Uusi kirjaimisto

Tataarin kirjaimisto vuodelta 1928.

Uusi kirjaimisto (ven. но́вый алфави́т, novyi alfavit, turkkilaisissa kielissä muun muassa jaꞑalif tai janalif) on Neuvostoliiton vähemmistökielten latinalaisista kirjaimistoista käytetty nimitys. 1920–1930-lukujen vaihteessa sillä korvattiin aikaisemmin käytetyt arabialaiseen, mongolialaiseen tai kyrilliseen aakkostoon perustuneet kirjoitusjärjestelmät. Neuvostoliiton uudet kirjakielet luotiin yleensä suoraan latinalaisen kirjaimiston pohjalta.

Historia

Neuvostoliiton turkkilaisissa kielissä käytetty arabialainen kirjaimisto soveltui huonosti niiden äännejärjestelmän merkintään. Perinteisellä kirjoitusjärjestelmällä suoritetusta kansansivistystyöstä saatiin monilla alueilla heikkoja tuloksia. Ratkaisuksi ongelmaan tarjottiin latinalaista kirjaimistoa, jota pidettiin yksinkertaisena, kansainvälisenä ja poliittisesti tarkoituksenmukaisena.

Aloitteen latinalaiseen aakkostoon siirtymisestä teki Azerbaidžan, jossa vuonna 1922 perustettiin uuden turkkilaisen kirjaimiston komitea. Se teki laajaa työtä latinalaisen kirjaimiston popularisoimiseksi Neuvostoliiton turkkilaisten kansojen keskuudessa. Vuonna 1925 pidetyssä vuoristokansojen konferenssissa päätettiin Pohjois-Kaukasian kielten latinalaistamisesta. Aakkoskysymystä käsiteltiin Bakussa vuonna 1926 järjestetyssä turkkilaisten kielten tutkijoiden kokouksessa, joka teki päätöksen turkkilaisten kielten siirtämisestä latinalaiseen kirjaimistoon. Azerbaidžanin johdon aloitteesta toimintaa koordinoimaan perustettiin yleisliittolainen uuden turkkilaisen kirjaimiston keskuskomitea, jonka perustava kokous pidettiin vuonna 1927. Virallisesti latinalaiseen aakkostoon siirtyminen vahvistettiin Neuvostoliiton toimeenpanevan keskuskomitean ja kansankomissaarien neuvoston vuonna 1929 tekemällä päätöksellä. Vuonna 1930 turkkilaisen kirjaimiston keskuskomitea muutettiin Neuvostoliiton toimeenpanevan keskuskomitean yhteydessä toimineeksi yleisliittolaiseksi uuden kirjaimiston keskuskomiteaksi. Sen toimintaan osallistui monia tunnettuja kielitieteilijöitä sekä vähemmistökansojen nuorta sivistyneistöä.

Turkkilaisia kieliä varten laadittiin 39 merkkiä käsittävä yhtenäinen kirjaimisto. Latinalaiseen kirjaimistoon sisältyvien 26 kirjaimen lisäksi siihen kuuluivat lisämerkit ə, ç, đ, ƣ, ļ, ꞑ, ɵ, ş, s̵, ѣ, ƶ ja ь (eräät niistä eivät sisälly Unicodeen). Yksittäisissä kielissä kirjainten määrä vaihteli 26 ja 35 välillä. Vuosina 1931–1932 latinalaiset kirjoitusjärjestelmät luotiin myös lukuisia pohjoisen alueen kieliä, suomalais-ugrilaisia, iranilaisia ja Kaukasian kieliä varten. Kirjaimistojen laadinnassa periaatteena oli, että jokaista foneemia tulee vastata yksi kirjain. Kaukasian konsonanttirikkaissa kielissä niiden määrää pyrittiin kuitenkin vähentämään. Latinalaistaminen saatiin pääosin suoritettua loppuun vuoteen 1933 mennessä, minkä jälkeen voitiin keskittyä vähemmistökielten ortografian ja terminologian kehittämiseen. Vanhat kirjoitusjärjestelmänsä säilyttivät vain armenia, georgia ja jiddiš sekä kyrillistä kirjaimistoa käyttävät venäjä, ukraina, valkovenäjä, tšuvassi, mari, mordvalaiskielet ja udmurtti.

