Antiikin Kreikan keramiikka

Mustakuviotekniikalla koristeltu amfora, n. 530–520 eaa., ja punakuviotekniikalla koristeltu amfora, n. 500 eaa. Metropolitan Museum of Art.

Antiikin Kreikan keramiikka (m.kreik. ἡ κεραμικὴ (τέχνη), hē keramikē (tekhnē) < κέραμος, keramos, ’savi’) käsitti poltetusta savesta tehdyt astiat, lamput ja muut esineet. Astioita, joista käytetään yleisnimitystä vaasi (ἀγγεῖον, angeion, lat. vas), käytettiin arkikäytössä ruoan ja nesteiden kuljetuksessa, säilytyksessä ja tarjoilussa, mutta niillä oli usein myös erityinen seremoniallinen merkitys. Keramiikkataiteessa keskeistä oli vaasien maalauskuviointi. Keramiikan tutkimuksesta on tullut tärkeä osa antiikintutkimusta.

Kreikkalaisen maailman varhaisimmat käsin tehdyt keraamiset esineet ajoittuvat neoliittiselle kivikaudelle noin 5000 eaa. Dreijaa eli savenvalajan pyörää alettiin käyttää Manner-Kreikan minyalaisten parissa keskisellä pronssikaudella noin 2000 eaa. ja Kreetan minolaisessa kulttuurissa noin 1900 eaa. Antiikin ajan keramiikka alkoi nousta protogeometriselta kaudelta noin 1000 eaa. lähtien. Myöhemmin keramiikan tuotantoa hallitsi Korintissa tuotettu korinttilainen keramiikka, mutta Ateenassa tuotettu attikalainen keramiikka syrjäytti sen 500-luvulla eaa. Attikalainen keramiikka saavutti huippukautensa myöhäisellä arkaaisella ja varhaisella klassisella kaudella noin 570–440 eaa. mutta taantui tämän jälkeen samalla, kun keramiikantuotannon painopiste siirtyi muualle.

Vaasien muotoilu ja koristelu vaihtelivat eri aikoina, ja siten niiden perusteella antiikin Kreikan historiaa voidaan tutkimuksessa jakaa kulttuurikausiin ja -alueisiin. Keramiikka säilyy hyvin, ja siksi se on arkeologisissa löydöksissä yliedustettuna suhteessa monista muista materiaaleista, kuten kankaasta, metallista ja puusta, tehtyihin esineisiin. Näistä syistä löydetyt keramiikan osat ovat erittäin tärkeitä eri rauniovaiheiden ajoittamisen kannalta. Lisäksi keraamisten tuotteiden levinneisyys antaa tutkijoille tärkeää tietoa ajan kauppasuhteista ja -reiteistä, joten ne ovat sirpaleinakin arkeologeille tärkeä informaation lähde. Kuva-aiheista saadaan tietoa tuon ajan uskonnollisesta elämästä ja arjen tapakulttuurista sekä muun muassa urheilusta, merenkulusta, tarustosta ja sodankäynnistä.

Vaasimaalaukset ovat nykyisin tärkein esimerkki varhaisesta kreikkalaisesta maalaustaiteesta. Kreikkalaisille itselleen vaasimaalaukset olivat vähempimerkityksisiä kuin seinä- ja paneelimaalaukset, joista on säilynyt nykaikaan vain vähäisiä esimerkkejä, siinä missä keramiikkaa tunnetaan runsain mitoin. Merkittävimpiä maalaustyylejä olivat mustakuvio- ja punakuviotekniikka.

Maalaustyylien kehitys

Tausta Egeanmeren pronssikautisissa kulttuureissa

Pääartikkelit: Minolainen keramiikka ja mykeneläinen keramiikka

Minolaisen ja mykeneläisen kulttuurin keramiikka kukoistivat peräkkäin ja osin päällekkäin 1000-luvulla eaa. Niiden välillä oli varsinkin loppuvaiheessa paljon vuorovaikutusta, ja usein näiden kahden kulttuurin tuottamien taide-esineiden erottaminen toisistaan onkin hankalaa.

