Elämäkerrallinen kirjallisuudentutkimus

Elämäkerrallinen kirjallisuudentutkimus on yksi vanhimpia kirjallisuudentutkimuksen suuntauksia. Se pohjaa tutkimuksensa yhtä lailla tai enemmänkin kirjailijaan kuin teokseen. Viime vuosikymmeninä se on herättänyt ankaraa arvostelua, ja voimakkaita mielipiteitä esiintyy niin sitä vastaan kuin sen puolestakin.

Historiaa

Kirjallisuudentutkimus eriytyi omaksi tieteenalakseen 1800-luvulla, ja elämäkerrallinen eli biografinen menetelmä on ollut siinä mukana lähes alusta asti^[1]. Elämäkerrallista kirjallisuudentutkimusta voidaan pitää 1800-luvulla vallinneen ajatustavan, positivismin, jälkeläisenä. Positivismin mukaan tärkeää ja huomioon otettavaa ovat ainoastaan havaittavat tosiasiat. Ranskalainen filosofi Hippolyte Taine sovelsi positivismin periaatteita kirjallisuudentutkimukseen teoksessaan Histoire de la littérature anglaise (1863). Tainen ajatuksista syntyi vähitellen positivistinen biografismi.^[2]

Positivismin mukaisesti Taine katsoi, että ainoastaan näkyvä ja aineellinen sopi tarkastelun kohteeksi. Kirjallisuudentutkimuksessa tämä johtaa siihen, että tutkijoiden tulee pyrkiä tuntemaan kirjailijoiden sielu ja siihen vaikuttaneet olosuhteet. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että tutkijan on selvitettävä kaikki mahdolliset tosiasiat kirjailijasta ja hänen ympäristöstään. Elämäkerrallinen kirjallisuudentutkimus perustuu kuitenkin myös käsitykseen siitä, että kirjailija on aina luova poikkeusyksilö. Tällöin biografistinen menetelmä juontuu yhtä aikaa sekä empirismistä että idealismista, mikä tekee siitä sisäisesti ristiriitaisen.^[3]

Laajemmin tunnetuksi elämäkerrallisen kirjallisuudentutkimuksen teki Wilhelm Scherer. Hän myös siirsi tutkimuksen painopistettä kohti kirjailijan psykologiaa. Hänen mukaansa teoksen syntyyn vaikuttavat kirjailijan sukuperintö, oppisivistys ja elämänkokemus.^[4] 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa psykologia sai entistä enemmän painoarvoa. Se näytti ratkaisevan empirismin ja idealismin välisen ristiriidan. Tainen ajatukset ulkopuolisista seikoista jäivät syrjään: kirjailija ja hänen mielensä riittivät tutkimuksen kohteeksi.^[5] Näihin aikoihin vakiintui ajatus, jonka mukaan kirjallisuus on kirjailijan yksilöllistä itseilmaisua ja näin ollen aina jotenkin elämäkerrallista. Tämän ajatuksen mukaan teokset ovat vain välineitä päästä tutustumaan kirjailijaan ja hänen persoonallisuuteensa.

Biografinen kirjallisuudentutkimus on kohdannut ankaraa arvostelua 1960-luvulta lähtien. Sen vastapainoksi on syntynyt suuntia, jotka hylkäävät kirjailijan kokonaan. On kuitenkin myös muita suuntauksia, jotka ottavat huomioon kirjailijan ja tekijyyden esimerkiksi elämäkerrallisen tiedon valossa.^[6]

Yleistä elämäkerrallisesta kirjallisuudentutkimuksesta

Biografinen kirjallisuudentutkimus on pohjautunut ajatukseen, että kirjailija on poikkeusyksilö, joka pystyy tavoittamaan jotain sellaista, mitä tavalliset ihmiset eivät. Parhaimmillaan kirjailija pystyy paljastamaan kansan sielun ominaisuudet. Tämän takia kirjallisuuden merkitys palautuu kirjailijaan ja hänen elämäänsä. Elämäkerrallisessa kirjallisuudentutkimuksessa kaunokirjallisia teoksia selitetäänkin kirjailijan elämänvaiheiden ja hänen persoonallisuutensa kautta.^[7]

