Asketismi

Paastonnut Buddha, 200-300 -luvulta.

Asketismi tai askeesi on sellaisen elämäntavan harjoittamista, jossa itsehillinnällä, itsekurilla ja myös hyveiden harjoittamisella on keskeinen merkitys. Askeetti voi esimerkiksi kieltäytyä seksuaalisista nautinnoista, noudattaa ankaraa ruokavaliota tai paastota. Asketismin harjoittaja pyrkii pidättyväisen fyysisen elämäntapansa kautta kehittämään haluttuja henkisiä ominaisuuksiaan ja irtautumaan ei-toivotuista. Asketismissa ihminen nähdään kokonaisuutena, jossa ruumis ja sen aktiviteetit ovat kiinteässä yhteydessä henkiseen puoleen eli sieluun. Askeettista elämäntapaa esiintyy kaikissa uskonnoissa ja kulttuureissa.

Etymologia

Termi tulee kreikan kielen sanasta askesis, 'fyysinen harjoittaminen/harjoittelu', jota käytettiin erityisesti urheilijoiden valmistautumisesta kilpailuihin. Sanaa alettiin käyttää nykyisessä merkityksessään varhaiskristillisenä aikana.

Eri uskonnoissa

Primitiivisissä uskonnoissa eristäminen, fyysinen kuritus ja ruoan säännöstely ovat liittyneet tärkeinä osina aikuistumisriitteihin ja heimoon hyväksymisrituaaleihin. Poppamiehiltä on vaadittu askeesia, sillä itsehallinta on nähty okkultististen voimien hallinnan edellytyksenä. Lounaisen Pohjois-Amerikan intiaanien miehuusrituaaleihin kuului eristäminen.

Hellenistisessä kulttuurissa uskonnollismystiset yhteisöt kuten orfilaiset ja pytagoralaiset harjoittivat paastoa ja selibaattia.

Intiassa myöhäisellä Veda-kaudella 1500 eaa. – 200 eaa. asketismi (tapas) liitettiin meditaatioon ja joogaan, ja nämä käytännöt liitettiin Upanishadien brahmalaisuuteen. Siitä erkaantuneessa jainalaisuudessa katsotaan että vapautus on mahdollista vasta kun kaikki intohimot on sammutettu. Äärimmäisiä hinduaskeetteja ovat fakiirit, jotka harjoittavat kivuliaita asketismin muotoja.

Buddhalaisuuden perustaja Siddhartha Gautama harjoitti asketismia hengellisen hyödyn tavoittelussaan, mutta hylkäsi sen epäonnistuttuaan. Hänen käsityksensä halun yhteydestä kärsimykseen jätti asketismin kuitenkin buddhalaisuuteen.

Kiinan uskonnoissa kuten kungfutselaisuudessa ja taolaisuudessa ei askeesilla ole merkittävää sijaa, vaikka kungfutselaiset papit ja jotkin taolaiset liikkeet harjoittavatkin toisinaan itsekuria.

Juutalaisuuden pääsuuntauksessa asketismia esiintyy vain paaston muodossa, jolla vahvistetaan rukousta ja ansioidutaan. Essealaisten lahko kuitenkin harjoitti asketismia.

Zarathustralaisuudessa ei asketismilla ole virallisesti sijaa, ja Avestan pyhissä kirjoituksissa paasto kiellettiin.

Islamin varhaismuodossa tunnettiin vain paasto, jota tulee harjoittaa ramadanin aikaan. Myöhemmin kristinuskon vaikutuksesta syntyneeseen askeettiseen liikkeeseen (zuhd) ja suufilaisuuteen askeesi on kuulunut.

Kristinuskossa

Fra Angelicon Kohtauksia erämaaisien elämästä (v.1420)

Kristinuskossa asketismia on esiintynyt sen kaikissa muodoissa.

Juuret kristilliselle asketismille löytyvät osin jo antiikin filosofien ajattelusta ja ajan lääketieteellisistä teorioista. Tärkeämpi ja suorempi vaikutuskanava on kuitenkin Jeesuksen ajan Israelin (Juudea ja Samaria) kulttuuri, jossa asketismi kuului osana uskonnonharjoittamiseen. Uuden testamentin kuuluisa askeetti oli Johannes Kastaja, joka eli erämaassa, "ei syönyt leipää eikä juonut viiniä" (Lk. 7:33), mutta myös Jeesus vetäytyi Uuden testamentin mukaan erämaahan rukoilemaan, paastoamaan ja taistelemaan kiusauksia vastaan (Mt 4). Vastaavasti, apostoli Paavalille avioliitto oli Jumalan säätämä mahdollisuus (näin vastustaen kaikkein jyrkimpiä askeettisia vaatimuksia), mutta erona vallitsevista hellenistis-roomalaisesta ja juutalaisesta perinteistä, avioliitto oli hänelle toisen luokan vaihtoehto naimattomuuden rinnalla (1. Kor. 7).

