Seppuku

Lavastettu seppuku-rituaali näytelmässä vuonna 1897.

Seppuku (jap. 切腹) eli harakiri (jap. 腹切) on japanilainen perinteinen, rituaalinen kunniasyistä tehtävä itsemurha. Perinteisesti kunniansa menettänyt tekijä juo kupillisen sakea ja viiltää mahansa auki, jonka jälkeen ”avustaja” katkaisee hänen kaulansa, päästäen hänet kärsimyksistään. Se on ollut kielletty 1800-luvun lopulta lähtien, mutta sitä on silti tehty satunnaisesti 2000-luvullekin asti.

Nimitys

Sekä harakiri että seppuku kirjoitetaan kanji-merkeillä 切 (leikata, repiä auki) ja 腹 (vatsa), mutta päinvastaisessa järjestyksessä. Sana harakiri (腹切) luetaan japanilaisperäisen lukutavan mukaan, kun taas seppuku (切腹) kiinalaisperäisen. Seppukua pidetään asiallisempana ja arvokkaampana ilmaisuna, ja se on siksi käytössä yleisemmin. Harakiri puolestaan on tunnetumpi muoto länsimaissa, mutta kyseistä sanaa pidetään Japanissa vulgaarina.

Edeltäjät

Ennen seppukua samurailuokalla oli muita tapoja itsensä surmaamiseen: jotkut heittäytyivät maahan hevosen selästä pitäen miekan terää suussaan, kun taas toiset leikkasivat kurkkunsa auki. Ensimmäisiä seppukun tehneitä oli Heian-kauden rosvo Hakamadare Yasusuke, joka vuonna 988 leikkasi vatsansa auki vaihtoehtojen puutteessa sotureiden piirittäessä hänen taloaan. Toinen varhainen seppuku oli jousimies Minamoto Tametomon itsemurha vuonna 1170.

Merkitys

Käytännössä seppuku toimi feodaalisessa Japanissa kuolemantuomiona, jossa syystä tai toisesta epäsuosioon joutunut samurailuokan jäsen käskettiin suorittamaan itsemurha. Seppuku toimi yhtenä syyllisen samurain viidestä rangaistusmuodosta. Tällaista teloitusta pidettiin kunniallisena, eikä tuomittua pidetty rikollisena vaan huonojen olosuhteiden uhrina, jota säälittiin ja kunnioitettiin. Seppuku voitiin myös suorittaa vapaaehtoisesti, joko lopullisena protestina sietämättömille olosuhteille tai kun haluttiin välttää vangiksi joutuminen. Se voitiin suorittaa myös itsemurhana isännän kuoleman johdosta. Tähän kuitenkin tarvittiin isännältä aiemmin saatu lupa. Ilman lupaa seppukua pidettiin halpamaisena, perusteettomana pyrkimyksenä päästä kunniapaikalle isännän vierelle. Kuitenkin monet rohkenivat tehdä niin.

Ilman avustajaa suoritettua seppukua pidetään äärimmäisen tuskallisena itsemurhatapana (vertaa vatsaan haavoittumiseen). Tämän tavan valinnalla haluttiin osoittaa, että itsemurhaa ei suinkaan tehty pelkuruudesta tai epätoivon ajamana vaan periaatteellisista syistä.

Rituaali

Seppukua varten aseteltu tantō-veitsi.

Seppukulla oli tarkat rituaaliset säännöt. Samurai kylpi, puki ylleen valkoiset vaatteet ja nautti viimeisen ateriansa tarkkailijoiden edessä. Kun hän oli lopettanut, hänen aseensa asetettiin hänen eteensä ja hän kirjoitti kuolinrunonsa valmistautuessaan kuolemaansa. Seppuku suoritettiin aina joko japanilaisella tikarilla tantōlla tai lyhyellä miekalla wakizashilla. Terä kiedottiin paperiin ja sillä viillettiin haava alavatsaan vasemmalle puolelle josta terä työnnettiin sisälle pyrkien katkaisemaan vatsa-aortta, vedettiin viilto vatsan poikki oikealle ja nostettiin ylöspäin kohti rintaa. Kaikkein arvostetuinta oli kääntää terää vatsassa vielä ympäri ja vetää takaisin toiseen suuntaan, mutta todennäköisesti hyvin harva pystyi tähän.

