Gruber – De Gasperi -sopimus

Gruber – De Gasperi -sopimus (saks. Gruber-De-Gasperi-Abkommen t. Pariser Abkommen, ital. Accordo De Gasperi-Gruber) on Itävallan ja Italian Pariisissa 5. syyskuuta vuonna 1946 solmima sopimus. Sopimus takaa Trentino-Etelä-Tirolin alueen saksankielisen väestön kulttuurisen suojan ja se muodostaa pohjan Etelä-Tirolin nykyiselle autonomialle. Sopimuksen allekirjoittivat Itävallan ulkoministeri Karl Gruber ja Italian pääministeri Alcide De Gasperi osana Pariisin rauhansopimusta.

Tausta

Ensimmäisen maailmansodan ja Itävalta-Unkarin keisarikunnan luhistumisen jälkeen entinen Tirolin kruununmaa jaettiin Itävallan ja Italian kesken. Pohjoinen osa liitettiin osaksi uutta Itävallan tasavaltaa (silloinen Deutschösterreich) ja eteläinen osa liitettiin Saint-Germainin rauhassa Italian kuningaskuntaan.

Fasistien noustua valtaan Benito Mussolinin johdolla Italiassa vuonna 1922 aloitettiin Etelä-Tirolissa ei-italiankielisen väestön systemaattinen kulttuurinen ja taloudellinen marginalisaatio. Vuonna 1939 Mussolini ja Saksan Adolf Hitler solmivat uudelleenasetussopimuksen (saks. Umsiedlungsabkommen), jonka oli määrä lopullistaa Etelä-Tirolin italialaistaminen. Toisessa maailmansodassa Wehrmacht miehitti Etelä-Tirolia vuodesta 1943 vuoteen 1945 operaatioalueena Alpenvorland.

Mussolini Italian ja Hitlerin Saksan romahdettua monet maastamuuttaneet etelätirolilaiset palasivat takaisin Etelä-Tiroliin. Osa saksankielisestä väestöstä tuki alueen liittämistä jälleenperustettuun Itävallan tasavaltaan. Tirolin jälleenyhdistyminen kaatui kuitenkin sodan voittajavaltioiden USA:n, Britannian ja Neuvostoliiton sekä Ranskan vastustukseen; voittajavaltiot ajoivat kuitenkin itsemääräämisoikeutta Etelä-Tirolin saksankieliselle väestölle.

Neuvotteluissa Tirolin tulevaisuudesta Itävallan ulkoministeri Karl Gruber puolsi Etelä-Tirolin liittämistä Itävaltaan. Italian pääministeri Alcide De Gasperi vastusti tätä, mutta ehdotti Trentino-Etelä-Tirolille autonomista asemaa, mihin ehdotukseen Gruber suostui. Sopimuksen territoriaalinen rajaus osoittautui kuitenkin ongelmalliseksi, sillä autonomiaa ei selkeästi myönnetty Etelä-Tirolille, vaan suuremmalle Trentino-Etelä-Tirolin alueelle, jossa italiankieliset olivat enemmistössä. Saksan- ja ladinonkieliset etelätirolilaiset näkivät lopputuleman riittämättömänä ja saksankielisiä marginalisoivana.

Intensiivisen poliittisen kädenväännön jälkeen Italia myöntyi vuonna 1972 toiseen autonomia-asetukseen, jossa turvataan erillisesti sekä Trentinon että Etelä-Tirolin maakuntien autonomia.