Latinalaiseen kirjaimistoon siirtymisen tuloksia pidettiin yleisesti positiivisina. Uudet kirjoitusjärjestelmät olivat yhdenmukaisia, yksinkertaisia ja tarkkoja. Neuvostoliiton vähemmistökansat saatiin niiden avulla nopeasti opetettua lukutaitoisiksi. Samaan aikaan venäjän kielen rooli maan eri kansojen yhteisenä kielenä alkoi kuitenkin korostua. Vuonna 1938 siitä tehtiin pakollinen oppiaine kaikissa Neuvostoliiton kouluissa. Latinalaisen kirjaimiston kehittäjiä syytettiin ”porvarillisesta nationalismista” ja pyrkimyksestä eristää vähemmistökansat venäläisistä.

Vuonna 1936 alkoi siirtyminen (eräissä tapauksissa paluu) kyrilliseen aakkostoon. Helmikuussa 1937 pidetty uuden kirjaimiston keskuskomitean viimeinen yleiskokous päätti pohjoisten kansojen kielten, kabardin ja balkaarin siirtämisestä kyrilliseen kirjaimistoon. Maaliskuussa 1937 Neuvostoliiton toimeenpaneva keskuskomitea vahvisti pohjoisen kansojen uudet aakkostot. Eri alueilla paikallisin voimin tapahtunut kyrillisten kirjoitusjärjestelmien kehittely johti keskenään ristiriitaisten oikeinkirjoitusperiaatteiden ja lisämerkkien käyttöön jopa monissa lähisukukielissä. Kyrilliseen kirjaimistoon siirtyminen toteutettiin pääosin vuoteen 1941 mennessä. Viimeisenä se otettiin käyttöön vuonna 1947 uiguurissa, vuonna 1953 dungaanissa sekä vuonna 1954 abhaasissa, jossa oli välillä jouduttu siirtymään georgialaiseen aakkostoon.

Kritiikki

Osa turkkilais-arabialaisittain kirjoittavista vastusti muutosta ja jatkoi perinteisen kirjaimiston käyttämistä. Arabialaisen kirjaimiston hylkäämistä ja sen korvaamista latinalaisella "edistyksen nimissä" on kritisoitu myös akatemian puolelta.

Tataaritaustainen kirjallisuustieteilijä, filologian tohtori ja professori Hatip Minnegulov: "Kansamme yli tuhat vuotta käyttämän arabialaisen kirjaimiston korvaaminen latinalaisilla- ja pian kyrillisillä aakkosilla oli kauhea isku kansan muistin jatkuvuudelle, jota voidaan pitää menneisyyden ja nykypäivän välisten siltojen polttamisena".

Jussi Ahtinen-Karsikko kirjoitti Suomessa vuonna 1934: "Kemal-pašan ranskalaisen hengen vaikutuksen alla muodostuneen uskonnollisen välinpitämättömyyden jalanjäljissä" tehty muutos tuntui ikään kuin "tuhatvuotinen arvokas traditio olisi uhrattu kevytmielisesti epäilyksenalaisen länsimaisen sivistyksen hyväksi".

British Libraryn Lähi-idän ja Keski-Aasian osaston päällikkö Michael Erdman toteaa muun muassa seuraavasti: "Turkkilaiset kansat ovat käyttäneet arabialaista kirjoitusta aina siitä lähtien, kun he ensimmäisen kerran hyväksyivät islamin 900-luvulla. Uskonnollisista yhteisöistä siirtyminen kansallisiin sai aikaan monien turkkilaisten intellektuellien kokemuksen arabiasta epämiellyttävänä takapajuisuuden jäänteenä, joka on yhteensopimaton tieteellisen nykyaikaisuuden kanssa. Tämä tulkinta on kuitenkin epätäydellinen; arabialainen kirjoitus oli palvellut hyvin turkkilaisia ​​kieliä vuosisatojen ajan, ja sitä oli helppo mukauttaa kunkin kielen vokaalivarastoon soveltuvaksi. Venäjällä ja Neuvostoliitossa 1910-luvulta vuoteen 1927 tuotetut turkkilaiset teokset näyttävät lukemattomia ponnisteluja kirjaimiston uudistamisessa ja he tekivät tämän teksteillä aiheista, jotka liittyvät moderniin maailmaan. Tämä osoittaa, että kirjaimisto ei ollut "jumissa menneisyydessä" tai pelkästään uskonnollinen, kuten arvostelijat väittivät. Nykypäivän arabialaista kirjoitusta käyttävät turkkilaiset puhujat, kuten Kiinan uiguurit ja Iranin azerit, vahvistavat tätä faktaa".