Nummimurhat

Nummimurhat (engl. The Moors murders) oli murhasarja, jonka toteuttivat Ian Brady ja Myra Hindley vuoden 1963 heinäkuun ja vuoden 1965 lokakuun välisenä aikana Manchesterissa ja sen lähistöllä.

Uhrit olivat iältään kymmenen ja seitsemäntoista ikävuoden väliltä: Pauline Reade, John Kilbride, Keith Bennett, Lesley Ann Downey ja Edward Evans. Ainakin neljälle uhrille tehtiin myös seksuaalista väkivaltaa. Kaksi uhreista löytyi haudattuna Saddleworth Moor -nummelta, ja myös kolmas hauta löytyi vuonna 1987 yli 20 vuotta oikeudenkäynnin jälkeen. Keith Bennettin ruumiin on epäilty olevan haudattuna nummelle, mutta sitä ei ole löydetty etsinnöistä huolimatta. Viimeisen uhrin ruumiin poliisit löysivät pariskunnan asunnosta murhan jälkeisenä aamuna.

Brady ja Hindley tuomittiin elinkautiseen vankeuteen, ja he molemmat kuolivat vankilassa: Hindley vuonna 2002 ja Brady vuonna 2017. Ian Brady vietti 51 vuotta vankilassa ja hän oli pisimmän vankeustuomion kärsinyt henkilö Britanniassa sen jälkeen kun 55 vuotta vankeudessa ollut kolme lasta murhannut John Straffen kuoli vuonna 2007.

Tekijät

Ian Brady

Ian Duncan Stewart syntyi 2. tammikuuta 1938 Glasgow’ssa. 28-vuotias äiti Margaret "Peggy" Stewart oli teehuonetarjoilija, ja hänen mukaansa Ianin isä oli toimittaja, joka oli kuollut kolme kuukautta ennen pojan syntymää. Peggy Stewartilla ei ollut varaa lapsenhoitajaan, joten hän jätti Ianin pienenä vauvana pitkiksi ajoiksi yksin kotiin voidakseen käydä töissä.

Peggy antoi neljän kuukauden ikäisen Ianin kasvattiperheeseen. Perheeseen kuuluivat työläisvanhemmat, 34-vuotias Mary Sloan ja 39-vuotias John Sloan, sekä heidän neljä 2-13 -vuotiasta lastaan. Hänen äitinsä Peggy kävi vierailulla sunnuntaisin kunnes Ian oli 12-vuotias, mutta ei kertonut pojalle olevansa tämän oikea äiti. Ian oli vaikea lapsi, jolla oli pahoja väkivaltaisia kiukkukohtauksia. Hän oli yksinäinen ja salaileva eikä muodostanut yhteyttä muihin lapsiin. Hän tappoi ja kidutti eläimiä julmasti 10-vuotiaasta asti.

Hän sai stipendin lahjakkaille oppilaille tarkoitettuun kouluun, jossa hän tunsi olevansa ulkopuolinen ja hyljeksitty varakkaiden perheitten lasten parissa. 1950-luvun alkupuolella Brady alkoi tehdä muiden nuorten kanssa asuntomurtoja, joista hän sai pari ehdonalaista tuomiota 13-vuotiaana. Nietzschen kirjoitukset ja natsismi kiehtoivat häntä. Vuonna 1953 hän lopetti 15-vuotiaana koulunkäynnin ja alkoi tehdä sekalaisia töitä. Hän tutustui markiisi de Saden kirjoihin. 16-vuotiaana hän joutui taas oikeuteen, joka päätti tällä kertaa lähettää hänet biologisen äitinsä luokse, joten joulukuussa 1954 Brady muutti Manchesteriin. Peggy Stewart oli asunut siellä jo jonkin aikaa ja mennyt naimisiin Patrick Bradyn kanssa. Äiti ja poika eivät olleet nähneet toisiaan muutamaan vuoteen, vaan olivat pitäneet yhteyttä kirjeitse.

Brady jatkoi rikoksia ja sai kahden vuoden tuomion nuorisovankilaan. Vankilassa hän pyöritti vedonlyöntiä, myi muille vangeille pontikkaa ja suunnitteli pankkiryöstöjä. Hän luki vankilassa Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen, joka oli hänen mielikirjojaan. Hän sai jonkin verran opetusta kirjanpidossa, sillä vankilaviranomaiset olivat huomanneet hänen olevan hyvä numeroiden kanssa. Brady pääsi vapaaksi marraskuussa 1957. Muutaman kuukauden työttömyyden ja parin työpaikan jälkeen hän haki töihin Millwardsin kemikaalitehtaalle ja aloitti siellä työt helmikuussa 1959.