Toinen puoli elämäkerrallista kirjallisuudentutkimusta on taas se, että kaunokirjallisia teoksia käytetään kirjailijan persoonan selvittämiseen. Tämä on kuitenkin väittelyn alla. Kysymys kuuluukin: mihin tutkimustyö on kohdistettava, itse kaunokirjallisiin teoksiin vai myös niiden synnyinolosuhteisiin? Jälkimmäisessä vaihtoehdossa väittelyn kohteena on lisäksi se, kuinka paljon painoarvoa on annettava kirjailijan henkilökohtaisisille olosuhteille.^[8]

Elämäkerrallisen kirjallisuudentutkimuksen alasuuntaukset

Elämäkerrallinen kirjallisuudentutkimus voidaan myös jakaa kolmeen eri asioita painottavaan suuntaukseen. Positivistinen biografismi näkee kaunokirjallisen teoksen historiallisen taustan ja olosuhteiden kautta. Siinä päämäärä on teoksen ulkopuolella, toisin kuin strukturalistisessa biografiassa, jossa ne ovat teoksensisäisiä tai teostenvälisiä. Strukturalistinen biografismi näkee tekijän vain yhtenä mahdollisena subtekstinä, johon teoksella voi olla kytkentöjä. Nämä molemmat suuntaukset kuitenkin pyrkivät periaatteessa yleistyksiin.

Kolmas suuntauksista on psykologinen biografismi, joka pyrkii tutkimaan kirjailijan mieltä. Siinä teos ja tekijä sidotaan erottamattomaksi kokonaisuudeksi, jota ei voi palauttaa taustan tosiasioihin. Kuten strukturalistinenkin elämäkerta, se erottaa tutkimuskohteensa sen historiallisesta taustasta.^[9]

Elämäkerta tutkimuksissa

Suhtautumisessa elämäkerralliseen kirjallisuudentutkimukseen on nähtävissä kaksi ääriasennetta. Toiset kieltävät kaunokirjallisuuden elämäkerrallisena lähteenä ehdottomasti, kun taas toinen ääripää on niin sanottu hyväuskoisuus, joka sallii teoksen ja kirjailijan täyden samaistamisen. Harva tutkija kuitenkaan edustaa kumpaakaan ääripäätä, vaikkakin suurta vaihtelua käytetyissä menetelmissä esiintyykin.^[10]

Kaikista jyrkin ratkaisu pitää teos ja kirjailija kokonaan erillään karsisi varmasti väärien johtopäätösten mahdollisuuden, mutta samalla voitaisiin menettää kiintoisia tulkintoja. Nykyään näin jyrkkää ratkaisua ei juurikaan käytetä, mutta johtopäätöksiä ei myöskään tehdä suin päin. Useimmiten tuotannosta etsitään vahvistusta sille, mikä jo tiedetään uuden informaation sijaan.^[11]

Jyrki Nummi esittelee artikkelissaan Alussa oli tekijä (1988) erilaisia elämäkerrallisia menetelmiä käyttäen kolmea suomalaista tutkielmaa esimerkkeinä. Pentti Lylyn tutkielma Otto Mannisen Musa Lapidaria ja sen kaksi muusaa (1960) edustaa tosiasiapohjaista elämäkertaa. Tutkimuksessaan Lyly pyrkii samalla osoittamaan elämäkerrallisen tutkimuksen hyödyllisyyttä. Hän ottaa lähtökohdakseen runon luomisajankohdan ja sen julkaisemattoman version.^[12] Positivistisen biografian mukaisesti aikaisemmat tosiasiat johtavat myöhempien syntyyn, mikä taas tarkoittaa Lylyn tutkielman kohdalla sitä, että se rakentuu henkilöhistoriallisten seikkojen etsimisestä, tutkimuksellisten oletusten luomisesta ja niiden todistamisesta^[13].

