Palladiolainen arkkitehtuuri
Palladiolainen arkkitehtuuri, myös palladionismi tai palladiolaisuus, on klassistinen arkkitehtuurin suuntaus, joka perustui lähinnä 1500-luvulla eläneen italialaisen arkkitehti Andrea Palladion oppeihin. Palladionismi ilmenee etenkin julkisivujen pylväs- ja päätykolmioaiheissa, ja sen merkitys oli huomattava 1600–1700-luvuilla.[1]
Palladio jäljitteli töissään antiikin Rooman rakennustyyliä, josta hän sai tietoa lukemalla roomalaisen arkkitehti Vitruviuksen kirjoituksia ja tutkimalla antiikin ajoilta säilyneitä rakennuksia. 1600-luvulla hänen töidensä pohjalta muodostui palladiolainen tyyli, joka levisi ympäri Eurooppaa. Suurimman suosion se saavutti 1700-luvun Britanniassa, mistä se levisi 1800-luvun alussa Pohjois-Amerikkaan. Pohjois-Amerikan kuuluisin palladiolaisesta arkkitehtuurista vaikutteita saanut rakennus on Valkoinen talo. Eri variaationeen palladionismi hallitsi eurooppalaista arkkitehtuuria 1800-luvulle asti.[2]
Palladiolainen arkkitehtuuri Euroopassa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Arkkitehti Inigo Jones toi palladionismin Britanniaan palattuaan matkaltaan Italiaan 1614. Jonesin palladiolainen arkkitehtuuri perustui sekä Palladion kirjoituksiin että Jonesin omiin antiikin ja renessanssin arkkitehtuuria koskeviin havaintoihin, joita hän oli tehnyt matkallaan. Säilyneitä esimerkkejä Jonesin palladiolaisesta arkkitehtuurista ovat Greenwichin Queen’s House (1635), Whitehallin Banqueting House (1619–1622) sekä St Jamesin palatsin Queen’s Chapel (1623).[3]
Palladionismi nousi uuteen suosioon Britanniassa Yrjöjen aikakauden arkkitehtuurissa vuosina 1714–1830, kun vaikutusvaltaiset whigit halusivat palata arkkitehtuurissa rationaalisempaan ja ykienkertaisempaan tyyliin. Palladion kirjoitukset oli juuri sopivasti käännetty englanniksi, ja lisäksi vuonna 1715 julkaistiin Colen Campbellin Vitruvius Britannicus, kokoelma kaiverruksia, jotka esittivät klassismia edustavia rakennuksia Britanniassa. Campbell rakensi myös Houghton Hallin ja Mereworth Castlen. Muita merkittäviä palladiolaisuutta edustavia arkktehteja Britanniassa olivat William Kent ja John Wood vanhempi.[3]
Palladiolainen arkkitehtuuri levisi Englannista Italiaan, sitten muualle Eurooppaan ja Amerikan siirtokuntiin. Huomattavia palladiolaisia arkkitehteja olivat Italiassa Francesco Maria Preti, Yhdysvalloissa Thomas Jefferson ja Saksassa Georg Knobelsdorff. Palladiolaisuus levisi myös Venäjälle, Puolaan ja Ruotsiin. 1800-luvulle tultaessa palladiolaisuus alkoi väistyä nousevan uusklassismin tieltä. Uusklassinen arkkitehtuuri haki esikuvat suoraan antiikista, eikä enää tulkinnut antiikkia Palladion renessanssin ajan silmin.[3]
Palladiolainen arkkitehtuuri Suomessa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Puhtaimmillaan Suomessa palladiolaista arkkitehtuuria edustivat erityisesti Viipurin maalaiskunnan ja muut Vanhan Suomen kartanot. Näistä jäljellä on enää Monrepos ja Kiiskilän hovi. Carl Ludvig Engelin tyyli on pietarilaista empireä, jota voidaan pitää palladianismin variaationa.[2] Merkittävimpiä tämän tyylin rakennuksia ovat Helsingin Senaatintorin rakennukset, erityisesti Valtioneuvoston linna ja Helsingin tuomiokirkko. Suomen renessanssi- ja barokkiajan rakennuksissa vain harvoissa on tunnistettu palladiolaisia vaikutuksia. Yksi näistä on Louhisaaren kartano Askaisissa.
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Jokinen, Teppo ja Honkala, Liisa: Arkkitehtuurin sanakirja. WSOY 2000. ISBN 951-0-24579-8
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Jokinen ja Honkala 2000, s. 177
- ↑ a b Lilius, Henrik: Engel, Carl Ludvig (1778–1840) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. 1.2.2000 (päivitetty 26.8.2011). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
- ↑ a b c Britannica, The Editors of Encyclopaedia: Palladianism Encyclopedia Britannica. Viitattu 24.5.2021. (englanniksi)
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Palladiolainen arkkitehtuuri Wikimedia Commonsissa
