Ejwind Ahonius
| Ejwind Ahonius | |
|---|---|
 |
|
| Henkilötiedot | |
| Muut nimet | Ejwind Isac Johannes Ahonius |
| Syntynyt | 5. helmikuuta 1897 Kangasala |
| Kuollut | 24. elokuuta 1963 (66 vuotta) |
| Jääkäri | |
| Korkein sotilasarvo | jääkärimajuri |
Ejwind Isac Johannes Ahonius (5. helmikuuta 1897 Kangasala – 24. elokuuta 1963) oli suomalainen jääkärimajuri. Hänen vanhempansa olivat asemapäällikkö Rudolf Josef Kristian Ahonius ja Signe Maria Alanco. Hänen puolisoitaan olivat Gunhorg Ålgren ja Martta Lahtinen.[1][2]
Opinnot
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Ahonius opiskeli kuusi luokkaa Tampereen suomalaisessa yhteiskoulussa. Keskikoulutodistuksen hän sai Viitasaaren yhteiskoulusta vuonna 1915. Hän suoritti yksityisesti seitsemännen luokan Viipurin reaalikoulussa vuonna 1921. Taktiikan soveltamiskurssin hän suoritti vuonna 1925 ja voimistelunjohtajakurssin 1931. Komppanianpäällikkökurssille hän osallistui vuonna 1933 ja suoritti suojeluskuntain komentajakurssin vuosina 1934–1935 Suojeluskuntain päällystökoulussa.[1][2]
Jääkäriaika
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ahonius liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan jääkäripataljoona 27:n 1. komppaniaan 25. helmikuuta 1916, josta hänet siirrettiin 10. heinäkuuta 1917 1. konekiväärikomppaniaan. Ahonius otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella.[1][2]
Suomen sisällissota
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Katso myös: Suomen sisällissota
Ahonius saapui takaisin Suomeen vänrikiksi ylennettynä jääkärien pääjoukon mukana 25. helmikuuta 1918. Ahonius komennettiin sisällissodassa 2. Jääkärirykmentin 4. jääkäripataljoonaan adjutantiksi ja myöhemmin komppanianpäälliköksi. Hän otti osaa Kalevankankaan, Tampereen, Rajamäen, Tarpilan ja Raivolan taisteluihin.[1][2][3]
Sisällissodan jälkeinen aika
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Sisällissodan jälkeen Ahonius palveli 2. jääkärirykmentin 1. pataljoonan adjutanttina ja 9. heinäkuuta 1918 alkaen 1. konekiväärikomppanian päällikkönä. Nuoremmaksi upseeriksi Karjalan kaartin 1. konekiväärikomppaniaan hänet siirrettiin 20. marraskuuta 1918 ja myöhemmin 2. pataljoonan adjutantiksi. Puolustusvoimista hän erosi 28. joulukuuta 1918 lähteäkseen Viron vapaussotaan, johon hän otti osaa 1. Suomalaisen vapaajoukon 2. pataljoonan 5. komppanian konekivääriosaston päällikkönä. Vuonna 1919 lopulla hän toimi Kuopion maalaiskunnan suojeluskunnan paikallispäällikkönä, kunnes vuoden 1920 alussa osallistui Vienan retkikuntaan. Hän astui 1. helmikuuta 1920 palvelukseen Karjalan Kaartin Rykmenttiin, jossa toimi nuorempana upseerina ja komppanianpäällikkönä, josta tehtävästä hänet siirrettiin 16. helmikuuta 1924 suojeluskuntajärjestön palvelukseen ja määrättiin Viipurin suojeluskuntapiirin 1. sotilasohjaajaksi. 1. helmikuuta 1927 hänet siirrettiin apuopettajaksi Suojeluskuntain päällystökouluun ja 1. kesäkuuta 1927 Kuopion suojeluskuntapiirin 1. sotilasohjaajaksi. Ejwind Isac Johannes Ahonius erosi puolustusvoimien palveluksesta 30. syyskuuta 1928, jonka jälkeen hän toimi edelleen suojeluskuntatyössä mukana.[1][2]
Talvi- ja Jatkosota
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Talvisotaan Ahonius osallistui Erillinen pataljoona 25:n komentajana. Hän osallistui taisteluihin Joutsijärvi–Märkäjärvi–Saija-suunnalla. Välirauhan aikana hän toimi pataljoonan komentajana Lapin Ryhmässä ja Jalkaväkirykmentti 32:ssa sekä Pohjolan suojeluskuntapiirin 1. ja 2. alueen aluepäällikkönä. Hän osallistui myös ennen jatkosodan syttymistä panssarintorjunta-aselajin kertausharjoituksiin. Jatkosotaan hän osallistui tykkikomppanian päällikkönä Jalkaväkirykmentti 33:ssa (toimi myös vs. rykmentin ja pataljoonan komentajana). Tykkikomppanian päällikkönä hän osallistui taisteluihin Sallan suunnalla. Vuonna 1943 hänet siirrettiin 6. divisioonan 23. tykkikomppanian päälliköksi, ja vuonna 1943 Kemijärven komendantiksi, missä tehtävässä olikin sodan päättymiseen saakka.[2]
Sotien jälkeinen aika
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Sotien jälkeen Ahonius toimi Pohjolan suojeluskuntapiirin 1. alueen aluepäällikkönä. Suojeluskuntien lakkauttamisen jälkeen hän siirtyi liikemieheksi ja edustajaksi sekä Kansallisen Kokoomuksen matkasihteeriksi. Hänen harrastuksiinsa kuuluivat Lapissa samoilu ja kullanhuuhdonta. Hänet on haudattu Helsingin Hietaniemen hautausmaalle.[2]
Opetustoimi
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Hän toimi ruotsin kielen tuntiopettajana Kajaanissa, Oulussa, Lieksassa, Nurmeksessa ja Lohjalla vuosina 1953–1963.[2]
Luottamustoimet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Hän oli Rovaniemen reserviupseerikerhon perustajajäsen vuonna 1937 ja 1937–1938 ja kunniapuheenjohtaja.[1][2]
Kirjallinen tuotanto
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Nuoret aktivistit, 1956
- Hän kirjoitti sanoma- ja aikakauslehtiin artikkeleita jääkäriliikkeestä, Akseli Gallen-Kallelasta ja Juhani Ahosta.[2]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Puolustusministeriön Sotahistoriallisen toimiston julkaisuja IV, Suomen jääkärien elämäkerrasto, WSOY Porvoo 1938.
- Kai Donner, Th. Svedlin ja Heikki Nurmio (toim): Suomen vapaussota I - VIII, Gummerus Jyväskylä 1927.
- Sotatieteen Laitoksen Julkaisuja XIV, Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975, Vaasa 1975 ISBN 951-99046-8-9.
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ylennykset ja kunniamerkit .svg){kind=small}
| Ylennykset | Kunniamerkit | |
|
            |
|