Psykologista elämäkertaa Nummen artikkelissa edustaa Maunu Niinistön Elämä ja runous (1976). Psykologisen elämäkertatutkijan ensisijainen kiinnostuksen kohde on taiteilijan henkilö luomishetkellä ja näin ollen yksittäisen kokemuksen alkuperä. Niinistön tutkielmassa tämä kokemus dokumentoidaan tarkoin päivämäärin elämäkerrallisin tiedoin. Tässä tarkastelussa runon merkitys sitoutuu kirjailijan alkuelämykseen ja sen arvo kyseisen elämyksen aitouteen.^[14]

Kolmantena Nummi esittelee Maria-Liisa Nevalan tutkimuksen Ilmari Kianto. Anarkisti ja ihmisyyden puolustaja (1986). Tämän tutkimuksen ajatukset perustuvat pitkälti strukturalistisiin periaatteisiin. Strukturalisteilla suhtautuminen tekijään on olennaisesti erilainen kun perinteisemmissä elämäkerrallisissa kirjallisuudentutkimuksissa. Tekijä ei ole enää historiallinen olento, joka elää teostensa takana, vaan jotain, joka on olemassa itse teoksissa. Strukturalisteilla pääpaino onkin teoksissa itsessään.^[15]

Kaunokirjallisuus lähdeaineistona

Syitä pitää kaunokirjallisuutta lähteenä

Elämäkerrallisen kirjallisuudentutkimuksen eräs piirre käyttää kaunokirjallisuutta lähdeaineistona selvittäessään kirjailijan persoonallisuutta. Perusteluita tälle on muutamia. Selkeä ja helposti havaittava syy voi olla se, että kaunokirjallinen teos voi olla hyvinkin yhtenevä muista lähteistä saatujen tietojen kanssa. Selkeäksi tapauksen tekee myös, jos kirjailija itse toteaa jonkun teoksensa olevan omaelämäkerrallinen.

Vaikeammin määriteltävä ja tulkinnasta riippuva peruste taas on se, että kirjailijan tuotannossa esiintyy toistuvasti sama motiivi, tai jos motiivi on kuvattu erityisen painokkaasti. Joskus kirjailija myös tuntuu sanovan enemmän kuin itse on tiedostanut.^[16]

Ongelmakohdat

Vaikka kirjailija usein käyttääkin oman elämänsä aineistoa teoksissaan, hän muotoilee sen uudelleen, korostaa sitä ja ehkä lisäilee jotain, mikä ei ole hänen omia kokemuksiaan. Tämä tekee vaaralliseksi tehdä suoria johtopäätöksiä teoksen ja kirjailijan oman elämän välillä, sillä eihän ole kovin helppo päätellä, mikä on kirjailijan omaa kokemusta ja mikä muualta haettua.^[17]

Vaikka kirjailija sanoisikin itse teoksen olevan omaelämäkerrallinen, se ei silti tee siitä täysin luotettavaa tietolähdettä. Omaelämäkerrallistakin teosta tehdessään kirjailija pyrkii luomaan ehyen taideteoksen. Jo se, että teos on taiteellisesti hahmotettu, saa aikaan sen, että se ei enää ole suoraa henkilökohtaista ilmaisua.^[18]

Toisaalta teksti voi antaa virheellistä tietoa historiallisista henkilöistä tai väärän kuvan kirjailijan elämän kulusta, mutta se voi antaa erittäin pätevää tietoa siitä, miten kirjailija itse on kokenut jotain, esimerkiksi menestymisen paineet^[19]. Samoin toistuva motiivi kirjailijan teoksissa antaa epäilemättä tietoa hänen mielenliikkeidensä yhdestä puolesta, mutta ulkoisesta elämästä se ei välttämättä kerro mitään^[20].