Runar Appelberg
Karl Runar Appelberg (26. helmikuuta 1889 Kymi – 22. heinäkuuta 1917 Tuckumin sotilassairaala Latvia) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat intendentti, insinööri Karl Joel Appelberg ja Olga Sofia Saxén.[1][2]
Opinnot
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Hän kirjoitti ylioppilaaksi Helsingin ruotsalaisesta normaalilyseosta vuonna 1907 ja liittyi Nylands Nationiin. Opintojaan hän jatkoi Helsingin yliopiston filosofisen tiedekunnan historian kielten osastolla vuosina 1907–1910 ja Lontoon yliopiston kansantaloudellisessa oppilaitoksessa vuosina 1908–1909. Filofian kandidaatin tutkinnon hän suoritti vuonna 1910. Hän toimi Tilastollisen päätoimiston ylimääräisenä amanuenssina vuonna, kunnes lähti jatkamaan opintojaan ja opiskeli Helsingin, Lontoon ja Tukholman yliopistoissa vuosina 1912–1914. Filosofian maisterin tutkinnon hän suoritti vuonna 1914. Hän toimi myös ylioppilaskunnan hallituksen jäsenenä vuonna 1911.[1][2]
Jääkäriaktivisti
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Hän oli ylioppilasaktivistien ensimmäisiä ja huomattavimpia johtohenkilöitä ja kuului siihen lähetystöön, jotka alkuvuodesta 1915 neuvotteli useiden ruotsalaisten julkisuudenhenkilöiden kanssa tulevasta Suomen itsenäistymisestä.[3] He neuvottelivat Ruotsissa myös mahdollisuudesta saada sotilaallista koulutusta ja aseita suomalaisille ja Suomeen. Hän toimi myös jääkärivärvärinä vuoden 1915 alussa ruotsinkielisten opiskelijoiden keskuudessa.[1][2]
Jääkäriaika
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Appelberg osallistui ensimmäiselle jääkärikurssille Berliinissä 15. helmikuuta 1915, josta hän siirtyi yhtenä ensimmäisten vapaaehtoisten joukossa Pfadfinder-kurssille, joka järjestettiin Pohjois-Saksassa sijaitsevalla Lockstedter Lagerin harjoitusalueella. Kurssin johtajana toimi yliluutnantti von der Heyden. Leirille hän ilmoittautui 25. helmikuuta 1915. Hänet sijoitettiin joukon 2. komppaniaan, josta hänet siirrettiin Jääkäripataljoona 27:n 2. komppaniaan, jossa hän toimi myöhemmin suomalaisena ylijoukkueenjohtajana.[4] Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella, missä sai keuhkopussin tulehduksen ja sinnitteli viikon kofeiinin, kamfertin ja morfiinin turvin,[5] kunnes kuoli keuhkotautiin Tukkumin sotilassairaalassa n:o 404. Kuollessaan hän oli naimaton ja kirjoilla Helsingin pohjoisessa ruotsalaisessa seurakunnassa.[1][2][6]
Hautajaiset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Appelberg haudattiin Tukkumin Ehrenfriedhofin hautausmaalle sotilaallisin kunnianosoituksin. Lähimmät toverit laskivat hänet hautaan. Seppeleet laskivat muun muassa pataljoonan uusmaalaiset ylioppilaat ja saksalainen upseeristo. Appelbergin ruumis siirrettiin myöhemmin isänmaan multiin.[1][2]
Muistoja rintamalta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Appelberg ylennettiin zugführeriksi 2. syyskuuta 1915 ja oberzugführeriksi Runeberginpäivänä 5.(6?). helmikuuta 1916, mikä päivä on myös jääkäripataljoona 27:n juhlapäivä. Kyseisessä ylennystilaisuudessa hän piti puheen jossa hän lausui muun muassa seuraavaa: ”Historia on meidän kansallemme määrännyt aivan erikoisen tehtävän. Aina siitä ajasta saakka, kun Ruotsin valta loi Suomesta itselleen suojamuurin Venäjää vastaan, me olemme seisoneet länsimaitten äärimmäisinä itäisinä vartioina. Vartian paikka on vastuunalainen paikka----. Vartia ei voi ryhtyä neuvotteluihin vihollisen kanssa; hän voi vain seistä ja kaatua ---. Kun me nyt varustaudumme taisteluun Venäjää vastaan, muistakaamme, että juuri tähän taisteluun Suomen nuoriso sukupolvi sukupolvelta monen sadan vuoden aikana on valmistautunut. --- Älkäämme unohtako, että tuskin sata vuotta sitten esi-isämme Siikajoella, Lapualla ja Oravaisissa paljastetuin asein astuivat samaa vihollistamme vastaan”[1][2][7]
2. komppaniassa palvelevalle oberzugführer Appelbergille myönnettiin rautaristi 28. marraskuuta 1916.[8] Hän toimi hengellisenä johtajana jääkäripataljoona 27:ssä, ja rintamalle lähtöpuheessaan hän vetosi joukon sotilasperinteisiin: ”Muistakaamme, kun valmistaudumme lähtemään taisteluun Venäjää vastaan, että Suomen nuoriso on sukupolvi toisensa jälkeen kautta monien vuosisatojen valmistautunut kuten me samaan taisteluun... Muistakaamme, että suonissamme virtaa verta kuin niiden sankarien, jotka yhdessä de la Gardien ja Hornin kanssa rynnistivät Novgorodiin ja valtasivat itämerenmaat...” [1][2]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Ahtiainen, Eeva-Kaisa: Mies ja pirut, Nikke Pärmin elämä, Helsinki Otava 2005 ISBN 951-1-19353-8.
- Jernström E: Jääkärit maailmansodassa, Sotateos oy Helsinki 1933.
- J. Suomalainen, J. Sundvall, E. Olsoni, A. Jaatinen (toim.): Suomen Jääkärit, Oy Sotakuvia Kuopio 1933.
- Puolustusministeriön sotahistoriallinen Suomen jääkärien elämäkerrastojulkaisu IV, WSOY Porvoo 1938.
- Sotatieteen Laitoksen Julkaisuja XIV, Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975, Vaasa 1975 ISBN 951-99046-8-9.
- Kai Donner, Th. Svedlin ja Heikki Nurmio (toim.): Suomen vapaussota I–VIII, Gummerus Jyväskylä 1927.
- Wegelius K. A: Suomen leijona ja Saksan kotka WSOY Porvoo 1938.
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ylennykset ja kunniamerkit .svg){kind=small}
| Ylennykset | Kunniamerkit | |
|
  |
|
