Argentiinannapakoira

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Argentiinanpolaarikoira)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Argentiinannapakoira
Avaintiedot
Alkuperämaa  Argentiina
Määrä kuollut sukupuuttoon
Rodun syntyaika 1951
Alkuperäinen käyttö kuorman veto, ruoka
Nykyinen käyttö ei
Muita nimityksiä Perro Polar Argentino (PPA), Argentine Polar Dog
FCI-luokitus ei
Ulkonäkö
Paino uros 60 kg, narttu 52 kg

Argentiinannapakoira (perro polar argentino) on argentiinalainen koirarotu, joka on kuollut sukupuuttoon. Sitä kasvatettiin Argentiinan armeijan tukikohdissa Antarktiksella, jossa armeija käytti sitä tavaroiden kuljetukseen varustaakseen Antarktiksen argentiinalaiset alueet. Rotu kuoli sukupuuttoon vuonna 1994, kun se palautettiin Manner-Argentiinaan Antarktiksen ympäristönsuojelusopimuksen sääntöjen vuoksi.

Argentiinannapakoira oli vankkarakenteinen ja kookas koira. Kahden senttimetrin paksuisen, kolminkertaisen karvapeitteensä vuoksi se kesti hyvin alhaisia lämpötiloja.

Argentiinannapakoira kykeni vetämään rekeä kaksinkertaisella tehokkuudella kantarotuihinsa verrattuna. 11 koiran valjakko saattoi vetää 1,1 tonnin kuormaa 35 kilometriä tunnissa tasaisessa maastossa ja 50 kilometriä tunnissa 45 asteen kulman rinteissä, molemmissa tapauksissa lepäämättä kuuteen tuntiin. Tavallinen työskentelylämpötila oli −70 °C ja sen on nähty odottavan rauhallisesti päivän Neuvostoliiton ulkotukikohdassa Vostokissa, jossa on rekisteröity kylmyyden maailmanennätys −89,3 °C.

Rotu auttoi sotilaita välttämään vaaralliset railot. Sen kyky havaita ne johtui selittämättömistä syistä, mutta mahdollisesti hajuaistilla oli tärkeä rooli siinä. Se kykeni myös havaitsemaan myrskyt auttaen välttämään vääriä uloskäyntejäselvennä. Sen suuntavaisto oli erinomainen myös myrskyssä. Se oli erittäin luotettava pelastusoperaatioissa ja kykeni kulkemaan heikkoja teitä ja ohuita jääkerroksia pitkin, joiden yli ei voinut matkata reellä. Argentiinannapakoiria käytettiin myös sotilaiden ja viimeisimpinä selviytyneiden lajitovereidensa ruokana.

Koira söi kerran päivässä (kaksinkertaisesti siperianhuskyyn verrattuna), mutta oli myös hyvin arvostettu halvan ylläpitonsa vuoksi yhtä suuria kuormia kuljettaneisiin traktoreihin käytetyn dieselöljyn hintaan verrattuna. Niitä ei tarvinnut juottaa, sillä ne saivat nesteen nielemästään lumesta.

Argentiinannapakoira kehitettiin kuljettamaan suuria rahteja pitkien välimatkojen halki. Tavoitteena oli nopea koira, jota olisi helppo käsitellä ja halpaa ylläpitää. Jalostuksessä käytettiin siperianhuskya, alaskanmalamuuttia, grönlanninkoiraa ja mantsurianpystykorvaa eli tärkeimpiä arktisia työkoirarotuja. Geneettisen perustan ja rotumääritelmän luominen vei sotilailta 31 vuotta. 43 vuoden jälkeen rodun syntymästä se eli yhä Antarktiksella ja koska siellä ei ollut muita koiria, siltä katosi immuniteetti muiden koirille tyypillisiä sairauksia vastaan.

Antarktiksen ympäristönsuojelusopimus määräsi kaikki argentiinannapakoirat vietäviksi pois Antarktikselta 1. huhtikuuta 1994 mennessä, koska koira luokiteltiin ulkoperäiseksi eläimeksi. Antarktikselta tuodut 58 koiraa jaettiin kahteen ryhmään vietäviksi Tulimaahan kahdessa eri erässä. 30 ensimmäisestä Ushuaiaan ja Mendozan provinssiin tuodusta koirasta eloon jäi ensimmäisen vuoden aikana vain kaksi urosta. Suuri osa seuraavista mantereelle tuoduista yksilöistä kuoli samoin. Viimeiset argentiinannapakoirat jaettiin perhekoiriksi vaihteleviin paikkoihin ja ne risteytyivät Tulimaan koirien kanssa. Nykyisin se luokitellaan sukupuuttoon kuolleeksi, vaikka huhutaan yksilöstä, joka olisi elänyt vielä vuonna 2008 ja ollut esimerkki puhtaasta rodun edustajasta.

Tunnetuin argentiinannapakoira oli Poncho, joka muistetaan kyvystään varoittaa ihmisiä piilorailoista. Se myös opasti kerran pelastusryhmän lento-onnettomuudesta henkiin jääneiden ihmisten luo. Pappi Juan Ticó balsamoi Ponchon ja sen ruumista säilytetään Ushuaian kaupungissa.

Argentiinannapakoiria kasvatettiin Antarktiksella San Martin- ja Hope-tukikohdissa. Tukikohdissa säilytettiin koirien rokotustietoja, joiden mukaan kaikki yksilöt rokotettiin lain mukaisesti kaksi kertaa pentuiässä ja vuosittain aikuisiässä. Myös koirat ilman pysyvää tukikohtaa rokotettiin saman käytännön mukaan. Yhtään sairastumista rokotusten estämiin tauteihin ei tapahtunut Antarktiksella koko sinä aikana, jona koiria pidettiin eli vuosina 1951–1994. Ainoat vaivat olivat loiset, joita siirtyi koiriin pingviinien ja hylkeiden kautta.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Käännös suomeksi
Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: es:Perro polar argentino