Mies ja ääni -periaate
Mies ja ääni -periaate oli kiistelty demokraattinen hallintojärjestelmä, jota esitettiin Suomen yliopistoihin kolmessa toteutumattomassa hallituksen lakiesityksessä yliopistojen hallinnonuudistuksesta vuosina 1969–1973. Mies ja ääni -mallissa jokaisella opiskelijalla, professorilla ja muulla työntekijällä olisi ollut yhtäläinen asema yliopistojen hallinnon vaaleissa, jolloin opiskelijat lukumäärältään suurimpana ryhmänä olisivat saaneet pääosan vallasta. Opiskelijaliike kannatti mies ja ääni -periaatetta, mutta professorit vastustivat sitä ankarasti. Mies ja ääni -malli ei lopulta toteutunut, sillä vuosien 1969, 1971 ja 1972 lakiesityksiä ei hyväksytty eduskunnassa, vaikka niistä ensimmäinen ja viimeinen olivat lähellä toteutumista.[1][2]
Tapahtumien kulku
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Suomen presidentti Urho Kekkonen myötäili 1960-luvun lopulla opiskelijaliikettä väittämällä yliopistoja ja professoreita pysähtyneisyyden perikuviksi. Koiviston hallituksen keskustalainen opetusministeri Johannes Virolainen alkoikin edistää mies ja ääni -periaatetta.[2] Toimistopäällikkö Jaakko Nummisen johtama opetusministeriön komitea jätti mietintönsä yliopistojen hallinnonuudistuksesta kesäkuussa 1969. Komitea oli hyvin erimielinen, mutta professorit pelkäsivät, että mies ja ääni -uudistus jyrättäisiin väkisin läpi vastoin yliopistojen tahtoa. Tästä alkoi vuosien kiista aiheesta. Professorit Olli Lounasmaa ja Ernst Palmén käynnistivät nopeasti Professoriliiton perustamisen,[1] joka tapahtuikin jo 11. lokakuuta 1969.[3] Radikaali opiskelijaliike puolestaan otti mies ja ääni -periaatteen vastustajat maalitauluikseen.[1]
Ensimmäisen mies ja ääni -lakiesitys eli niin sanottu Lex Virolainen tuli eduskunnan käsittelyyn maaliskuussa 1970 hieman ennen vaalikauden päättymistä. Oppositiossa olleet Kansallinen Kokoomus ja Liberaalinen Kansanpuolue onnistuivat kaatamaan esityksen jarruttamalla lain käsittelyä jarrutuspuheenvuoroilla seitsemän päivää, kunnes valtiopäivät oli lopetettava tulevien eduskuntavaalien vuoksi.[4] Mies ja ääni -vaalitapaa vastustanut Professoriliitto organisoi jarrutuspuheiden kirjoittamisen: joka aamu kirjoitettiin ja toimitettiin eduskuntaan satojen liuskojen verran puhetekstiä. Liitto katsoo olleensa ratkaisevassa roolissa lain kaatamisessa.[1] Jarrutuskeskustelun menestystä auttoi eduskunnan puhemies V. J. Sukselaisen myötämielisyys, sillä hän ei pakottanut jarruttajia puhumaan yötä myöten tai viikonloppuna.
Toisen mies ja ääni -lakiesityksen (Lex Itälä) teki vuonna 1971 Karjalaisen hallituksen liberaalinen opetusministeri Jaakko Itälä, mutta se ei ehtinyt edetä eduskuntakäsittelyyn saakka. Kolmannen esityksen (Lex Sundqvist) teki vuonna 1972 Paasion ja Sorsan hallituksen sosialidemokraattinen opetusministeri Ulf Sundqvist. Tämä esitys kaatui lopulta eduskunnassa selvin äänin marraskuussa 1973. Vuonna 1974 Professoriliitto liittyi Akavaan ja muuttui pian tyypilliseksi ammattijärjestöksi.[1]
Myöhempi hallinnonuudistus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Yliopistojen hallinnonuudistus toteutettiin lopulta mies ja ääni -periaatteen sijaan niin sanottuna kolmikantamallina, jossa kolmannes äänivallasta tuli opiskelijoille, kolmannes professoreille ja kolmannes muulle henkilökunnalle.[1][2] Kompromissiksi tulleen kolmikantamallin lisäksi esillä oli ollut myös professoreille enemmänkin valtaa jättävä malli. 1990-luvun lopulla tullut vielä uudempi lainsäädäntö puolestaan sai yliopistot kutsumaan ulkopuolisia jäseniä hallituksiinsa.[2]
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d e f Mika Kallioinen: Professoriliiton kolme vuosikymmentä professoriliitto.fi. Viitattu 1.1.2021.
- ↑ a b c d Liiten, Marjukka: Mies ja ääni -periaatteesta konsernihallintoon Helsingin Sanomat. 10.10.2002.
- ↑ Tarja Niemelä: Sivistyksen puolesta 18.1.2019. Professoriliitto. Arkistoitu 28.10.2021. Viitattu 2.12.2020.
- ↑ Honka-Hallila, Helena: Eduskunta sosiaalisena työyhteisönä, teoksessa Hidén & Honka-Hallila: Miten eduskunta toimii, EDITA, Helsinki 2006. Sivut 262–263.