Leasing

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Liisaus)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Leasing eli liisaus on käyttöomaisuuden pitkäaikaista vuokrausta.[1] Tavallisia vuokrauskohteita ovat koneet, laitteet ja kulkuneuvot.[2]

Tavallisesti leasing määritellään irtaimen käyttöomaisuuden pitkäaikaiseksi vuokraukseksi. Myös rakennusten ja kiinteän omaisuuden leasing on mahdollista.[2]

Usein liisataan autoja ja koneita 3–5 vuoden vuokrasopimuksilla, joissa esimerkiksi auto-leasingissä on sovittu sopimusaikana ajettava enimmäiskilometrimäärä.lähde?

Liisaamalla saadaan kone tai laite käyttöön hankintahetkellä edullisemmin kuin ostamalla ja hankittava kone tai laite ei siirry käyttäjän omaisuudeksi. Leasing-sopimus voi sisältää esimerkiksi auton yhteydessä huollon ja tietokoneen yhteydessä kierrätyksen.lähde?

Yleisesti on arvioitu, että jos yrityksen pääoman tuottavuusvaatimus on 20 %, leasingin kustannukset ovat tietyin edellytyksin ostoa alhaisemmat ja yrityksen kannattaa ryhtyä leasingrahoitukseen.[2]

Leasingin etu on, ettei järjestely sido vuokralleottajan omia varoja eikä vakuuksia. Yritystoiminnassa liisattu kohde maksaa normaalisti itse itsensä takaisin. Kohteen käytöstä saaduilla tuotoilla voidaan rahoittaa leasingmaksut ja niiden lisäksi saadaan tuottoa. Leasing saattaa myös tulla edulliseksi silloin, kun hankinta on lyhytaikainen tai kohde vanhenee nopeasti. Leasing-kulut on budjetoida, niihin voi liittyä veroetuja ja järjestely on omaksi ostamista joustavampaa. Leasingissä rahoitusyhtiö kantaa riskin kohteen jäännösarvosta leasingkauden päättyessä. Tuolloin kohde on voinut menettää arvonsa lähes kokonaan tai jäljellä on vain romuarvo, jos laitteella ei ole jälkimarkkinoita. Lähtökohtaisesti tämä riski kuitenkin hinnoitellaan leasingmaksuihin.[2]

Leasingin haittapuolena on, että sopimusta ei voi katkaista ilman lisäkorvausta kesken sopimuskauden.lähde?

Vaihtoehtoja leasingille ovat esimerkiksi osamaksu ja laina.

Leasing on lähtöisin Yhdysvalloista, jossa se on ollut yleisessä käytössä 1950-luvun alkupuolelta lähtien. Suomessa leasing alkoi vuonna 1965, vaikkakin se kasvoi vasta 1980-luvun jälkipuoliskolla laajasti tunnettuna rahoitusmuotona.[2]

Leasingin lajeja

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Leasing-sopimuksia on kahdenlaisia: käyttö- eli huoltoleasing (engl. operational leasing) ja rahoitusleasing (financial leasing). Useimmiten sanalla leasing tarkoitetaan rahoitusleasingiä sekä Suomessa että ulkomailla.[2]

Käyttöoikeusleasingissä vuokralleantaja huolehtii esineen huollosta ja ylläpidosta siten, että esine on käyttökuntoinen koko vuokra-ajan. Vuokralleottajan näkökulmasta huolto on tärkeä tekijä, jolla leasingin käyttöä perustellaan. Tyypillisiä vuokrauskohteita ovat konttorikoneet kuten kopio- ja postituskoneet ja ajoneuvot. Käyttöoikeusleasingsopimus solmitaan yleensä laitetoimittajan ja asiakkaan välillä.[2]

Rahoitusleasing eroaa käyttöoikeusleasingistä siten, että siihen ei sisälly huoltoa. Vuokrattu esine on ainoastaan sopimuksen vakuutena. Rahoitusleasingissä on kolme osapuolta: rahoitusyhtiö ostaa esineen myyjältä ja vuokraa sen edelleen asiakkaalle. Rahoitusleasingsopimus solmitaan rahoitusyhtiön ja asiakkaan välille. Tämän lisäksi rahoitusyhtiö ja myyjä saattavat tehdä takaisinostosopimuksen vuokran kohteesta.[2]

Hyvitysleasing tarkoittaa järjestelyä, jossa esine myydään vuokrakauden päätyttyä. Vuokralleottaja saa hyvityksen, jos myyntihinta ylittää ennalta sovitun jäännösarvon. Vastaavasti jos hinta alittaa jäännösarvon, vuokralleottaja maksaa erotuksen. Vuokralleottaja kantaa riskin esineen jäännösarvosta. Hyvitysleasing on käytössä erityisesti autoalalla ja sellaisten koneiden rahoituksessa, joilla on toimivat jälkimarkkinat. Hyvitysleasingin vuokrakausi on suhteellisen lyhyt, 2–3 vuotta.[2]

Partnerleasing tarkoittaa järjestelyä, jossa saman konsernin kaksi eri yritystä tekee keskenään leasingsopimuksen. Järjestelyllä voidaan pyrkiä veronkiertoon.[2]

  1. Haarala, Risto et al. (toim.): Suomen kielen perussanakirja. Edita, 1996.
  2. a b c d e f g h i j Tepora, Jarno: ”5 Leasing”, Rahoitusmuodot ja vakuudet. Lakimiesliiton kustannus, 2013. ISBN 978-952-246-253-4

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]