Seppukun tekijä ei kuollut välittömästi. Kaishakunin-avustajan tehtävä oli katkaista seppukun tekijän niska nopealla miekaniskulla, kuitenkaan irrottamatta päätä kokonaan. Tästä syystä avustajan piti olla taitava miekankäyttäjä. Kaishakuninin oli varmistettava, että seppukun tekijä saattoi kaatua herrasmiehen tavoin eteenpäin, ja huolehdittava, ettei kasvoille jäänyt tuskaisaa ilmettä. Lisäksi seppukun tekijän pää ei saanut irrota lattialle pyörimään. Myöhempinä aikoina itsemurhan osuus rituaalissa tuli entistä vähäisemmäksi, ja kaishakunin suoritti iskunsa jo seppukun tekijän kurottaessa kohti tantōansa. Rituaalissa luovuttiin lopulta teräaseesta ja sen tilalla käytettiin jotain symbolista, kuten viuhkaa, joka antaisi avustajalle merkin iskeä. Viuhkaa käytettiin, jos samurai oli liian vanha tai olosuhteiden takia olisi liian vaarallista antaa teräase seppukun suorittajalle. Avustajana toimi tavallisesti, muttei aina, hänen ystävänsä. Kunniakkaasti taistelleen ja hävinneen soturin vastustaja saattoi osoittaa hänelle kunniaa urheudestaan tarjoutumalla toimimaan avustajana.

Perinteen jatkuminen kiellon jälkeen

Seppuku kiellettiin virallisesti Meiji-restauraation yhteydessä 1800-luvun lopulla, mutta satunnaisia tapauksia on esiintynyt senkin jälkeen. Paljon huomiota herätti kenraali Maresuke Nogin ja hänen vaimonsa itsemurha keisari Meijin hautajaispäivänä vuonna 1912; he noudattivat vanhaa perinnettä (junshi), jossa palvelijat seuraavat herraansa kuolemaan. Myöhemmin eritoten toisen maailmansodan loppuvaiheessa korkeat japanilaiset upseerit uhmasivat seppuku-kieltoa. Muun muassa kamikaze-itsemurhalentäjien ylin komentaja vara-amiraali Takijirō Ōnishi teki seppukun pyytääkseen anteeksi urheilta miehiltä, jotka oli lähettänyt turhaan kuolemaan; Iwo Jiman komendantti kenraaliluutnantti Tadamichi Kuribayashi ja Okinawan komendantti kenraaliluutnantti Mitsuru Ushijima tekivät seppukun lopullisen häviön hetken jo uhatessa.

Sen sijaan Saipanin komendantti, Pearl Harbourin hyökkäystä komentanut vara-amiraali Chūichi Nagumo, hylkäsi seppukun ja teki itsemurhan revolverinlaukauksella päähänsä vangitsemisen uhatessa Saipanin taistelun loppuvaiheessa; hänen kohdallaan kysymys ei ollut niinkään samurain kunniasta vaan siitä, että lopullinen tappio oli liian katkera, jotta elämällä olisi ollut hänelle enää merkitystä.

Kuuluisin lienee kirjailija Yukio Mishiman julkinen seppuku epäonnistuneen vallankaappausyrityksen jälkeen vuonna 1970.

Tokion vuoden 1964 olympialaisten mitalisti judoka Isao Inokuma suoritti seppukun luultavasti epäonnistuneiden liiketoimien takia 2001.

Lähteet

• Olavi K. Fält, Kai Nieminen, Anna Tuovinen ja Ilmari Vesterinen: Japanin kulttuuri. (Kolmas painos, v. 2002) Otava, 1994. 951-1-12746-2

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Seppuku Wikimedia Commonsissa