Varhaisin minolaiselle kulttuurille ominainen tyyli tunnetaan löytöpaikkansa mukaan Kamáres-keramiikkana. Se kukoisti ensimmäisten palatsien aikaan noin 2000–1700 eaa. Kamarés-keramiikka tunnetaan erityisesti vaasien ohuudesta. Sen koristeaiheet olivat pääosin kasvi- ja eläinmaailmasta. Ihmisiä ei esiinny vielä lainkaan. Minolaisen keramiikan, samoin kuin muun kulttuurin, suurin kukoistuskausi alkoi noin 1700 eaa. jälkeen, ja ajoittuu erityisesti vuosiin 1550–1450 eaa. Suosittuja aiheita olivat kalat, linnut ja muut eläimet sekä spiraalikuviot. Tuolla kaudella myös ihmishahmot ilmestyvät ensimmäisen kerran keramiikkaan.

Mykeneläinen keramiikka sai paljon vaikutteita minolaisilta ja jatkoi samoja tyylejä, ja myös samat kuva-aiheet säilyivät suosiossa. Mykeneläiset suosivat kuitenkin myös sotaisampia kuva-aiheita kuin minolaiset. Mykeneläisen vaasimaalauksen omaa kehitystä oli tyylittely ja skematisointi, joka voidaan nähdä protogeometrisen ja geometrisen kauden tyylien edeltäjänä.

• 
  Minolainen Kamáres-tyylin kannu, n. 2100–1700 eaa.
• 
  Minolainen merityylinen pullo, n. 1500–1450 eaa.
• 
  Minolainen palatsityylinen krateeri, n. 1400–1200 eaa.
• 
  Mykeneläinen jalustinkannu, n. 1200–200 eaa.
• 
  Mykeneläinen nk. Soturivaasi, n. 1200 eaa.

Protogeometrinen tyyli 1000–900 eaa.

Pääartikkeli: Protogeometrinen keramiikka

Protogeometrinen keramiikka, jota tuotettiin Kreikan niin kutsutuilla pimeillä vuosisadoilla noin 1000–900 eaa., edustaa ensimmäistä uutta kehitysvaihetta mykeneläisen kulttuurin romahtamisen jälkeen. Siinä vaasimuodot olivat edelleen mykeneläisiä, mutta vaasimaalaukset olivat yksinkertaisia ja abstrakteja verrattuna mykeneläisen kauden tyyliin. Koristelu koostui ympyröistä ja muista geometrisista kuvioista, jotka oli ryhmitelty vaaseja kiertäviksi nauhoiksi. Koristelussa ei käytetty juuri lainkaan vapaata kättä, vaan lähes kaikki vaasien kuvioinnit ja koristelut tehtiin harpeilla, viivoittimilla ja sapluunoilla. Nauhat ja viivat maalattiin pitämällä sivellintä dreijalla pyörivän vaasin pintaa vasten. Ihmiset ja eläinhahmot katosivat kuvituksesta. Keramiikan merkittävä keskus oli Ateena, joka vaikuttaa selvinneen mykeneläisen kulttuurin romahduksesta vähemmin vaurioin.

• 
  Submykeneläinen­/proto­geometrinen lekyytti, n. 1050 eaa.
• 
  Protogeometrinen amfora, n. 975–950 eaa.
• 
  Protogeometrinen amfora, n. 950–900 eaa.
• 
  Protogeometrinen kalathos, n. 950–900 eaa.
• 
  Myöhäis-­/ali­proto­geometrinen pyksis, 900–800-luku eaa.

Geometrinen tyyli 900–700 eaa.

Pääartikkeli: Geometrinen keramiikka

Varsinainen geometrinen keramiikka sai alkunsa noin 900 eaa., jolloin keramiikassa on havaittavissa jälleen uutta luovaa kehitystä. Kaudella Ateena jatkoi keramiikan merkittävimpänä keskuksena. Aikakauden tyylille olivat edelleen ominaisia geometriset muodot ja koristeaiheet, kuten ympyrät ja siksak-kuviot. Varhaisella geometrisella kaudella saivat alkunsa kuvanauhoina ja -paneeleina esiintyvät siluettimaiset eläinaiheet, kuten hevoset ja vesilinnut.

Keskisellä geometrisella kaudella noin 850–760 eaa. vaasimaalauksiin ilmestyivät jälleen myös ihmiset, jotka on kuvattu tikku-ukkomaisina. Ajalle ovat ominaisia Ateenan Kerameikoksen hautausmaalta löytyneet huomattavan kookkaat niin kutsutut Dipylon-vaasit, joita käytettiin aatelisten hautojen merkkeinä ja tuhkauurnina. Aihepiiri liittyi yleensä hautajaisrituaaleihin ja ruumiinvalvojaisiin. Tummat siluettikuviot maalattiin vaalealle pohjalle kuvanauhoina. Niiden tekijää työpajoineen kutsutaan Dipylon-mestariksi. Myöhäisellä geometrisella kaudella n. 760–725/700 eaa. kuvitus levisi täyttämään vaasin koko pinnan. Lopulta tyyli ei kyennyt enää luomaan uutta, vaan syrjäytyi uusien itämailta tulleiden virtausten alta.