Varhaiskristillisyydessä asketismi herätti jatkuvaa keskustelua erityisesti 100-300 -luvuilla: missä määrin kristityn oli elettävä ”maailmassa” ja perhepiirissä, missä määrin oli taas harjoitettava asketismia, erityisesti seksuaalista kieltäymystä? Monet gnostilaiset ja manikealaiset suuntaukset korostivat seksuaalisuuden synnillisyyttä sinänsä, kun taas nykyisin katolilaisena tunnettu kristinuskon päähaara suosi maltillisempaa tulkintaa. Kuitenkin askeetteja oli katolisenkin perinteen piirissä jatkuvasti tänä aikana. Kristillisen asketismin pääsisällöksi muodostuivat hengelliset harjoitukset, erityisesti rukoileminen ja mietiskely sekä maailmasta vetäytyminen (omaisuudesta ja arvoasemista sekä yhteiskunnallisista suhteista luopuminen), luopuminen mukavuuksista ja ylellisyydestä (kylpeminen, silkkivaatteet, korut), sekä pidättäytyminen ruuasta (paasto) ja seksuaalisuuden harjoittamisesta (selibaatti).

Kristinuskon tultua sallituksi Milanon ediktin (313 jaa.) jälkeen uusi toimintavapaus teki kristinuskon käännytystyön näkyväksi, ja keskustelu asketismin merkityksestä osana kristillistä elämäntapaa nousi esiin. On kuitenkin liioittelua pitää 300-lukua kristillisen asketismin syntyaikana. Kuuluisin Egyptin erämaiden erakoista Antonios (k. 356), ei siis ollut ensimmäinen kristillinen askeetti, erakko tai edes munkki, kuten etenkin vanhemmassa tutkimuksessa on esitetty.

300-luvun alkupuolella erämaakilvoittelu kuitenkin levisi niin yksittäisten erakkojen (anakoreettien) harjoittamana kuin myös askeettiyhteisöinä (jonka yksittäinen jäsen on kenobiitti) koko kristilliseen maailmaan Syyrian ja Egyptin alueilta. Jälkimmäisestä asketismimuodosta alkoi vähitellen kehittymään luostarilaitos siinä mielessä kuin me sen nyt tunnemme. Ensimmäisen luostariyhteisön organisoijana on perinteisesti pidetty Pakhomiosta (k. 346), joka perusti askeettiyhteisön vuoden 325 tienoilla.

Näiden lisäksi yleistä oli vielä tällöin niin sanottu kotiasketismi: joko yksittäinen leski tai naimaton nainen eli eristettyä elämää kotinsa tai vanhan perheensä yhteydessä, tai aviopari teki yhteisen selibaattilupauksen. Tämä asketismin muoto alkoi kuitenkin nopeasti menettää suosiotaan luostarilaitoksen kehittyessä, kirkollisen vallan (piispojen) ottaessa asketismin erityissuojelukseensa, ja kotiasketismin väitettyjen epäkohtien (hairahtumisen helppous verrattuna valvottuihin luostareihin; asketismin vastustajien pahat puheet ilman hairahtumisiakaan) herätettyä asiasta keskustelua.

Tärkeitä virstanpylväitä kristillisen asketismin kehittymisessä olivat ensimmäiset luostarisäännöt, erityisesti Basileios Suuren luostarisääntö 300 -luvun lopulla sekä Benedictus Nursialaisen sääntö noin vuodelta 530.

Nykyään askeettisen elämäntavan noudattajia löytyy useasta kristillisestä kirkkokunnasta, mutta eritoten ortodoksisten kirkkojen ja katolisen kirkon piiristä. Kummassakin perinteessä asketismi on pitkälle kanavoitunut luostareihin.

Katso myös

• Hesykasmi
• Munkki
• Nunna

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Asketismi Wikimedia Commonsissa