Tämä on lupaava artikkeli.

Carl Paivio

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Carl Päiviö)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Carl Paivio
Carl Paivion pidätyskuva vuodelta 1919.
Carl Paivion pidätyskuva vuodelta 1919.
Henkilötiedot
Syntynyt23. marraskuuta 1893
Töysä
Kuollut14. huhtikuuta 1952 (58 vuotta)
New York
Kansalaisuus suomalainen
Ammatti ay-aktiivi ja toimittaja
Siviilisääty naimaton
Muut tiedot
Järjestö Industrial Workers of the World
International Workers Order

Carl Paivio (oik. Karl Einar Päiviö, 23. marraskuuta 1893 Töysä14. huhtikuuta 1952 New York[1][2]) oli amerikansuomalainen työväenliikkeen aktiivi ja toimittaja. Paivio tuli tunnetuksi vuonna 1919, jolloin hänet yhdessä Gust Alosen kanssa tuomittiin yli neljän vuoden vankeusrangaistukseen ”rikollista anarkiaa” sisältäneen lehden toimittamisesta ja levittämisestä.[3] Heidän tuomioidensa on usein katsottu olleen ristiriidassa Yhdysvaltain perustuslain kanssa. Carl Paivio oli poliitisen aktivisminsa alkuvaiheessa anarkisti, mutta vankilatuomionsa jälkeen hän kuitenkin siirtyi kohti kommunismia.

Carl Paivion vanhemmat olivat Juho Matinpoika ja Vilhelmiina Kaapontytär Annala. Hänen veljensä oli taidemaalari Matti Annala.

Muutto Yhdysvaltoihin

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Töysässä syntyneen Paivion varhaisista vuosista Suomessa ei ole tietoa, mutta vuoden 1919 oikeudenkäynnissä kertomansa mukaan hän oli saapunut Yhdysvaltojen Seattleen laittomana siirtolaisena vuonna 1915. Paivio tuli maahan suomalaisen purjealuksen miehistön jäsenenä Australiasta, jonne hän oli purjehtinut nelimastoparkki Fennialla. Australiaan Paivio oli saapunut ilmeisesti jo toukokuussa 1912. Oikeuden pöytäkirjojen mukaan hänellä ei ollut Yhdysvaltoihin tullessaan matkustusasiakirjoja eikä passia. Seattlesta Paivio jatkoi matkaansa Oregonin osavaltion Astoriaan, jossa tuohon aikaan asui suuri määrä suomalaisia siirtolaisia. New Yorkiin hän saapui joulukuussa 1917.[4]

Anarkistinen toiminta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

New Yorkissa Paivio liittyi mukaan anarkosyndikalistisen Industrial Workers of the World -ammatiliiton toimintaan. Hän kuului Gust Alosen ohella IWW:n suomalaiseen Bronxin osastoon, joka muodosti liiton sisälle oman radikaalin ryhmittymänsä. Se vastusti kaikkea vallan keskittämistä ja ammattiliiton keskushallintoa sekä vaati lakkojen ja mielenosoitusten sijaan suoraa toimintaa, kuten esimerkiksi sabotaaseja. Vuonna 1919 Bronxin osasto perusti suomenkielisen Luokkataistelu-nimisen lehden, jonka päätoimittajana oli Paivio ja apulaispäätoimittajana Alonen.[4]

Venäjällä pari vuotta aikaisemmin tapahtuneen lokakuun vallankumouksen johdosta viranomaiset olivat alkaneet pelätä radikalismin kasvua myös Yhdysvalloissa. Tämän niin sanotun ”punaisen uhan” torjumiseksi maan hallitus aloitti työväenliikkeen toimintaa rajoittavia toimenpiteitä, joita suunnattiin erityisesti anarkisteja ja kommunisteja vastaan. Niitä oli organisoimassa J. Edgar Hoover, kohteeksi joutuivat myös Luokkataistelua toimittaneet Paivio ja Alonen[4] sekä muun muassa Minnesotan Duluthissa toiminut amerikansuomalainen Työväen Opisto henkilökuntineen.[5]

Oikeudenkäynti ja tuomio

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
New Yorkissa tuomittuja työväenliikkeen aktiiveja, Carl Paivio alarivin keskellä.

Kesäkuun 21. päivänä 1919 Luskin komiteaksi kutsuttu vallankumouksellista toimintaa valvonut valtion viranomainen teki ratsian Manhattanilla sijainneeseen IWW:n New Yorkin toimistoon. Sen yhteydessä takavarikoitiin muun muassa Luokkataistelu-lehden numeroita. Komitean huomion herätti maaliskuun 1919 numerossa julkaistu artikkeli, jossa kyseenalaistettiin rauhanomainen vallankumous ja kehotettiin lakkoilevia työläisia järjestäytymään mielenosoitusten sijaan ”hallitsevaa luokkaa” vastaan suunnattuun mellakointiin. Kirjoituksessa puhuttiin myös sabotaasista. Lehdet eivät sisältäneet mitään tietoa sen toimittajista, mutta viranomaiset pääsivät lopulta Paivion ja Alosen jäljille New Yorkissa kirjapainoa pitäneen Emil Kaarnan tunnistettua heidät. Alonen pidätettiin kotikaupungissaan elokuun alussa ja Detroitiin matkustanut Paivio viikkoa myöhemmin.[4]

