Vaaleahiuksisuus

Vaaleahiuksinen nainen Neroccio de Landin maalauksessa noin vuodelta 1490.

Vaaleahiuksisuus ja -karvaisuus on monilla nisäkkäillä esiintyvä, alhaisesta tumman melaniini-pigmentin ja korkeasta vaalean pigmentin määrästä johtuva fenotyyppi eli ilmiasu. Näiden perinnöllisten tekijöiden määrästä ja suhteesta riippuen väri vaihtelee kussakin tapauksessa useimmiten vaaleankeltaisen, jopa valkoisen eri sävyistä aina oranssiin, punertavaan tai kullan värin suuntaiseen sävyyn. Yleisimmin vaaleat hiukset ovat kuitenkin sävyltään lähempänä vaaleanruskeaa ja harmaata, kuin valkoista. Vaaleaa karvoitusta esiintyy eräissä ihmistyypeissä ja koiraroduissa sekä monissa muissa nisäkäslajeissa. Ihmisten keskuudessa vaaleahiuksisuus on hyvin usein geneettisesti kytköksissä vaaleaan silmien (yleensä siniset tai vihreät) ja lähes poikkeuksetta ihon väriin.

Vaaleahiuksista ihmistä on perinteisesti kutsuttu vaaleaveriköksi. Vastaavasti ruskeahiuksista tai tummahiuksista on kutsuttu tummaveriköksi, ja tumman ja vaalean välissä olevia ristiverisiksi. Nykyaikana vaaleahiuksisista ihmisistä puhuttaessa on suomessa yleistynyt englanninkielinen, alkujaan latinasta peräisin oleva käsite blondi, varsinkin naispuolisista ihmisistä puhuttaessa. Tumma- tai ruskeahiuksisista naisista saatetaan käyttää nimitystä ”brunetti”.

Alkuperä

Vaaleahiuksisuutta ei tule sekoittaa albinismiin, joka on resessiivisten geenien aiheuttama mutaatio, joka estää melaniinin tuotannon.

Kanadalaisen genetiikkaan perehtyneen antropologi Peter Frostin esittämän teorian mukaan vaaleahiuksisuus yleistyi pohjoisessa jääkauden jälkeisenä aikana noin 10 000—11 000 vuotta sitten. Euroopassa miesten metsästämä suurriista oli tärkein ravinnon lähde, mikä johti siihen, että miehiä kuoli pitkillä metsästysretkillä suuret määrät. Näin ollen kaikille naisille ei riittänyt miehiä. Eniten miehiä viehättivät vaaleahiuksiset naiset, joilla on enemmän estrogeeniä kuin tummempihiuksisilla, minkä johdosta vaaleahiuksisuuden aiheuttava hiusvärigeeni (MC1R), yksi seitsemästä, pääsi yleistymään. Etelämmässä, missä ravinnonsaannista suurempi osa oli hedelmien ja muun keräiltävän ravinnon varassa, jota naisetkin kykenivät hankkimaan, ei vastaavanlaista puutetta miehistä esiintynyt, ja eteläisten maiden väestö onkin huomattavasti tummahiuksisempaa.

Evoluutiopsykologit Alan S. Miller ja Satoshi Kanazawa ovat selittäneet vaaleahiuksisuutta sillä, että vaaleilla hiuksilla on tapana tummentua iän myötä. Miehet ovat täten suosineet tiedostamattaan vaaleahiuksisia, koska vaaleita hiuksia oli nuorilla ja lapsilla. Nuoremmat naiset ovat keskimäärin terveempiä ja lisääntymiskykyisempiä. Siten vaaleahiuksisuus yleistyi erityisesti Skandinaviassa ja Pohjois-Euroopassa, mahdollisesti koska vaaleahiuksisuus oli näkyvin merkki nuoresta iästä, kun naisten muu ruumis oli kylmän sään takia raskastekoisten vaatteiden peitossa.

Vaaleat naiset ja tummat miehet

Naiset ovat kaksi kertaa miehiä useammin vaaleahiuksisia. Miehet ovat kolme kertaa naisia useammin mustatukkaisia. Tutkijat arvelevat evoluutiota syyksi, koska vaaleatukkaiset naiset saavat helpommin miehiä ja vastaavasti tummatukkaiset miehet ovat suositumpia naisten keskuudessa. Ero havaittiin kaikissa valkoisten populaatioiden alaryhmissä.

Ero ei ole geeneissä vaan epigenetiikassa: kasvavilla miehillä vaaleahiuksisuutta aiheuttavat geenit kytkeytyvät pois päältä useammin kuin naisilla.

