Intiantari
| Intiantari | |
|---|---|
 Uros. |
|
| Uhanalaisuusluokitus | |
|
|
|
| Tieteellinen luokittelu | |
| Domeeni: | Aitotumaiset Eucarya |
| Kunta: | Eläinkunta Animalia |
| Pääjakso: | Selkäjänteiset Chordata |
| Alajakso: | Selkärankaiset Vertebrata |
| Luokka: | Nisäkkäät Mammalia |
| Lahko: | Sorkkaeläimet Artiodactyla |
| Heimo: | Nautaeläimet Bovidae |
| Alaheimo: | Vuohet Caprinae |
| Suku: | Nilgiritragus |
| Laji: | hylocrius |
| Kaksiosainen nimi | |
|
Nilgiritragus hylocrius |
|
 |
|
| Katso myös | |
Intiantari (Nilgiritragus hylocrius) on omaan sukuunsa kuuluva vuohilaji, jota tavataan Etelä-Intiassa Keralan ja Tamil Nadun vuorilla. Se on luokiteltu erittäin uhanalaiseksi lajiksi, ja sitä uhkaavat elinympäristöjen häviäminen sekä salametsästys.
Taksonomia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]_female_head.jpg)
_juvenile.jpg)
Intiatarin katsotaan nykyisin kuuluvan omaan monotyyppiseen sukuunsa Nilgiritragus. Aikaisemmin se on luettu osaksi tarien eli puolivuohten sukua Hemitragus.[1], joskus himalajantarin (Hemitragus jemlahicus) alalajina.[2]
Koko ja ulkonäkö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Intiantari on kooltaan jonkin verran suurempi kuin himalajantari. Urokset ovat naaraita suurempia. Urosten paino on 80-100 kg ja naaraiden 50 kg. Urosten ruumiinpituus on 150 cm ja säkäkorkeus 100-110 cm, naaraiden 110 cm ja 80 cm. Turkki on himalajantariin verrattuna lyhyt. Naaraat ja nuoret yksilöt ovat kellertävänruskeita tai harmaita. Urokset saavat vanhetessaan mustanruskean värityksen. Selässä uroksilla on hopeainen satulakuvio, joka puolestaan vaalenee iän myötä. Naaman sivuilla uroksilla on hopeiset juovakuviot, kun taas naarailla erityistä kuviointia ei ole. Uroksilla ja naarailla on lyhyet sarvet, jotka kasvavat kaartuen taaksepäin. Naaraiden sarvet ovat pienemmät. Intiantarinaarailla on neljä nisää, mikä poikkeaa puolivuohien kahdesta.[2]
Levinneisyys ja elinympäristö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Intiantaria tavataan Intian eteläosissa Keralan ja Tamil Nadun osavaltioissa alueella, joka kattaa pienen osan Länsi-Ghatien vuorista. Huomattava osa niiden elinalueesta on 1 200–2600 metrin korkeudella merenpinnasta. Laji suosii korkeiden seutujen kallioita, ruohikkojen peittämiä kukkuloita ja avointa maastoa.[1] Seutu on hyvin sateinen ja vuotuinen sadanta alueella saattaa olla jopa neljä metriä.[2]
Elintavat
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Intiantarit esiintyvät tavallisesti 11–71 yksilöä käsittävinä laumoina. Eri laumoihin saattaa kuulua pelkästään uroksia, pelkästään naaraita tai näiden jälkikasvua, tai uroksia ja naaraita sekaisin. Aktiivisia intiantarit ovat aamusta myöhäiseen iltaan saakka. Ne laiduntavat yleensä aamulla tai myöhään iltapäivällä. Keskipäivän kuumuudessa ne liikkuvat korkeammille seuduille kallioiden varjoon.[2]
Intiantarien saalistajia ovat leopardi, vuorisusi ja tiikeri. Lauman levätessä vähintään yksi yksilö on aina vartiossa ja hälyttää esimerkiksi petoeläimiä havaitessaan. Hälytysääni on vihellys tai korskahdus. Intiantarien näkö on erittäin hyvä ja ne havaitsevat erityisen helposti alhaalta päin saapuvan vaaran. Sen sijaan ne ovat jonkin verran haavoittuvaisempia ylhäältä päin lähestyttäessä.[2]
Intiantarit lisääntyvät pääasiassa kesäkuun ja elokuun välisenä aikana. Urokset kamppailevat keskenään ensin rituaalinomaisesti päänsä laskemalla ja selkää köyristäen. Etenkin samankokoiset urokset saattavat ottaa lopuksi yhteen keskenään. Naaraat synnyttävät tavallisesti tammikuun ja helmikuun välillä tiineyden kestettyä 178-190 päivää. Kilejä on yleensä vain yksi, mutta joskus harvoin myös kaksi. Muutamat ensimmäiset viikkonsa se viettää piilotellen aluskasvillisuudessa sen emon laiduntaessa. Noin kahden kuukauden kuluttua kili alkaa seurata emoaan, joka imettää sitä 4–6 kuukauden ajan. Sukukypsäksi ne kasvavat kolmen vuoden ikäisinä. Intiantarit voivat elää yhdeksänvuotiaiksi saakka.[2]
Uhat ja suojelu
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto IUCN on luokitellut intiantarin erittäin uhanalaiseksi lajiksi. Koko kannan kooksi on arvioitu alle 2 500 täysikasvuista yksilöä ja kannan uskotaan olevan laskussa. Suurimmat uhat ovat elinympäristön häviäminen ja salametsästys. Eri kannat ovat myös pieniä ja sijaitsevat toisistaan erillään. Intiantari on suojeltu Intiassa, mutta lakia esimerkiksi salametsästyksen suhteen ei seurata useinkaan.[1]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d Alempath, M. & Rice, C.: Nilgiritragus hylocrius IUCN Red List of Threatened Species. Version 2019.3. 2008. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 13.2.2020. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f José R. Castelló: Bovids of the World : Antelopes, Gazelles, Cattle, Goats, Sheep, and Relatives, s. 356-357. Princeton University Press, 2016. ISBN 978-0-691-16717-6 (englanniksi)