Oikeudenkäynti alkoi 6. lokakuuta, ja sen aikana molemmat kieltäytyivät kertomasta mitään, joka johtaisi IWW:n Bronxin osaston muiden jäsenten paljastumiseen. Tuomiot langetettiin lopulta kolme viikkoa myöhemmin. Paivio ja Alonen saivat kummatkin 4–8 vuoden vankeusrangaistuksen ”rikollisesta anarkiasta”, jota lakitekstin mukaan oli ”mikä tahansa doktriini, jonka mukaan hallitus pyritään syrjäyttämään väkivalloin tai murhamalla johtavassa asemassa olevia henkilöitä”.[6] Lakipykälää sovellettiin nyt ensimmäistä kertaa New Yorkin osavaltion alueella, vaikka se oli astunut voimaan jo vuonna 1902 anarkisti Leon Czolgoszin murhattua presidentti William McKinleyn. Oikeuden lausunnon mukaan Paivio ja Alonen olivat vallankumoukseen yllyttävien kirjoitustensa johdosta yhtä syyllisiä maanpetokseen, kuin jos he olisivat organisoineet aseellista vallankaappausta, nyt oli ehditty ottamaan ainoastaan "ensimmäinen askel". Tuomari Bartow S. Weeksin[7] mukaan oikea tuomio maanpetoksesta olisi ollut kuolemanrangaistus, mutta laki mahdollisti kuitenkin vain vankilatuomiot. Molemmat määrättiin myös karkotettavaksi Yhdysvalloista tuomionsa kärsimisen jälkeen, mutta karkotuksia ei lopulta toimeenpantu.[4]

Paivio ja Alonen eivät olleet ainoita ”rikollisen anarkian” vuoksi vangittuja, vaan lain nojalla syytettiin myöhemmin jopa satoja työväenliikkeen aktiiveja. Tuomioita kuitenkin annettiin vain muutamia. Heidän avustamisekseen yhdysvaltalainen vasemmisto perusti vuonna 1920 National Defense Committee -nimisen järjestön, joka keräsi varoja vangittujen aktivistien ja heidän perheidensa tukemiseksi. Järjestö painatti muun muassa ”New Yorkin luokkasodan vankeja” kuvaavan julisteen, jossa oli Paivion ja Alosen kuvat. National Defense Committeesta muodostettiin myöhemmin International Labor Defense, joka oli Kominterniin kuuluneen Kansainvälisen punaisen avun Yhdysvaltain osasto.[4]

Vankilavuosien jälkeen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Carl Paivio pääsi vankilasta vuonna 1923, jonka jälkeen hän jatkoi toimintaansa työväenliikkeessä. Paiviosta tuli 1930–1940-luvuilla yhdysvaltalaisen vasemmiston johtavia organisaattoreita, joka kiersi eri puolilla maata pitämässä puheita ja kurssitilaisuuksia. Amerikkalaisen feministin ja kommunistijohtajan Elizabeth Gurley Flynnin muistelmateoksen mukaan Paivio kuitenkin siirtyi anarkismista kommunismiin; väitettä vahvistaa hänen myöhempi aktivisminsa. Toisen maailmansodan aikana Paivio työskenteli International Workers Order -järjestössä, joka oli Yhdysvaltain kommunistisen puolueen alainen organisaatio. Se tarjosi jäsenilleen muun muassa edullisia sairausvakuutuksia sekä tuki siirtolaisten sivistys- ja kulttuuriharrastuksia. Paivio toimi myös IWO:n jäsenjärjestöihin lukeutuneen amerikansuomalaisen Finnish America Mutual Aid Societyn sekä Finnish Workers Federationin[8] pääsihteerinä.

Paivio joutui 1950-luvun alussa senaattori Joseph McCarthy kommunistivainojen kohteeksi. Hänet otettiin kiinni maastakarkotusta varten ja pidettiin useiden kuukausien ajan siirtolaisten vastaanottokeskuksessa Ellis Islandilla. Paivio kuitenkin kuoli ennen kuin häntä ehdittiin karkottaa.[4]

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. Carl Paivio Obituary 18.4.1952. The New York Times. Viitattu 28.1.2015.
  2. The Morning News (Wilmington, Delaware), Määritä ajankohta! Artikkelin verkkoversio. Viitattu 10.1.2017.
  3. 2 ANARCHISTS GET PRISON SENTENCES; Alonen and Piavio Must Serve from Four to Eight Years in Sing Sing. 29.10.1919. The New York Times. Viitattu 28.1.2015.
  4. a b c d e f g Hyder, Thomas: The “Activist” Lives of Gust Alonen and Carl Paivio 20.12.2011. IndyMedia. Viitattu 27.1.2015.
  5. Work People's College (Arkistoitu – Internet Archive) Sheldon Aubut's Duluth History. Viitattu 28.1.2015.
  6. Davenport, Tim: ”The Story of the National Defense Committee in New York.” Marxist History. Viitattu 28.1.2015.
  7. TRIAL #3258 (Arkistoitu – Internet Archive) Crime in New York 1850–1950. Viitattu 28.1.2015.
  8. Letters from a Finnish Volunteer 4.3.2011. The Volunteer. Viitattu 28.1.2015.