Kitilän suurmotti

Kitilän suurmotti oli yksi monista moteista Laatokan Karjalassa talvisodassa.

Ennen mottia

Neuvostoliiton 168. jalkaväkidivisioona oli ollut rintamalla talvisodan alkupäivistä lähtien. Se oli hyökännyt Laatokkaa myötäilevää rantatietä pitkin, mutta pysäytetty noin 60 kilometrin etenemisen jälkeen Ruhtinaanmäelle ja Impi­lahden kirkonkylän itäpuolelle joulukuun puolivälissä. Divisioona oli jo tähän mennessä kärsinyt tuntuvia tappioita. Erityisesti divisioonan selustaan jäänyt suomalaisten Mantsin linnakkeen Erillinen pataljoona 23 tuotti ongelmia puna-armeijan huollolle iskien välillä rantatielle. Lisäksi joulukuun aikana suomalaiset tekivät useita vastahyökkäyksiä pakottaen divisioonan puolustuskannalle. Joukkojen tilanne tammikuun alussa 1940 oli jo heikko.

Motin synty

Motti syntyi 10. tammikuuta 1940, kun suomalaiset katkaisivat divisioonan yhteydet selustaan Pitkä­rannan suunnassa. Tämä motti oli ainoa, joka oli tehty Laatokan Karjalassa tarkoituksellisesti. Muut olivat syntyneet enemmänkin tämän motin rakentamisen sivutuotteena. 168. divisioonan osia jäi Kitilän suurmotin lisäksi Rykmenttimottiin ja pari kilometriä alempana olleeseen Konnunkylän alamottiin.

Suomalaisten saarto

Suomen IV armeijakunnan esikunta tiedotti motitusvaiheen päätyttyä 12. tammikuuta, että jalkaväkirykmentti 64 yhtä pataljoonaa lukuun ottamatta siirrettäisiin everstiluutnantti Uno Fagernäsilta 168. divisioonaa vastaan. Fagernäsille alistettiin vastaisuudessaan Taisteluosasto Ruusuvuoreen kuuluneet kolme pataljoonaa. Apujoukkojen tulon mottiin esti myös Fagernäsin alaisuudessa ollut Taisteluosasto Kilpa viisine pataljoonineen Pitkärannassa. Motin itäsivustasta huolehti Taisteluosasto Autti kolmella pataljoonalla, Vorojenkiven maastossa oli Taisteluosasto Oinaan yksi pataljoona ja pohjoispuolesta vastasi kaksipataljoonainen Taisteluosasto Tähtinen. Se piti myös motin huoltoyhteyksiä puristuksissaan Laatokan saarista käsin.

Motin ympärillä oli siis tammikuun lopulla yhteensä 13 vajaavahvuista pataljoonaa kuudesta eri rykmentistä. Kaksi pataljoonaa oli reservissä. Mantsin linnakkeesta suomalaiset häiritsivät edelleen puna-armeijan huoltoa räjäyttelemällä rantatien siltoja, murrostaen ja suluttamalla sitä ja tuhoamalla kolonnia. Myös linnakkeen 152 mm:n tykit kykenivät vaikuttamaan tien liikenteeseen.

Motin alkuvaiheet

Jo 11. tammikuuta siepattiin 168. divisioonan radiosanoma, jonka mukaan divisioona olisi hukassa, ellei se nopeasti saisi apua. Komentajalle pyydettiin lentokone Koirinojan lahdelle aamuksi 12. tammikuuta motti näytti olevan kypsä. Divisioona kuitenkin ryhdistäytyi. Sitä alettiin huoltaa jäitse ja ilmateitse. Kitilän yläpuolella todettiin 17. tammikuuta lentäneen 30 lentokonetta joko pudottamassa tavaraa tai suojaamassa kuljetuskoneita. Pian jäälle alettiin aurata myös lentokenttiä.

LVI armeijakunnan komentaja kenraali Tšerepanovkin päätti käydä motissa. Häntä varten tehtiin laskeutumispaikka. Suomalaisten radiotiedustelu selvitti koneen tuloajan, niinpä kenraalin vastaanottokomiteaan kuului myös kaksi suomalaista piiskatykkiä. Kenraali haavoittui jalkaan ja joutui viettämään sodan loppuajan saunassa Koirinojalla.