• 
  Dipylon-amfora, Dipylon-mestari, n. 760–750 eaa.
• 
  Oinokhoe, Dipylon-mestari, n. 750 eaa.
• 
  Hirschfeld-krateeri, n. 750–735 eaa.
• 
  Yksityiskohta Hirschfeld-krateerista.
• 
  Hevoskoristeltu pyksis, 700-luku eaa.

Orientalisoiva tyyli 700–600 eaa.

Pääartikkeli: Orientalisoivan kauden keramiikka

Orientalisoiva eli itämaisten vaikutteiden tyyli syntyi vähitellen Lähi-idän ja Egyptin taiteen vaikutteiden levitessä kreikkalaisille alueille 700-luvulta eaa. alkaen merikaupan lisäännyttyä. Kreikkaan tuli paljon itämaista tuontitavaraa, jota alettiin jäljitellä. Korintti vei keramiikan tuottamisen johtoaseman Ateenalta koko 600-luvuksi eaa., ja itäiseen Kreikkaan syntyi muita orientalisoivan tyylin keskuksia. Korintissa orientalisoivaa kautta nimitetään protokorinttilaiseksi ja Attikassa protoattikalaiseksi kaudeksi.

Orientalisoivassa keramiikassa eläin- ja kasviaiheet syrjäyttivät vähitellen jäykän geometrisen muotokielen. Vaaseja kiertäneissä eläinnauhoissa esiintyi usein koiria, lintuja ja jäniksiä, ja kasviaiheissa muun muassa lootuksenkukkia. Suosittuja olivat myös eksoottiset ja mytologiset aiheet, kuten leijonat, aarnikotkat ja sfinksit. Myös kreikkalaisen mytologian tapahtumien kuvaaminen yleistyi. Maalaustyylissä käytettiin usein venytettyjä kuva-aiheita ja runsasta täyteornamentiikkaa. Ajan kuluessa hahmot muuttuivat pelkistä silueteista elävämmiksi ja yksityiskohtaisemmiksi.

• 
  Protoattikalainen amfora, n. 700–675 eaa.
• 
  Protokorinttilainen aryballos, n. 650–620 eaa.
• 
  Protokorinttilainen orientalisoiva oinokhoe, n. 630 eaa.
• 
  Protokorinttilainen orientalisoiva olpe, n. 640–630 eaa.
• 
  Proto- tai varhais­korinttilainen alabastron, n. 650–600 eaa.

Mustakuviotekniikka 600–480 eaa.

Pääartikkeli: Mustakuviokeramiikka

Mustakuviotyyli perustui protokorinttilaisen keramiikan maalaustekniikkaan. Varsinaista mustakuviokeramiikkaa valmistettiin noin 600–480 eaa. Se sai alkunsa korinttilaisessa keramiikassa, ja nousi suurimpaan kukoistukseensa attikalaisessa keramiikassa noin 570–530 eaa. Mustakuviotyylille oli ominaista kuvioiden maalaaminen tummalla saviliuoksella vaaleammalle savipohjalle. Tarkkoja yksityiskohtia tehtiin uurtamalla ja lisäväreinä käytettiin usein punaista sekä valkoista väriä varsinkin naisten ihon maalaamiseen. Kuva-aiheiden merkitys oli tärkeä; kuviin ilmestyivät nyt erilaiset jumalat ja mytologian sankarihahmot.

Tältä ajalta on peräisin myös ensimmäinen signeerattu vaasi, jonka tekijä oli Sofilos. Muita merkittäviä tämän tekniikan edustajia ovat muun muassa Amasis-maalari, Eksekias, Lydos, Ergotimos, Eumaros, Nearkhos ja Frynos-maalari. Mustakuviokeramiikan suosio alkoi laskea punakuviotekniikan kehittämisen jälkeen noin 530 eaa. alkaen. Siirtymävaiheessa valmistettiin myös niin kutsuttua kaksikielistä keramiikkaa.