Myra Hindley

Myra Hindley syntyi 23. heinäkuuta 1942 Crumpsallissa, Manchesterissa. Hänen äitinsä Nellie Hindley (os. Maybury) työskenteli tehtaassa ja isä Robert ”Bob” Hindley oli palvellut laskuvarjojoukoissa toisessa maailmansodassa. Perhe asui Gortonissa, Manchesterissa. Myran sisko Maureen syntyi 21. elokuuta 1946. Nellie Hindley oli maallistunut protestantti, joka ei pitänyt katolisesta kirkosta, ja Bob Hindley taas oli katolinen. Isän vaatimuksesta tytöt kastettiin, mutta äidin vaatimuksesta Myra ei käynyt katolista koulua; hän sai kuitenkin käydä sunnuntaisin kirkossa tätinsä kanssa.

Bob Hindley oli töissä tehtaalla, mutta työttömäksi jäätyään hän alkoi viettää aikaa pubeissa. Vanhempien suhde oli väkivaltainen, ja myös Myra sai siitä osansa. Kun Myra oli neljävuotias, hänen isoäitinsä Ellen Maybury eli ”Gran” ehdotti, että tyttö muuttaisi asumaan hänen luokseen. Bob Hindley vastusti ajatusta, mutta suostui lopulta. Asunnot olivat hyvin lähekkäin, ja isän vaatimuksesta Myra kävi kotona syömässä. Kun Myra aloitti koulun, Bob Hindley opetti häntä tappelemaan vastaan, jos muut lapset kiusasivat häntä. Teini-ikäisenä Myra toimi usein lapsenvahtina naapuruston lapsille.

Kun Hindley oli 15-vuotias, hän tutustui 13-vuotiaaseen Michael Higginsiin, ja heistä tuli hyvät ystävät. Kesäkuussa 1957 Higgins pyysi Hindleyä uimaan suljetulle ja aidatulle altaalle, jossa he olivat aiemminkin uineet. Hindley ei lähtenyt mukaan, ja poika lähti altaalle muiden kavereidensa kanssa. Higgins hukkui, ja Hindley syytti itseään tämän kuolemasta.

Hindley lopetti koulunkäynnin 15-vuotiaana vuonna 1957. Hän ei viihtynyt koulussa, vaan halusi tehdä töitä. Hän oli töissä konekirjoittajana muutamassa yrityksessä, kunnes joulukuussa 1960 hän sai työpaikan Millwardsin tehtaalta.

Pariskuntana

Saddleworth Moor

Brady ja Hindley alkoivat seurustella joulukuussa 1961 sen jälkeen, kun Brady oli pyytänyt Hindleyä tanssimaan kanssaan Millwardsin tehtaan toimiston joulujuhlassa. Hindley oli pitkään yrittänyt herättää Bradyn kiinnostuksen, ja oli kirjoittanut tästä päiväkirjaansa merkintöjä kuukausien ajan.

He kävivät paljon elokuvissa, katsoivat televisiota ja lukijat kirjoja, muun muassa Henry Milleriä, Harold Robbinsia ja Markiisi de Sadea. Brady suhtautui fanaattisesti natseihin ja pariskunta kuunteli levyä, jolla oli saksalaisia sotalauluja ja nauhoituksia Nürnbergin puoluepäiviltä. He molemmat olivat hyvin eläinrakkaita, ja lemmikkinä heillä oli koira. He ajoivat paljon Bradyn moottoripyörällä ja viettivät aikaa maaseudulla sekä Saddleworth Moorilla. Brady kertoi Hindleylle halustaan tehdä täydellinen pankkiryöstö sekä täydellisestä murhasta, jonka uhri olisi lapsi.

Murhat

Pariskunnan ensimmäinen uhri oli 16-vuotias Pauline Reade. Hän oli Maureen Hindleyn ystävä ja oli aiemmin seurustellut tämän poikaystävän, David Smithin, kanssa. Myös Myra tunsi tytön. Perjantaina 12. heinäkuuta 1963 Pauline oli kävelemässä yksin illanviettoon tanssiklubille, sillä hänen ystävänsä eivät olleet saaneet lupaa lähteä mukaan. Brady ja Hindley etsivät uhria: Hindley ajoi autoa ja Brady seurasi taaempana moottoripyörällä. Hindley tarjosi Paulinelle kyydin ja kertoi tälle ajavansa nummelle etsimään käsinettään. Nummella he tapasivat Bradyn. Bradyn ja Hindleyn kertomukset tapahtumasta eroavat: Hindleyn mukaan hän istui autossa, eikä nähnyt kun Brady raiskasi ja tappoi Pauline Readen, kun taas Bradyn mukaan Hindley osallistui väkivaltaan. Brady hautasi tytön ruumiin nummelle. Kotona pariskunta pesi auton ja poltti Bradyn veriset vaatteet.

Seuraava uhri oli 12-vuotias John Kilbride. Lauantaina 23. marraskuuta 1963 John oli käynyt elokuvissa kaveriensa kanssa, minkä jälkeen nuoret menivät torille etsimään pieniä askareita taskurahan toivossa. Hindley ja Brady löysivät yksin olleen John Kilbriden ja tarjosivat tälle kyydin kotiin. He käyttivät samaa peitetarinaa käsineestä ja ajoivat nummelle, jossa Brady raiskasi ja kuristi pojan ja hautasi ruumiin. Kotona pariskunta tuhosi taas todisteet.

16. kesäkuuta 1964 12-vuotias Keith Bennett oli kävelemässä isoäitinsä luokse, kun Brady ja Hindley ottivat hänet autoonsa; he pyysivät poikaa auttamaan ostostensa kantamisessa. He ajoivat taas nummelle, jossa Brady raiskasi ja kuristi Keithin ja hautasi ruumiin. Todisteet hävitettiin huolellisesti Bradyn tekemän listan mukaan niin kuin aikaisemmin.

10-vuotias Lesley Ann Downey oli Bradyn ja Hindleyn nuorin uhri. 26. joulukuuta 1964 pariskunta otti Lesley Annen mukaansa markkinoilta, jälleen peitetarinan avulla. Tällä kertaa he eivät menneet nummille, vaan omaan asuntoonsa, jossa he pakottivat tytön riisuutumaan valokuvia varten. Brady oli laittanut nauhurin piiloon, ja osa tapahtumien äänistä jäi nauhalle. Nauhalla kuuluu muun muassa, kun Hindley uhkaa lyödä tyttöä, ellei tämä ole hiljaa. Myöhemmin Hindley sanoi olleensa toisessa huoneessa, kun Brady raiskasi ja tappoi tytön, ja Brady väitti Hindleyn kuristaneen tytön. Seuraavana aamuna he ajoivat nummelle hautaamaan ruumiin.

Pariskunnan viimeinen uhri oli 17-vuotias Edward Evans, jonka Brady kutsui pariskunnan kotiin drinkille 6. lokakuuta 1965. Bradyn pyynnöstä Hindley kävi hakemassa paikalle siskonsa aviomiehen, 17-vuotiaan David Smithin. Brady ja Smith olivat viettäneet aikaa yhdessä ja suunnitelleet pankkiryöstöä. Brady oli kertonut tappaneensa ihmisiä ja haudanneensa heidät nummelle, mutta Smith ei ollut ottanut tämän puheita todesta. Asunnossa Smith näki, kun Brady hakkasi Evansia kirveellä ja lopuksi kuristi tämän. Hindley siivosi murhan jäljet, ja Brady pyysi Smithiä auttamaan kantamaan ruumiin yläkertaan, josta he voisivat sen myöhemmin viedä autoon. Poliisikuulustelussa Smith kertoi peläneensä oman henkensä puolesta ja esittäneensä rauhallista. Jossain vaiheessa Smith palasi kotiinsa, ja aikaisin aamulla hän ja Maureen soittivat poliisille.

Kiinnijääminen ja uhrien etsinnät

Vasemmalla tyhjä tontti, jolla ollut pariskunnan talo osoitteessa 16 Wardle Brook Avenue purettiin vuonna 1987.

David Smithiä kuultuaan poliisit menivät Bradyn ja Hindleyn asuntoon, josta he löysivät Edward Evansin ruumiin. Asunnosta löytyi myös muun muassa aseita, sekä lista, jonka Brady oli tehnyt todisteiden hävittämistä varten. Brady väitti Evansin kuolleen miesten välisessä tappelussa, jossa oli ollut osallisena myös David Smith. Brady pidätettiin heti murhasta epäiltynä, ja muutaman päivän päästä Hindleyä vastaan nostettiin syyte avunannosta murhaan.

Pariskunnan asunnosta tuotujen todisteiden joukosta poliisit löysivät paperin, jolla oli kadonneen John Kilbriden nimi. David Smith kertoi poliiseille Bradyn kehuskelleen haudanneensa ihmisiä nummelle, ja lisäksi poliisit huomasivat pariskunnan ottaneen nummilla valokuvia. Etsinnät nummella aloitettiin 10. lokakuuta. Alue oli kuitenkin laaja, noin 1 000 neliökilometriä, eivätkä Brady ja Hindley tunnustaneet mitään, kun heitä kuulusteltiin kadonneista lapsista. Etsinnät aiottiin jo lopettaa, kunnes poliisit löysivät rautatieaseman säilytyksestä kaksi matkalaukkua. Niiden sisältä löytyi muun muassa saksalaisia kirjoja, pornolehtiä, ase ja puukko. Lisäksi niistä löytyi kuvia alastomasta Lesley Ann Downeysta, sekä ääninauha, jolla kuuluu muun muassa, kun Hindley uhkaa lyödä apua anovaa tyttöä, jos tämä ei olisi hiljaa. Seuraavana päivänä eli 16. lokakuuta Lesley Ann Downeyn ruumis löytyi haudattuna nummelta.

Pariskuntaa vastaan nostettiin syyte Lesley Ann Downeyn murhasta 21. lokakuuta 1965. Myöhemmin samana päivänä John Kilbriden ruumis löytyi nummelta, noin 340 metriä Downeyn hautauspaikasta. Isot ihmisjoukot seurasivat Lesley Ann Downeyn hautajaisia 26. lokakuuta ja John Kilbriden 1. marraskuuta. Noin viikkoa myöhemmin lisäuhrien etsinnät nummilla lopetettiin.

Oikeudenkäynti

19. huhtikuuta 1966 alkanutta oikeudenkäyntiä seurasi 150 toimittajaa, ja turvajärjestelyjä varten paikalle oli kutsuttu 300 poliisia. Pariskunnalla oli yhteinen oikeudenkäynti. Brady ja Hindley eivät olleet naimisissa, eikä Britannian sisäministeriö myöntänyt heille lupaa naimisiinmenoon. Brady väitti, että Lesley Ann Downeysta oli vain otettu kuvia ja tyttö oli lähtenyt pariskunnan asunnosta kahden miehen kanssa, joista toinen oli David Smith. Brady todisti myös, ettei Hindley ollut paikalla kun Evans kuoli, ja että Brady oli vaatinut Hindleyn auttavan Downeyn kuvauksessa. Hindley sanoi häpeävänsä sitä että auttoi Bradya, mutta kielsi satuttaneensa tyttöä.

Pariskunta sai tuomionsa 6. toukokuuta 1966. Ian Stewart Brady tuomittiin kolmeen elinkautiseen Edward Evansin, Lesley Ann Downeyn ja John Kilbriden murhista. Myra Hindley tuomittiin Edward Evansin ja Lesley Ann Downeyn murhista elinkautiseen, ja lisäksi hän sai seitsemän vuoden tuomion siitä, että oli auttanut Bradya John Kilbriden murhan jälkeen. Kuolemanrangaistus murhasta oli poistettu Britanniassa puoli vuotta aikaisemmin marraskuussa 1965.

Viimeisten uhrien etsinnät

Hollin Brown kukkula, jonka kivet Hindley sanoi nähneensä Pauline Readen kuolinyönä.

Poliisit olivat kuulleet Hindleyä muista mahdollisista uhreista jo tammikuussa 1967, mutta Hindley ei myöntänyt mitään vaan syytti edelleen David Smithiä. Kesäkuussa 1985 Brady tunnusti tappaneensa Pauline Readen ja Keith Bennettin. Jotkut pariskunnan uhrien omaiset kirjoittivat Bradylle ja yrittivät saada tätä kertomaan uhrien hautauspaikat.

Joulukuussa 1986 poliisit veivät Hindleyn nummille auttamaan ruumiiden etsinnässä, mutta hänestä ei ollut paljoa apua. Helmikuussa 1987 Hindley myönsi auttaneensa Bradya tappamaan Keith Bennettin ja Pauline Readen. Tunnustuksen kuulleen poliisin mielestä tunnustus oli ”ennemminkin hieno esitys kuin aito tunnustus”. Readen ruumis löydettiin nummelta 1. heinäkuuta 1987, alle sata metriä Lesley Ann Downeyn löytöpaikasta.

Myös Bradya käytettiin nummilla, mutta joko hän ei halunnut tai ei pystynyt osoittamaan viimeisen kadoksissa olleen uhrin, Keith Bennettin, hautaa, ja etsinnät lopetettiin elokuussa 1987.

Vuonna 2003 poliisi aloitti jälleen etsinnät nummilla. Hindley oli tuolloin jo kuollut eikä Brady auttanut poliisia. Etsinnät lopetettiin 1. heinäkuuta 2009, mutta tapauksen tutkinta jätettiin avoimeksi.

Bradyn ja Hindleyn vankila-aika ja kuolemat

Myra Hindley teki valituksen tuomiostaan ​​välittömästi oikeudenkäynnin jälkeen, joka hylättiin. Hän oli kirjeenvaihdossa Bradyn kanssa vuoteen 1971 asti, jolloin hän lopetti suhteen. He pitivät satunnaista yhteyttä toisiinsa useiden kuukausien ajan, mutta Hindley oli rakastunut Patricia Cairnsiin, yhteen vanginvartijoistaan Hollowayn vankilassa. Cairnsin avustuksella ja toisen vangin Maxine Croftin ulkopuolisten kontaktien avulla Hindley suunnitteli vankilapakoa, joka epäonnistui, kun virkavapaalla oleva poliisi sai haltuunsa vankilan avaimista tehdyt jäljennökset. Cairns tuomittiin kuudeksi vuodeksi vankeuteen osallisuudestaan ​​pakoon.

Hindleylle kerrottiin, että hänen pitäisi viettää kaksikymmentäviisi vuotta vankilassa ennen kuin hänen ehdonalaiseen vapauttamistaan harkittaisiin. Vuonna 1985 sisäministeri Leon Brittan korotti tuomion 30 vuoteen. Lesley Ann Downeyn äiti oli aina varmistamassa kampanjoinnillaan, ettei Hindleyä koskaan vapauteta vankilasta, ja kuolemaansa saakka helmikuussa 1999 hän antoi säännöllisesti televisio- ja sanomalehtihaastatteluja aina, kun Hindleyn vapautumisesta huhuttiin. Vuonna 1985 pääministeri Margaret Thatcher kertoi Brittanille, että hänen ehdottamansa vähimmäisrangaistukset, Hindleylle 30 vuotta ja Bradylle 40 vuotta, olivat liian lyhyitä, ja sanoi: "En usko, että kumpaakaan näistä vangeista pitäisi koskaan vapauttaa vankeudesta. Heidän rikoksensa oli nykyajan hirvein ja julmin."

Vuonna 1987 Hindley myönsi, että ehdonalaiseen vapauttamista koskeva pyyntö, jonka hän oli esittänyt sisäministerille kahdeksan vuotta aiemmin, oli "kokonaisuudessaan... pelkkiä valheita". Sisäministeri David Waddington määräsi Hindleylle elinikäisen tuomion vuonna 1990, kun tämä tunnusti osallistuneensa murhiin enemmän kuin oli aiemmin myöntänyt. Vuonna 1996 ehdonalaislautakunta suositteli Hindleyn siirtämistä avovankilaan. Hän hylkäsi idean ja hänet siirrettiin vuoden 1998 alussa keskiturvallisuusluokan Highpointin vankilaan. Ylähuoneen päätös jätti avoimeksi mahdollisuuden myöhempään vapauttamiseen. Joulukuun 1997 ja maaliskuun 2000 välisenä aikana Hindley teki kolme erillistä valitusta elinkautisestaan väittäen, että hän oli tapansa parantanut nainen eikä enää vaaraksi yhteiskunnalle, mutta tuomioistuimet hylkäsivät jokaisen valituksen.

Kun vuonna 2002 elinkautisvanki haastoi sisäministerin valtuudet määrätä vähimmäisrangaistuksen pituudesta, joten Hindley ja sadat muut vangit joiden tuomioita poliitikot olivat korottaneet, näyttivät todennäköisesti vapautuvan. Hindleyn vapautuminen näytti olevan välitön, ja kannattajat suunnittelivat hänelle uuden identiteetin antamista. Sisäministeri David Blunkett määräsi poliisin etsimään uusia syytteitä Hindleyä vastaan ​​estääkseen tämän vapautumisen vankilasta. Vuonna 2002 Britannian korkeimmat tuomioistuinviranomaiset päättivät, että tuomareiden, eikä poliitikkojen pitäisi päättää, kuinka kauan rikollinen viettää kaltereiden takana, ja riisti sisäministeriltä valtuudet määrätä vähimmäisrangaistuksia. Juuri ennen tätä Hindley kuoli vietettyään vankeudessa 37 vuotta.

Myra Hindley siirrettiin vankilasta kolme päivää ennen kuolemaansa West Suffolkin sairaalaan, jossa hän kuoli 60-vuotiaana 15. marraskuuta 2002 sydänsairauden aiheuttamaan keuhkokuumeeseen. Hän oli ollut ketjutupakoitsija koko elämänsä. Polttohautaus suoritettiin Cambridgen kaupungin krematoriossa. Yli 20 hautaustoimistoa oli kieltäytynyt toimittamasta Hindleyn hautajaisia. Hindleyn äiti ei terveyssyistä pystynyt osallistumaan toimitukseen, eikä ketään lähisukulaisia ollut läsnä mutta paikalla olivat muun muassa Hindleyn asianajajat. Hindleyn vankila-aikainen tyttöystävänsä, hänen entinen vartijansa, sirotteli tuhkat Stalybridgen luonnonpuistoon lähelle Saddleworth Mooria.

Ian Brady siirrettiin tuomionsa jälkeen Durhamin vankilaan, missä hän pyysi sijoittamista eristysselliin. Hän vietti 19 vuotta tavanomaisissa vankiloissa, ennen kuin hänet diagnosoitiin psykopaatiksi marraskuussa 1985 ja lähetettiin tiukasti vartioituun Park Lane Hospitaliin, nykyiseen Ashworthin vankimielisairaalaan Maghullissa, Merseysidessä. Hän teki selväksi, ettei hän halunnut koskaan vapautua. Vuonna 2012 Brady anoi palauttamistaan vankilaan ja toisti halunsa näännyttää itsensä nälkään.

Mielenterveystuomioistuimessa seuraavan vuoden kesäkuussa hän väitti, ettei kärsi paranoidisesta skitsofreniasta, kuten hänen Ashworthin lääkärinsä väittivät, vaan persoonallisuushäiriöstä. Bradyn hakemus hylättiin, ja tuomari totesi, että hän "kärsi edelleen mielenterveyshäiriöstä, joka on luonteeltaan ja laajuudeltaan sellainen, että hänen on aiheellista jatkaa lääketieteellistä hoitoa". Saatuaan saattohoidon Brady kuoli obstruktiiviseen keuhkosairauteen ja cor pulmonaleen, sairauteen, joka aiheuttaa sydämen oikean puolen vajaatoiminnan Ashworthin sairaalassa 15. toukokuuta 2017. Ruumiinavauksessa todettiin, että hän kuoli luonnollisiin syihin ja ettei hänen nälkälakkonsa ollut vaikuttanut siihen. Hänet polttohaudattiin Southportissa ilman seremoniaa, ja hänen tuhkansa laskettiin biohajoavassa uurnassa mereen yön aikana. Bradyn kerrotaan halunneen polttohautauksen ja tuhkansa siroteltavaksi Glasgow’ssa, jossa hän varttui. Kaupunginvaltuusto kielsi Bradyn polttohautaamisen alueella.

Ian Brady kuoli toukokuussa 2017 vietettyään vankilassa 51 vuotta.

Lähteet

• Lee, Carol Anne: One of your own : the life and death of Myra Hindley. Edinburgh: Penguin Random House, 2010. ISBN 9781845968991

Aiheesta muualla

• Stanford, Peter: Ian Brady obituary The Guardian. 15.5.2017. (englanti)