Avustusyrityksistä

Huolto kulki mottiin tappioista välittämättä. Hevostappiot kasvoivat tammikuun lopussa venäläisillä noin 610:een. Motti yritettiin avata myös taistelujoukoin, joita keskitettiin lisää Taisteluosasto Kilpaa vastaan. Tammikuun puolivälissä Pitkärantaan todettiin saapuneen 11. divisioona. Se ei vielä riittänyt, joten helmikuun alkuun mennessä olivat saapuneet 72. divisioona, 37. divisioona sekä 25. moottoroidun divisioonan osia. Tähän suuntaan keskitettiin vielä uuden VIII armeijakunnan esikunta, 10. täydennysdivisioona ja 204. maahanlaskuprikaati. Tarkoitus oli iskeä jäätä pitkin Sortavalaan.

Erikoisuutena mainittakoon, että Laatokan saarilla suomalaisia häiritsi ”Suomen kansanarmeijan” Jalkaväkirykmentti 6 komentajanaan majuri Kalle Ahonen. Rykmentissä oli muutama sata miestä; suomalaisia kommunisteja, itäkarjalaisia ja vepsäläisiä.

Suomalaisten kannalta oli tärkeää saada motin avustusyritykset estetyiksi Pitkärannan suunnalta ja pitää Laatokan jäiden kautta kulkenut huoltotie katkaistuna. Venäläisten hyökkäykset alkoivat 19. tammikuuta suomalaiset torjuivat hyökkäykset ja venäläisten hyökkäysinto laimeni. Uudet hyökkäykset alkoivat helmikuun lopulla pakottaen suomalaisia perääntymään muutaman kilometrin.

Konnunkylän alamotti

Laatokan rannalla sijainneesta Konnunkylän alamotista käytiin taistelua toista kuukautta. Sinne suunnattiin sekä jalkaväkirykmentti 38:n että jalkaväkirykmentti 39:n II pataljoona. Motti saatiin tuhotuksi 21. helmikuuta mennessä. Osa vihollisista pääsi pakenemaan Pitkärantaan ja sieltä edelleen omille linjoille. Sotasaaliiksi saatiin panssareita, pari tykkiä ynnä muuta.

Avustusyritykset tuottavat tulosta

Puna-armeija valtasi 27. helmikuuta Laatokalla Putkisaaren. Tämän takia Petäjäsaaren ja Paimoin saaren puolustusta piti vahventaa, sillä saarten ja mantereen välissä toimi venäläisten huoltotie. Putkisaaren menetyksestä huolimatta huoltotie oli suomalaisten armoilla, varsinkin valoisan aikaan. Aluetta valvottiin Maksimansaaresta käsin valonheittimellä. Lisäksi jäässä yritettiin pitää railoja, jotka jäätyivät umpeen kovan pakkasen takia. Helmikuun lopulla venäläiset aloittivat yleishyökkäyksen Paimoin- Maksiman- ja Petäjäsaarten valtaamiseksi. Lopulta 6. maaliskuuta suomalaiset joutuivat vetäytymään mantereelle ja huoltotiellä ei enää ollut merkittävää uhkaa tällä alueella.

Lopputulos

168. divisioonalla oli nyt vapaa huoltotie. Lukemattomat kuorma-autot ajoivat nyt jäätä pitkin Kitelään. Sotaa ei kuitenkaan ollut jäljellä kuin viikko. Divisioonan tuhoamiseksi ei enää ollut mahdollisuuksia. Suomen IV armeijakunnan ei onnistunut tuhota 168. divisioonaa, mutta se oli silti täyttänyt tärkeimmän tehtävänsä; estänyt vihollisen pääsyn Kannaksen joukkojen selustaan.

Tappiot

168. divisioonan on arvioitu menettäneen 2/3 henkilöstöstään. Niistä kaatuneiden osuus on ehkä noin 5 000. Laatokalla hyökänneet joukot menettivät kenties saman verran. Pitkärannan suunnassa kaatui ehkä 3 000 miestä. Näin ollen puna-armeija menetti Kitilän suurmottiin liittyvissä taisteluissa kaatuneina noin 13 000. Suomalaisten tappioita ei pystytä laskemaan Kitilän suurmottiin liittyvissä taisteluissa, sillä monet joukko-osastot taistelivat päällekkäin.

Lähteet

• Sotatieteen laitos: Talvisodan historia. Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1991. ISBN 951-0-17565-X
• Niilo Lappalainen: Sotiemme suurmotit, WSOY
• Jari Leskinen, Antti Juutilainen: Talvisodan pikkujättiläinen

Aiheesta muualla

Hidas kuolema saartorenkaassa. FT Pasi Tuunaisen arvostelu teoksesta: Gordijenko, Anatoli, Kuoleman divisioona. Gummerus, 2003. (Agricolan kirja-arvostelut 1.10.2007)