• 
  Korinttilainen pyksis, n. 580–570 eaa.
• 
  Dionysos-malja, Eksekias, n. 530 eaa.
• 
  Panathenaia-amfora, n. 525–500 eaa.
• 
  Yksityiskohta oinokhoesta, Taleides-maalari, n. 520 eaa.
• 
  Athene pseudo-Panathenaia-amforassa, n. 500–485 eaa.

Punakuviotekniikka 530– eaa.

Pääartikkeli: Punakuviokeramiikka

Punakuviotekniikka sai alkunsa attikalaisessa keramiikassa noin 530 eaa. Sen kehittäjinä nähdään Andokides-maalari ja Psiaks. Tekniikka käänsi värit toisin päin mustakuviotekniikkaan nähden: tausta maalattiin mustaksi ja hahmot jätettiin savenvärisiksi. Nyt yksityiskohdat maalattiin hahmoihin uurtamisen sijaan, mikä loi paremmat mahdollisuudet taipuisampaan maalausjälkeen ja tarkempaan yksityiskohtien kuvaamiseen. Tekniikka toi kuviin täysin uudenlaista dynamiikkaa ja sielukkuutta. Niissä oli elävyyttä ja dramatiikkaa, ja yksityiskohtaisen tarkasti esitettyjä eläin- ja ihmishahmoja urheilemassa, ratsastamassa, vaunuja ajamassa, taistelemassa tai tanssimassa. Vaaseja kiertävissä kuvasarjoissa saatettiin esittää kokonainen historiallinen tai mytologinen tapahtuma.

Keskeisiä punakuviotekniikan edustajia olivat muun muassa Eufronios, Berliini-maalari, Kleofrades-maalari, Brygos-maalari, Duris, Niobidi-maalari, Meidias-maalari, Aison, Epiktetos, Euthymides, Fintias, Makron, Hieron, Pistoksenos-maalari, Sotades, Kakhrylion, Syleus-maalari, Triptolemos-maalari, Pan-maalari ja Seireeni-maalari.

• 
  Amfora, Andokides-maalari, n. 530 eaa.
• 
  Akhilleus ja Patroklos. Kyliksin tondo, Sosias-maalari, n. 500 eaa.
• 
  Pitokohtaus. Kyliksin tondo, Duris, n. 480 eaa.
• 
  Odysseus ja seireenit. Stamnos, Seireeni-maalari, n. 480–470 eaa.
• 
  Amfora, Niobidi-maalari, n. 460–450 eaa.

Valkopohjatekniikka 530– eaa.

Pääartikkeli: Valkopohjakeramiikka

Valkopohjatekniikka kehittyi yhtä aikaa punakuviotekniikan rinnalla. Se oli seinämaalauksista keramiikkaan siirtynyt tekniikka, jota tuotettiin 530-luvun eaa. jälkeen Attikassa, Jooniassa ja Lakoniassa. Tyyli oli erityisen suosittu Attikassa, jossa tuotettuja sylinterinmuotoisia valkopohjalekyyttejä käytettiin erityisesti hautalahjoina.

Valkopohjatekniikassa vaasi peitettiin kauttaaltaan valkoisella savilietteellä. Hahmot maalattiin alkuvaiheessa mustalla, mutta myöhemmin käytettiin myös ruskeita sävyjä. Lisäväreinä käytettiin muun muassa purppuraa, sinistä ja vihreää. Normaalissa käytössä värit eivät olisi kestäneet vaan olisivat kuluneet helposti pois, mutta hautojen suojassa ne ovat säilyneet jonkin verran paremmin. Useimmista löydetyistä vaaseista ne ovat kuitenkin ainakin osittain kadonneet. Kuva-aiheet olivat herkkiä ja levollisen dramaattisia.^lähde?

• 
  Lekyytti, n. 490 eaa.
• 
  Nike, yksityiskohta lekyytistä, n. 480 eaa.
• 
  Auloksen soittaja, yksityiskohta lekyytistä, n. 480 eaa.
• 
  Apollon-kyliks, n. 460 eaa.
• 
  Lekyytti, n. 440 eaa.

