Merivehnä

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Merihaprajuola)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Merivehnä
Elytrigia juncea
Elytrigia juncea
Tieteellinen luokittelu
Kunta: Kasvit Plantae
Alakunta: Putkilokasvit Tracheobionta
Kaari: Siemenkasvit Spermatophyta
Alakaari: Koppisiemeniset Magnoliophytina
Luokka: Yksisirkkaiset Liliopsida
Lahko: Poales
Heimo: Heinäkasvit Poaceae
Suku: Villivehnät Elymus
Laji: Merijuolavehnä farctus
Alalaji: boreoatlanticus
Kolmiosainen nimi

Elymus farctus ssp. boreoatlanticus
(Simonet & Guin.) Melderis

Synonyymit
  • Elymus farctus (Viv.) Runemark ex Melderis ssp. boreali-atlanticus (Simonet & Guin.) Melderis [1]
  • Elytrigia juncea (L.) Nevski ssp. boreali-atlantica (Simonet & Guin.) Hyl.

Merivehnä eli merihaprajuola (Elymus farctus ssp. boreoatlanticus, syn. Elytrigia juncea ssp. boreoatlantica) on Euroopassa merenrannoilla tavattava heinäkasvi. Laji on tunnusomainen erityisesti Atlantin rannikon hiekka- ja dyynirannoilla. Suomessa merivehnä on äärimmäisen uhanalainen ja rauhoitettu laji.[2][3]

Ulkonäkö ja koko

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Monivuotinen merivehnä kasvaa 20–50 cm korkeaksi. Kasvin kellertävä juurakko on pitkä ja suikerteleva. Koko kasvi on vaalean siniharmaa. Lehdet ovat kapeita, laidoilta ylös kiertyneitä, päältä tiheään korkosuonisia ja korvakkeettomia. Merivehnän vaalea kukinto on 8–10 cm pitkä ja vihneetön. Kypsyessään kukinto murenee palasiksi. Suomessa merivehnän kukinta-aika on elokuussa. Merivehnä muistuttaa läheisesti juolavehnää (Elymus repens), jonka kanssa se myös helposti risteytyy.[4]

Merivehnää tavataan Euroopan ja Pohjois-Afrikan rannikoilla. Suomessa tavattava lajin pohjoinen rotu on levinnyt Atlantin rannikolle Portugalista Etelä-Norjaan ja Itämerelle. Itämeren eteläosissa laji on yleinen, mutta harvinaistuu pohjoiseen päin tultaessa nopeasti. Suomesta tunnettiin pitkään vain yksi, vuonna 1937 löydetty merivehnän esiintymä Dragsfjärdin Öröstä.[5] Vuonna 2005 löydettiin myös Korppoon (nyk. Paraisten) Jurmosta pieni merivehnän kasvusto. Suomen esiintymät ovat Itämeren pohjoisimmat.[3]

Hankoniemeltä on tavattu merivehnän ja juolavehnän risteymän (E. farctus × repens) esiintymä. Laji on kulkeutunut alueelle meriliikenteen mukana.[4][5]

Elinympäristö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Merivehnä on tyypillinen merenrantahietikoiden kasvi. Pitkän juurakon avulla kasvi menestyy kasvupaikoilla, jotka ovat tuulille alttiita ja joissa hiekka on jatkuvassa liikkeessä. Merivehnä sitoo kasvaessaan hiekkaa ja saattaa muodostaa kiinteitä dyynejä, joille muut kasvit juurtuvat. Merivehnä sietää hyvin suolaista vettä, joten se voi kasvaa lähellä vesirajaa. Molemmat Suomessa tavatut kasvupaikat sijaitsevat suojelualueilla.[3][5]

  • Rautiainen, Veli-Pekka: Merivehnä. Teoksessa Uhanalaiset kasvimme. Toim. Terhi Ryttäri ja Taina Kettunen. Suomen ympäristökeskus, Helsinki 1997, s. 141.
  • Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.
  1. Hämet-Ahti, L., Kurtto, A., Lampinen, R., Piirainen, M., Suominen, J., Ulvinen, T., Uotila., P. & Väre, H. 2005: Lisäyksiä ja korjauksia Retkeilykasvion neljänteen painokseen – Lutukka 21:41–85
  2. Ympäristöministeriö: Luonnonsuojeluasetuksessa rauhoitetut lajit Viitattu 5.5.2009.
  3. a b c Metsähallitus: Merivehnä (Arkistoitu – Internet Archive) Viitattu 5.5.2009.
  4. a b Retkeilykasvio 1998, s. 600.
  5. a b c Rautiainen 1997, s. 141.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]