Léon Barzin

Léon E. Barzin (27. marraskuuta 1900 Bryssel – 29. huhtikuuta 1999 Naples, Florida) oli belgialaissyntyinen, Yhdysvaltoihin kaksivuotiaana vanhempineen muuttanut kapellimestari ja muusikkojen kouluttaja. Barzinin isä oli Arturo Toscaninin johtaman Metropolitan-oopperan ensialttoviulisti. Isä antoi pojalleen tämän varhaisimman musiikkikasvatuksen ja piti tärkeänä sitä, että tämä oppisi soittamaan sekä viulua että alttoviulua. Äiti oli balettitanssija. Barzin sai myöhemmin opetusta Eugène Ysaÿelta.

Ura

Barzin soitti teini-ikäisenä monissa pienissä orkestereissa ja muissa kokoonpanoissa. Vuonna 1921 hän pääsi New Yorkin filharmonikkojen alttoviulistiksi, jona hän soitti muun muassa Wilhelm Furtwänglerin, Willem Mengelbergin ja Toscaninin johdolla. Toscaninin rohkaisemana Barzin siirtyi orkesterinjohdon pariin ja sai myöhemmin paikan avustavana kapellimestarina American Orchestral Societysta. Jo muutama vuosi kapellimestariksi ryhtymisensä jälkeen Barzin teki yhteistyötä muiden muassa Joseph Szigetin, Ossip Gabrilowitschin, Mischa Elmanin ja Emanuel Feuermannin kanssa.

Barzin organisoi vuonna 1930 Mary Flagler Caryn ja Franklin Robinsonin kanssa uudelleen American Orchestral Societyn, jonka nimeksi tuli National Orchestral Association. Barzin pääsi sen ensimmäiseksi musiikilliseksi johtajaksi ja kapellimestariksi. Hän loi siinä opiskelijoille kilpailumahdollisuuksia, ja järjestön kasvatit alkoivatkin saada paikkoja yhdysvaltalaisista sinfoniaorkestereista ja päästä mukaan orkesterien toimintaan myös muualla maailmassa. Hänen innovatiivinen ja menestyksekäs konserttisarjansa Carnegie Hallissa vaikutti myös yhdysvaltalaisten säveltäjien, kapellimestareiden ja yleisöjen kehittymiseen.

Barzin myös johti radiolähetyksiä ja teki kouluttajan töitään televisio-ohjelmien kautta. Hän oli pienten musiikkikokoonpanojen julkisiin kouluihin tuomisen varhainen edistäjä, ja hän edisti naisten ja vähemmistöihin kuuluvien mahdollisuuksia sinfoniaorkestereissa. Vuonna 1946 Barzinista tuli New York Ballet Societyn ensimmäinen musiikillinen johtaja; kaksi vuotta myöhemmin organisaatiosta tuli New York City Ballet, jonka johdossa Barzin toimi vielä vuosikymmenen ajan. Hän teki yhteistyötä baletissa muiden muassa Lincoln Kirsteinin ja George Balanchinen kanssa. Pariisissa hän johti Pasdeloup-orkesteria ja opetti Schola Cantorumissa.

Vuonna 1968 Barzin otti vastaan tehtävät osa-aikaisena New England Conservatory of Musicin silloisen puheenjohtaja Gunther Schullerin erikoisneuvonantajana. Vuonna 1969 hänet nimitettiin konservatorion sinfoniaorkesterin kapellimestariksi ja orkesterivalmennusjaoksen puhemieheksi. Hänellä oli kysyntää Tanglewoodissa ja Aspenin musiikkijuhlilla, mutta hän jatkoi työtään myös National Orchestral Associationissa, jonka kanssa hän johti viimeisen konserttinsa huhtikuussa 1976 Carnegie Hallissa. Tämän konsertin yhteydessä hän sai kunnianosoituksena New Yorkin pormestari Abraham Beamen allekirjoittaman sertifikaatin ja Yhdysvaltain presidentti Gerald Fordilta onnittelutelegrammin. Koulutus- ja neuvonantotehtävissä Barzin toimi tämän jälkeenkin.

Barzin sai monia palkintoja ja kunnianosoituksia, kuten kultamitalin Libanonista, Kunnialegioonan jäsenyyden sekä Alice M. Ditson -palkinnon koulutustyöstään ja monien yhdysvaltalaissäveltäjien töiden esittelystä yleisöille. Hänen mukaansa nimettiin Léon Barzin -palkinto. Barzinilla oli kuitenkin ankaran opettajan maine. Sternbergin mukaan Barzin kohteli jopa nöyryyttävästi erästä opiskelijaa muiden opiskelijoiden ja orkesterin edessä. Barzinista elämäkerran kirjoittanut opiskelija Jacques Voois kertoi Barzinin painostaneen häntä jaksamisensa äärirajoille.

Yksityiselämä

Barzin oli neljästi naimisissa. Vuonna 1928 hän avioitui Marie Sherman Vandeputten kanssa; avioliitto päättyi eroon, mutta siitä syntyivät poika ja tytär. Eroihin päättyivät myös avioliitot, jotka alkoivat Jane Goodwinin kanssa vuonna 1939 ja Wilhelmina Quevlin kanssa 1949. Jälkimmäisestä liitosta syntyi vielä yksi poika. Vuonna 1956 Barzin meni naimisiin Eleanor Post Closen kanssa.