Vaasien tyypit ja muodot

Kreikan arkaaisella ja klassisella kaudella vaasityyppien joukko oli melko pieni ja vakiintunut, ja tyypeissä tapahtui suhteellisen vähän muutoksia ajan kuluessa. Havaittavissa olevia muutoksia voidaan käyttää ajoittamiseen. Kaikkien vaasityyppien antiikin aikaisia nimiä ei tunneta, eikä kaikista nykyisin luokittelussa käytetyistä nimistä tiedetä täydellä varmuudella, viittasivatko ne aivan samanlaisiin vaaseihin myös antiikissa. Vaasien alkuperäinen käyttötarkoitus tiedetään joskus niiden nimestä, kun taas usein se paljastuu ennen kaikkea vaasimaalausten kuvista, joissa vaasi esiintyy käytössä. Monien vaasien muodot kertovat, että muotoa on alun perin käytetty jossakin muussa materiaalissa kuin keramiikassa.

Vaasien osat

Tyypillisen vaasin osat, esimerkki voluuttikrateerista.

Useimmissa vaasityypeissä oli samat perusosat: jalka, vatsa eli vartalo ja kaula sekä mahdolliset kädensijat. Osaan vaasityypeistä kuului kansi. Vaasityyppien alatyyppejä on luokiteltu näiden osien muotojen yksityiskohtien perusteella.

Jaotteluperusteita

Vaaseja voidaan jaotella monin eri perustein. Ensiksi, ne voidaan jakaa muodon mukaan avonaisiin muotoihin, joissa on avara suu, ja suljettuihin muotoihin, joissa on suljettavissa oleva suu. Käyttötarkoituksen mukaan vaaseja voidaan puolestaan jaotella muun muassa juhla-, kultti- ja käyttöastioihin. Pöytäastiat voidaan jakaa sekoitusastioihin (esim. krateeri), kaatoastioihin (esim. oinokhoe) ja juoma-astioihin (esim. kantharos, kyliks, mastos, skyfos).

Luettelo vaasien muodoista

Pääartikkeli: Luettelo kreikkalaisten vaasien muodoista

Alla on lueteltu eräitä tärkeimpiä kreikkalaisia vaasityyppejä. Monilla tyypeillä oli useita alatyyppejä, joiden ulkonäkö vaihteli joskus suurestikin. Laajempi luettelo, katso: Luettelo kreikkalaisten vaasien muodoista.

• 
  Alabastron
• 
  Amfora (amforeus)
• 
  Amforiskos
• 
  Askos
• 
  Dinos
• 
  Fiale
• 
  Hydria
• 
  Hydriske
• 
  Kalyks
• 
  Kantharos
• 
  Kernos
• 
  Khus
• 
  Kothon
• 
  Krateeri (kratēr)
• 
  Kyathos
• 
  Kyliks
• 
  Lebes
• 
  Lebes gamikos
• 
  Lekane
• 
  Lekanis
• 
  Lekyytti (lekythos)
• 
  Lutroforos
• 
  Lydion
• 
  Mastos
• 
  Oinokhoe
• 
  Olpe
• 
  Pelike
• 
  Plemokhoe
• 
  Psykter
• 
  Pyksis
• 
  Rhyton
• 
  Skyfos
• 
  Stamnos

Materiaali ja tuotanto

Savenvalajan työpaja. Korinttilainen pinaks, n. 575–550 eaa.

Antiikin aikainen keramiikkauuni, Erétrian arkeologinen museo.

Savea (κέραμος, keramos) oli saatavilla kaikkialla Kreikassa. Parasta savimaata keramiikan tuotannon kannalta oli tarjolla Attikassa eli Ateenan seudulla. Siinä oli paljon rautaa, mikä teki keramiikasta oranssinpunaista. Korintin seudun savi oli vaaleampaa ja keltaisempaa.

Vaasit tehtiin yleensä käyttäen dreijaa eli savenvalajan pyörää. Vaasi tehtiin joko yksiosaisena tai niin, että jalka, vartalo ja kaula tehtiin erikseen ja liitettiin yhteen. Kokoerot samoissakin vaasityypeissä osoittavat, että menetelmät olivat suhteellisen yksinkertaisia. Jokainen vaasiyksilö oli hieman erilainen.

Valamisen jälkeen vaasi maalattiin. Perusvärinä oli musta. Toteutus riippui maalaustekniikasta: mustakuviotekniikassa mustalla maalattiin hahmot, joihin yksityiskohdat uurrettiin piirtimellä. Punakuviotekniikassa mustalla maalattiin puolestaan tausta sekä hahmojen yksityiskohdat. Musta maali oli savilietettä, johon käytettiin muun muassa rautaoksidia, potaskaa ja silikonipitoista savea. Kiinnitysaineena käytettiin muun muassa ureaa ja viinietikkaa, jotka paloivat pois uunissa kiinnittäen samalla maalin vaasin pintaan. Joissakin tyyleissä käytettiin lisävärejä, kuten piippusavesta tehtyä valkoista tai okrasta tai mangaanista tehtyä punaista.

