017. (englanniksi)
  4. Suomalaisnuoret perustivat Euroopan ensimmäisen Peking-oopperaryhmän Yle uutiset. Yleisradio. Viitattu 14.10.2018.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]