Vaaleahiuksisuuden esiintyminen eri ihmisryhmissä nykyään

Vaaleahiuksisten osuus alkuperäisväestöissä Euroopassa ja sen lähialueilla antropologi Peter Frostin mukaan. Keltainen yli 80 %, oranssi 50–79 %, vaaleanruskea 20–49 %, tummanruskea 1–19 %, musta ei vaaleahiuksisia.

Vaaleahiuksisuus on yleensä liitetty Pohjois-Eurooppaan, etenkin Pohjoismaihin. Pohjoismaissa eri asteista vaaleahiuksisuutta esiintyy yli 80 prosentilla väestöstä. Tämä käsittää kaikki vaaleahiuksisuuden variantit vaaleanruskeasta lähes valkoiseen. Keski-Euroopassa, muun muassa Saksassa, Puolassa ja Britteinsaarilla, ihmisistä on vaaleahiuksisia noin 35-40 prosenttia. Etelä-Euroopassa luku on noin 10 prosenttia.

Vaaleahiuksisia on lisäksi pieninä vähemmistöinä pääosin tummapiirteisten ihmisten kansoittamilla alueilla. Pohjois-Amerikassa ja Lähi-idässä noin viisi prosenttia ihmisistä on vaaleahiuksisia. Varsinkin Amerikassa kyse lienee suurelta osin pohjoiseurooppalaisten siirtolaisten jälkeläisistä. Pääasiassa mestitsien asuttamissa Latinalaisen Amerikan maissa, kuten Meksikossa ja Kolumbiassa, Saharan eteläpuolisen Afrikan alkuperäisväestössä sekä itäaasialaisten mongolidien keskuudessa määrä on alle prosentin, ja näissäkin tapauksissa kyse on usein albinismista. Vaaleahiuksisuutta esiintyy myös eräillä Australian aboriginaaleilla etenkin lapsena.

Kulttuurisia seikkoja

Marilyn Monroe elokuvassa Herrat pitävät vaaleaveriköistä (1953).

Historian saatossa tummahiuksiset ihmiset ovat usein ihailleet ja kadehtineet vaaleita hiuksia. Esimerkiksi antiikin Roomassa tummilla naisilla oli tapana ostaa vaaleiden germaaniheimojen hiuksista valmistettuja peruukkeja itselleen. Hiuksia myös vaalennettiin liottamalla niitä esimerkiksi hevosen virtsassa ja kuivattamalla sen jälkeen ne auringossa. Myös nykyaikana läntisissä kulttuureissa ja Japanissa hiusten keinotekoinen vaalentaminen on suosittua, varsinkin tyttöjen ja naisten keskuudessa.

Pohjoisen ihmistyypin vaaleisiin edustajiin liittyvät myös muun muassa aikanaan kansallissosialistisen Saksan propagandistiset ja epätieteelliset rotuopit muita ihmisiä paremmasta arjalaisesta rodusta, vaikka esimerkiksi natsijohtajat Adolf Hitler ja Joseph Goebbels olivatkin ulkoisilta piirteiltään siitä hyvin kaukana. Samansuuntaisia näkemyksiä esitettiin 1900-luvun alkupuolella myös Yhdysvalloissa esimerkiksi rotuajattelija Madison Grant. Hitler jopa lähetti Grantille kirjeen, jossa hän kertoi Grantin vuonna 1916 ilmestyneen kirjan The Passing of the Great Race ”olevan hänen raamattunsa”.

Nykyaikana vaaleahiuksiset ovat suosittu vitsien aihe – blondivitseistä on muotoutunut jopa kokonainen vitsien lajityyppi, joka polveutuu 1950- ja 1960-luvuilla vallinneesta kliseestä yhdysvaltalaisissa elokuvissa, joissa vaaleahiuksiset näyttelijät kuten Marilyn Monroe esittivät ”tyhmiä blondeja”. Monroe tosin oli oikeasti ruskeatukkainen.

Vuonna 2002 tiedotusvälineissä levisi perätön huhu tutkimuksesta, jonka mukaan tiedemiehet ennustaisivat ”blondien katoavan” tulevaisuudessa.

Kirjallisuutta

• Pitman, Joanna: Blondit: Vaaleaveriköt Afroditesta Madonnaan. ((On blondes, 2003.) Suomentanut Arja Kantele) Jyväskylä: Atena, 2006. ISBN 951-796-445-5

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta vaaleahiuksisuus Wikimedia Commonsissa

• Rydman, Vilja: Ja jumala loi naisen – blondit taivaanlahja miehille. MTV3 Helmi 12.3.2010.