Cambridgen dokumentti
”Cambridgen dokumentti” (tai ”Schechterin kirje” ) on egyptiläisestä synagogasta löydetty teksti. Kirje on anonyymi, mutta sen kääntäjät ovat kreditoineet sen kasaarikuningas Joosefin juutalaisen alaisen kirjoittamaksi. Tekstin ajoittamisesta ei ole yhtä näkemystä. Constantine Zuckerman ajoittaa sen noin vuoteen 949. Teksti on osa niin kutsuttua juutalaiskasaarien kirjeenvaihtoa.[1]
Solomon Schechter löysi dokumentin Kairon genizan kirjastosta.[2] Kirje on sisällytetty genizan kokoelmaan Cambridgen yliopistossa, jonne Schechter lahjoitti sen vuonna 1898. Suurin osa teksteistä on nykyään lukukelvottomia ja vain kaksi osaa on säilynyt paremmin.lähde?
Sisältö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Teksti kasaarien kääntymisestä juutalaisuuteen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Schechterin kirjeen mukaan kasaarien eliitti polveutui osittain Armeniasta tulleista juutalaisista, jotka olivat assimiloituneet kasaareihin. Sotapäällikkö Gabrielin juutalainen vaimo Serah sai miehensä omaksumaan juutalaiset juurensa ja kääntymään juutalaisuuteen. Tämä vaivasi Makedonian kristittyä kuningasta ja Arabian muslimikuningasta, ja he halusivat järjestää väittelyn heidän uskontojensa ja juutalaisuuden edustajien välille. Kasaarijuutalaiset löysivät heprealaisten kirjojen kirjaston, jonka avulla he onnistuivat puolustamaan uskontoaan. Väittelyn jälkeen ja kasaarien johdon käännyttyä juutalaisuuteen suuri määrä kristinuskoisten ja islaminuskoisten maiden juutalaisia muutti Kasaariaan.[3]
Suurin osa dokumentin teksteistä on hävinnyt, ja vain muutamia kohtia voi lukea.
Halga ja Romanos I
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Seuraava osa dokumentista on jäänyt jäljelle kertomaan menneistä tapahtumista:
Halgan hyökkäys Kasaarien valtakuntaan (ilmeisesti Oleg), rusien ruhtinas), jonka Bysantin keisari Romanos I lähetti sotaretkelle. Keisari Romanos I vainosi juutalaisia, koska he eivät alistuneet Romanosin politiikkaan. Kirjeen mukaan kasaarien kenraali Pesah voitti Halgan joukot Tamanin alueella. Välttääkseen kasaarien teloituksen Halga suostui hyökkäämään Konstantinopoliin (muidenkin lähteiden mukaan Rusien-Bysantin sodassa tämä tapahtui vuonna 941). Hävittyään taistelun Halga purjehti Persiaan, jossa hän kuoli.lähde?
Kirjeen tulkinta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Cambridgen dokumentti antaa erilaisen kuvauksen kasaarien kääntymisestä juutalaisuuteen kuin toiset niin kutsutun juutalaiskasaarien kirjeenvaihto -kokoelman tekstit, joiden mukaan kasaareilla ei olisi ollut lainkaan juutalaisia juuria alun perin[2][3] ja joissa ei mainita heprealaisen kirjaston löytymistä.[3] Tutkijat ovat kuvanneet kirjeiden kertomuksia kasaarien kääntymisestä juutalaisuuteen luonteeltaan legendanomaisiksi,[2][1] ja Shaul Stampfer huomauttaa Cambridgen dokumentissa käytetyillä nimillä olevan huomattavaa symbolista merkitystä juutalaisessa kirjallisuudessa.[3] Nämä seikat vaikeuttavat kirjeiden käyttämistä kasaarien juutalaisuuteen kääntymisen rekonstruoimisessa historiantutkimuksessa.[2]
Cambridgen dokumenttiin suhtauduttiin aluksi skeptisesti ja sen aitous kyseenalaistettiin.[4][1] Tutkija Constantine Zuckerman on kuitenkin esittänyt, että dokumentin tapahtumat olisivat yhteneväisiä monien muinaisvenäläisten lähteiden mukaan. Dokumentti kertoo muinaisen Rusin politiikasta sekä Olegin ja Igor Rurikinpojalle uskollisten ryhmittymien suhteista. Lopulta Oleg hävisi. Zuckerman on analysoinut eri lähteitä ja ehdottaa Rusin varhaishistoriaa uudelleen tulkittavaksi. Hänen tulkintansa mukaan kasaarit eivät hävinneet Kiovalla vuonna 882, vaan paljon myöhemmin 900-luvulla. Zuckermanin mukaan Igor ei ollut Rurikin poika, vaan kaukaisempi sukulainen. Hänen mukaan Oleg ei tullut Rurikin seuraajaksi, vaan heidän välissään olisi ollut yksi sukupolvi.lähde? Sen sijaan Stampferin mukaan tekstin tapahtumat ovat huomattavassa ristiriidassa venäläislähteiden kanssa eikä esimerkiksi tekstissä kuvatusta väittelyn jälkeisestä suuresta juutalaisten muuttoaallosta Bagdadista, Khorasanista ja Kreikasta kasaarien valtakuntaan ole mainintoja missään muussa lähteessä. Hänen mukaansa ei ole todennäköistä, että kirjeen kirjoittaja olisi ollut oikeasti kasaarijuutalainen, eikä tekstiä voi käyttää lähteenä Kasaarian historiasta.[3]
Kirjeen mukaan kasaarien käännyttyä juutalaisuuteen jotkut alaanit tunnustivat jo juutalaista uskoa. Sen mukaan Alania pelasti Kasaarien valtakunnan heidän vihollisiltaan (rivit 52-53). Tämä todiste kumoaisi Benjamin Tudelan teorian.lähde?
Sen lisäksi tekstissä viitataan Novgorodin ruhtinas Olegiin. Novgorodin ensimmäinen kronikka kertoi, että Oleg kuoli vuonna 913. Hänen seuraajansa Kiovan suuriruhtinas Igor johti valtakuntaa kuolemaansa asti vuonna 945.lähde?
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c Feldman, Alex. (2018). Faith, Memory, and Internalisation in Khazaria: the ‘Return to Judaism’ in the Schechter Text.
- ↑ a b c d Preiser-Kapeller, Johannes: Die Religion der Chasaren – en jüdisches Großreich?. Religionen unterwegs 22/1, maaliskuu 2016. Artikkelin englanninkielinen käännös Das andere Mittelalter -sivustolla.
- ↑ a b c d e Shaul Stampfer: Did the Khazars Convert to Judaism? Jewish Social Studies, 2013, nro 3, s. 1–72. doi:10.2979/jewisocistud.19.3.1 ISSN 0021-6704 Artikkelin verkkoversio.
- ↑ Constantin Zuckerman: On the Date of the Khazars' Conversion to Judaism and the Chronology of the Kings of the Rus Oleg and Igor. A Study of the Anonymous Khazar Letter from the Genizah of Cairo. Revue des études byzantines, 1995, nro 1, s. 237–270. doi:10.3406/rebyz.1995.1906 Artikkelin verkkoversio.
Kirjallisuutta aiheeseen liittyen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Brook, Kevin Alan: The Jews of Khazaria. Rowman & Littlefield, 2018. ISBN 9781538103425
- Dunlop, Douglas M.: The History of the Jewish Khazars. Princeton, NJ: Princeton University Press, 1954.
- Golb, Norman; Pritsak, Omeljan: Khazarian Hebrew Documents of the Tenth Century. Ithaca: Cornell Univ. Press, 1982. ISBN 0-8014-1221-8
- Zuckerman, Constantine: On the Date of the Khazar’s Conversion to Judaism and the Chronology of the Kings of the Rus Oleg and Igor. Revue des Etudes Byzantines, 1995, 53. vsk, s. 237–270. Artikkelin verkkoversio.