Tarhaillakko

Tarhaillakko
Tieteellinen luokittelu
Domeeni:	Aitotumaiset Eucarya
Kunta:	Kasvit Plantae
Alakunta:	Putkilokasvit Tracheophyta
Kaari:	Siemenkasvit Spermatophyta
Alakaari:	Koppisiemeniset Magnoliophytina
Luokka:	Kaksisirkkaiset Magnoliopsida
Lahko:	Brassicales
Heimo:	Ristikukkaiskasvit Brassicaceae
Suku:	Illakot Hesperis
Laji:	matronalis
Kaksiosainen nimi
Hesperis matronalis L.
Katso myös
Tarhaillakko Wikispeciesissä   Tarhaillakko Commonsissa
Infobox OKNimi-testi OK

Tarhaillakko eli illakko (Hesperis matronalis) on ristikukkaiskasvien heimoon ja illakoiden sukuun kuuluva kasvilaji. Suomessa se kasvaa vakiintuneena uustulokkaana.

Illakon tieteellinen sukunimi Hesperis viittaa iltaan, matronalis puolestaan tulee latinan sanasta matrona, aviovaimo. Kukkien tuoksu vivahtaa hieman orvokkiin ja 1600-luvulla Elias Tillandz luokittelikin kasvin orvokkeihin nimellä Viola matronalis. Ruotsissa lajia on aiemmin kutsuttu nimellä trädgårdsnattviol tai nattviol ("yöorvokki"), joka kuitenkin nykyisin tarkoittaa valkolehdokkia (Platanthera bifolia).

Ulkonäkö ja koko

Illakko on useimmiten monivuotinen, toisinaan kaksivuotinen ruohokasvi, jonka haaraton, karheakarvainen varsi saavuttaa 40–80 senttimetrin korkeuden. Kasvin lyhytruotiset lehdet sijaitsevat varrella kierteisesti; tyvilehtien lapa on puikea ja yleensä sahalaitainen, varsilehtien puikea–suikea, suippokärkinen, harvaan hammaslaitainen.

Illakon pölyttäjien suosimat hyväntuoksuiset, tertuissa kasvavat kukat ovat epätyypillisiä ristikukkaiselle: keltaisen tai valkoisen sijaan ne ovat useimmiten sini- tai punavioletteja. Kukkien tuoksu on voimakkaimmillaan illalla ja yöllä; pääasiallinen kukinta-aika on kesä-elokuussa. Säteittäisessä, 1,5 senttimetrin levyisessä teriössä on neljä noin 15 millimetrin mittaista terälehteä. Verholehtiä on neljä. Heteitä on kuusi; näistä kaksi on lyhyitä ja neljä pitkiä. Emiö on yhdislehtinen, yksivartaloinen ja yksiluottinen. Hedelmä on monisiemeninen, käyrähkö, lähes liereä, noin 7–10 senttimetrin mittainen litu. Siementuotanto on runsasta ja illakko valloittaakin varsin nopeasti puutarhan aukkopaikat.

Levinneisyys

Illakkokasvusto

Illakko on alkujaan kotoisin Etelä- ja Kaakkois-Euroopasta, Kaukasukselta ja Länsi-Siperiasta, mutta se on yleisesti villiytynyt. Suomessa se on vakiintunut uustulokas ja leviää nykyisin luonnonvaraisena; pohjoisimmat havainnot ovat Peräpohjolasta. Yleisin laji on etelässä Varsinais-Suomessa, Uudellamaalla ja Etelä-Hämeessä. Ruotsissa ensimmäiset havainnot luonnosta ovat vuodelta 1798.

Elinympäristö

Illakon tyypillisiä kasvupaikkoja ovat pihat, puistot, puutarhat, pensaiden alustat, kaupunkimetsiköt, lehdot, joutomaat ja kaatopaikat. Puutarhakarkulaisia löytyy eniten pientaloalueiden, siirtolapuutarhojen ja viljelypalstojen ympäristöstä.

Käyttö

Illakkoa on viljelty 1600-luvulta lähtien. 1700-luvun lopulla kasvi alkoi yleistyä, kun sen lehtiä ja siemeniä käytettiin rohtona ja siemenistä valmistettiin öljyä. Nykyisin illakkoa käytetään kuitenkin vain koristekasvina. Kasvista on saatavilla myös puna- ja valkokukkaisia lajikkeita. 1800-luvulla yleisimpiä olivat kerrannaiskukkaiset lajikkeet, joista jäljellä ovat vain keskieurooppalaiset 'Alba', 'Alba Plena', 'Flore Pleno', 'Luteo' ja 'Purpurea'. Kerrannaiskukkaisia illakoita voidaan lisätä vain kasvullisesti pistokkaista.

Koristekasvina illakko viihtyy parhaiten aurinkoisilla tai puolivarjoisilla kasvupaikoilla kuivassa tai tuoreessa maaperässä. Pitkinä poutakausina kasvia kannattaa kastella säännöllisesti. Siemenistä kasvatettaessa kylvö tehdään syys-lokakuussa tai esikasvatus toukokuussa; esikasvatetut taimet istutetaan ulos syksyllä tai seuraavana keväänä.

Kuvia

• 
  Valkoinen illakko.
• 
  Illakon lehtiruusuke
• 
  Varsilehtiä
• 
  Kukkia
• 
  Lituhedelmiä