Antti Keksi

Antti Mikkelinpoika Keksi, ruotsalaiselta nimeltään Anders Mickelsson Keksi, (noin 1622 Ylitornio – 1705) on ensimmäinen nimeltä tunnettu suomenkielinen kansanrunoilija. Hän kirjoitti ainakin kaksi kalevalamittaista runoa. Tyyliltään ne ovat ironisia ja humoristisia.

Antti Keksi syntyi 1622 tienoilla. Tarkkaa syntymäaikaa ei ole tiedossa. 1.4.1639 toimitetun ruotuluettelon mukaan Antti Keksin mainitaan olleen 16-vuotias. Hän oli syntynyt Ylitorniolla. Hän avioitui Ylitornion Marjosaaren Keksin talon tyttären kanssa ja tuli isännäksi taloon. Silloisen yleisen käytännön mukaan hänet kirjattiin Keksin taloon, josta tuli myös hänen "sukunimensä". Myöhemmin hän perusti Tornionjoen länsipuolelle Torakankorvaan Antintalon.

Keksi oli sotilas ja tilallinen. Maanviljelystä enemmän häntä kiehtoi kuitenkin runonlaulu. Perimätiedon mukaan hän kiersi Tornionjokivarressa talosta taloon esittämässä laulujaan ja tuli tunnetuksi jokivarren asukkaiden keskuudessa. 1600-luvun lopulla suurina katovuosina Antti Keksin mainitaan käyneen Norjassa asti laulamassa Jäämeren rannalla sinne muuttaneille kveeneille.

Sanomisen pakko ajoi häntä liikkeelle, kuten myös toimeentulon hankkiminen perheelle. Antti Keksin runoja on jälkipolville säilynyt kaksi. Tunnetumpi niistä on Laulu jäänlähdöstä Tornionjoessa 1677. Toinen runoista on pilkkalaulu Ylitornion kirkkoherrasta Nicolaus Ulopolitaniuksesta. Ennen muistiinmerkitsemistä laulut elivät kansan suussa yli vuosisadan. Sekin osoittaa, että Keksin runot olivat tunnettuja kansan keskuudessa. Vielä 1970-luvulla, kun kansanmuusikko Hasse Alatalo kiersi Ruotsin Tornionlaaksoa keräämässä vanhoja lauluja, hän tapasi ihmisen, joka osasi Antti Keksin tulvalaulun ulkomuistista.

Italialainen tutkimusmatkailija Giuseppe Acerbi pysähtyi matkallaan Nordkapiin Ylitorniolla, ja siellä hänelle kertoi rovasti Svanberg Keksin laulusta. Keksin laulu saneltiin hänelle ja kirjoitettiin muistiin.

Acerbiin tämä Antti Keksin runo teki vaikutuksen, ja hän kertoo:

»Tämä runo on ensimmäisen kerran kirjoitettu muistiin, ja jollei sattuma olisi kuljettanut muuatta italialaista napapiirin taakse, olisivat runo ja runoilija aikaa myöten hautautuneet unohduksiin. Täten lappilainen runoilija saa kiittää maineestaan italialaista matkailijaa…»

Toinen Keksin säilyneistä runoista on Frans Mikael Franzénin jälkeläisten lahjoittamasta suomalaisten kansanlaulujen kokoelmasta. Se kertoo pilkalliseen sävyyn Ylitornion kirkkoherrasta Nicolaus Ulopolitaniuksesta, jolla oli ”teinin tieto, papin palkka”. Pappi ei Keksin mukaan saanut omin avuin saarnaa aikaan, ainoastaan ”postillasta prätiköitti”.

Keksi käytti runoissaan Kalevala-mittaa. Tunnetuissa runoissaan hän osoittaa mainiota huumoria, joka joskus muuttuu mitä kirpeimmäksi ivaksi. Runoilla on myös kulttuurihistoriallista arvoa. Niistä saa eloisan kuvan Tornionlaaksosta ja sen asukkaista. Monissa kohdin runot täsmäävät virallisten asiakirjojen kanssa vaikka elivät vain suullisena perintönä yli sadan vuoden ajan.

Antti Keksi kuoli 83-vuotiaana vuonna 1705. Hänelle on pystytetty Tornionjoen Ruotsin puoleiselle rannalle Torakankorvaan muistokivi, jossa lukee: "Antti Mikkelinpoika Keksi, talokas – sotilas – runoseppä – n. 1622–1705." Kivessä on lainaus hänen runostaan "Laulu jäänlähdöstä Tornionjoessa 1677": ”Minä Keksi kankahalta katson, varoittelen vaaran päältä, turvassa Torakankorvassa”.

Lähteet

• Wahlberg Erik: Antti Keksin suku. Uljas Syväniemi, Syväniemen-Ylisaukko-ojan sukukirja, 1991, s. 28–43. Hämeenlinna. ISBN 952-90-2721-4
• Arto Junttila: Runoseppä Antti Mikkelinpoika Keksi (1622-1705). Uljas Syväniemi, Syväniemen-Ylisaukko-ojan sukukirja, 1991, s. 44–46. Hämeenlinna. ISBN 952-90-2721-4
• Giuseppe Acerbi: Travels through Sweden, Finland and Lapland to the North Cape in the years 1798 and 1799. (Matkakirja) Lontoo: Printed For Joseph Mawman, 1802.
• Arto Tiesmaa ja uuden ajan runonlaulajat: Keksin Laulu (Keksi`s song) Jäänlähdöstä Tornionväylässä Vuonna 1677 (CD 2021/ Väylän Pyörre Records)

Aiheesta muualla

• "Keksin laulu" eli jäänlähtö Tornionjoesta v. 1677, Helsingin Sanomat, 15.04.1934, nro 100, s. 29, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot