Etelänpäiväkiitäjä

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Macroglossum stellatarum)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Etelänpäiväkiitäjä
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Niveljalkaiset Arthropoda
Alajakso: Kuusijalkaiset Hexapoda
Luokka: Hyönteiset Insecta
Lahko: Perhoset Lepidoptera
Alalahko: Glossata
Osalahko: Erilaissuoniset Heteroneura
Yläheimo: Kehrääjämäiset Bombycoidea
Heimo: Kiitäjät Sphingidae
Alaheimo: Macroglossinae
Suku: Macroglossum
Laji: stellatarum
Kaksiosainen nimi

Macroglossum stellatarum
(Linnaeus, 1758)

Katso myös

  Etelänpäiväkiitäjä Wikispeciesissä
  Etelänpäiväkiitäjä Commonsissa

Macroglossum stellatarum
Macroglossum stellatarum

Etelänpäiväkiitäjä (Macroglossum stellatarum) on keskikokoinen kiitäjäperhoslaji. Se on ahkera vaeltaja, joka lentää säännöllisesti pitkiäkin matkoja.

Koko ja ulkonäkö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Etelänpäiväkiitäjä on keskikokoinen kiitäjäperhonen, jonka siipien kärkiväli on 40–45 mm. Etusiivet ovat tasaisen ruskeanharmaat ja niissä on kaksi kapeaa mustaa poikkijuovaa sekä pieni musta keskitäplä. Takasiivet ovat silmiinpistävän kellansävyiset ja väri erottuu selvästi myös lentävässä yksilössä. Ruumis on tukeva ja väriltään enimmäkseen harmaa, mutta takaruumiin reunoissa on helposti nähtävissä mustavalkoiset täplät.[1] Etelänpäiväkiitäjää ei voi sekoittaa muihin samalla alueella eläviin perhoslajeihin.[2]

Toukka on väriltään vihreä ja siinä on vaaleita pitkittäisraitoja. Toukan iho on kauttaaltaan vaaleiden pisteiden kirjoma. Peräpäässä on nuorella toukalla punainen, vanhemmalla sininen, keltakärkinen sarvi.[3]

Levinneisyys ja lentoaika

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Etelänpäiväkiitäjä on eteläeurooppalainen laji, jonka levinneisyys jatkuu idässä Pakistaniin, Kiinaan ja Japaniin saakka.[3] Se on kuitenkin tunnettu vaeltaja ja siihen voi törmätä Suomessakin toukokuun puolivälistä syksyyn saakka. Todennäköisimmin lajin tapaa loppukesällä. Joinakin vuosina, kuten 2006, etelänpäiväkiitäjävaellukset saattavat olla hyvin suuria, jolloin laji on suorastaan yleinen. Osa alkukesällä maahan tulleista yksilöistä myös munii, minkä seurauksena osa Suomessakin loppukesällä tavattavista etelänpäiväkiitäjistä on kasvanut täällä.[4] Etelässä lajilla voi olla jopa neljä sukupolvea vuodessa.[2]

Elinympäristö ja elintavat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Etelänpäiväkiitäjän luontaisia ympäristöjä ovat aurinkoiset niityt ja metsien reunat, joilla kasvaa runsaasti kukkia. Vaeltaneita yksilöitä voi tavata aivan missä tahansa, myös kaupunkikeskustojen puistojen ja puutarhojen kukkaistutuksilla. Etelänpäiväkiitäjä on liikkeellä päiväsaikaan, erityisesti aurinkoisina iltapäivinä, mutta lento jatkuu myös pilvisellä säällä, hämärässä ja jopa sateella. Enimmäkseen päivällä liikkuvana lajina perhosia tulee valolle harvoin.[3] Ruokaillessaan kukilla laji tuo hyvin helposti mieleen kolibrin. Kiitäjä lentää kukinnolta toiselle eikä laskeudu meden imemisen aikana hetkeksikään kukalle vaan lentää paikoillaan. Siirtyminen seuraavan kukinnon äärelle tapahtuu salamannopeasti. Ruokailupaikkanaan laji suosii runsaasti mettä erittäviä kukkia kuten syreenejä, jasmiineja ja tupakoita. Perhonen näyttää muistavan hyvät mesipaikat ja palaa samalle paikalle päivittäin suunnilleen samaan aikaan.[2]

Parittelu kestää noin tunnin ja perhoset voivat lentää toisiinsa kiinnittyneinä. Naaras munii jopa 200 munaa ravintokasvin nupullaan olevien kukintojen joukkoon ja ennen yksittäisen munan munimista naaras tutkii tarkoin valitsemansa kasvin. Tämän vuoksi muniminen tapahtuu usean päivän aikana. Munat kuoriutuvat noin viikkoa myöhemmin.[3] Toukat syövät ympäri vuorokauden, eivätkä ne piilottele edes ruokaillessaan päivisin. Toukka kasvaa nopeasti, etenkin jos paikka on lämmin ja aurinkoinen. Täysikasvuisiksi toukat kasvavat parhailla paikoilla alle kuukaudessa kuoriutumisestaan.[2]. Pohjois-Euroopassa toukat ovat täysikasvuisia elokuussa[3]. Toukka koteloituu silkkisen kotelokopan sisälle maanpinnalle ravintokasvin tyvelle tai karikkeen joukkoon.[2]

Useimmista muista kiitäjistä poiketen etelänpäiväkiitäjä on aikuistalvehtija. Vaikka se viettääkin talven lepotilassa laji ei kuitenkaan kykene vaipumaan varsinaiseen diapaussiin ja vakituisen elinalueen ulkopuolella talvehtimista yrittävät yksilöt yleensä menehtyvät.[2][3]

Toukka elää pääasiassa mataroilla (Galium), erityisesti keltamataralla (Galium verum).

  1. Rougeot & Viette. Euroopan ja Pohjois-Afrikan kiitäjät ja kehrääjät. Tammi 1983 ISBN 9789513055851
  2. a b c d e f http://tpittaway.tripod.com/sphinx/m_ste.htm
  3. a b c d e f Nationalnyckeln till Sverges flora och fauna. Fjärilar: Ädelspinnare–tofsspinnare Lepidoptera: Lasiocampidae–Lymantriidae. ISBN 978-91-88506-58-0 s. 192–194
  4. Pertti Pakkanen: Etelänpäiväkiitäjä. Suomen Perhostutkijain Seura.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]