Maalaamisen jälkeen vaasi poltettiin samassa uunissa kolmessa vaiheessa. Lämpötilaa vaihdeltiin prosessin aikana noin 850–950 asteen välillä, samalla kun hapen määrää välillä lisättiin ja välillä vähennettiin. Ensimmäisessä vaiheessa uunin lämpötila nostettiin ensin 900 asteeseen ja polttotila pidettiin hapekkaana, jolloin vaasi muuttui kokonaan punaiseksi. Toisessa vaiheessa lämpötila nostettiin hapettomana 950 asteeseen ja sen annettiin vähitellen laskea. Uuniin tuotettiin savua ja häkää, jolloin koko vaasi muuttui harmaaksi ja mustat alueet mustenivat entisestään. Lopulta uunin annettiin jäähtyä hapekkaassa tilassa noin 850 asteeseen, jolloin mustaksi tarkoitetut rautaoksidipitoiset kohdat pysyivät mustina, savilietteellä käsittelemättömät osat taas muuttuivat punaisiksi.

Polttomenetelmä tuotti halutun lopullisen väriyhdistelmän ja lasitti mustan maalin. Käytetty lämpötila oli suhteellisen alhainen, minkä vuoksi kreikkalainen keramiikka on pehmeämpää kuin esimerkiksi kiinalainen posliini.

Savenvalajat ja vaasimaalarit

Pääartikkeli: Luettelo antiikin kreikkalaisista savenvalajista ja vaasimaalareista

Signeerauksessa vaasi ikään kuin puhuttelee katsojaa: Amasis m’epoiesen, ”Amasis teki minut”.

Signeeraus Sofilos [...] m’egrapsen, ”Sofilos maalasi minut”.

Savenvalaja (κεραμεύς, kerameus) ja vaasimaalari (γραφεύς, grafeus) olivat yleensä, joskaan eivät aina, kaksi eri henkilöä. Mustakuvioisen tyylin aikaan oli vielä tavallista, että sama henkilö sekä valmisti itse vaasin että koristeli sen maalauksin. Noin vuoden 530 eaa. jälkeen alkoi tulla yhä yleisemmäksi, että näistä työvaiheista huolehti kaksi eri henkilöä. Eri savenvalajia ja vaasimaalareita on tunnistettu lukuisia vaasien ja niiden maalausten yksityiskohtien tarkan tutkimisen kautta.

Monissa vaaseissa on signeerauksia, jotka kertovat savenvalajan tai vaasimaalarin nimen. Nimeä seurasi tavallisesti joko verbi epoiēsen (ἐποίησεν), ’teki’, tai egrapsen (ἔγραψεν), ’maalasi’, joista jälkimmäinen viittaa aina yksiselitteisesti maalariin. Myös monet signeeraamattomat maalaukset on voitu yhdistää johonkin tiettyyn vaasimaalariin henkilökohtaisia maalaustyylejä vertailemalla.

Jos yhden ja saman maalarin maalauksista yhdessäkään ei ole signeerausta, tutkijat ovat yleensä antaneet maalarille jonkin korvaavan nimen. Esimerkiksi niin sanottu Seireeni-maalari on saanut nimensä siitä, että hänen tunnetuin maalauksensa esittää seireenejä. Berliini-maalari puolestaan on saanut nimensä siitä, että hänen tunnetuimmat teoksensa sijaitsevat nykyään Berliinissä.

Piirtokirjoitukset

Joissakin vaaseissa on mukana piirtokirjoituksia. Ne voidaan jakaa seuraaviin ryhmiin:

• Maalarin ja savenvalajan tekemät signeeraukset. Katso yllä: ”Savenvalajat ja vaasimaalarit”.
• Hahmojen ja esineiden nimet. Joissakin vaaseissa hahmon nimi (esim. ”Herakles”) on kirjoitettu tämän viereen. Joskus myös yksittäisiä esineitä on nimetty. Joissakin harvinaisissa tapauksissa on nimetty kuva-aiheen esittämä kohtaus. Tällaisia kirjoituksia esiintyy 600- ja 500-luvuilla eaa., mutta tapa jäi pois käytöstä 400-luvun eaa. kuluessa.
• Vaasin tarkoitus. Esimerkiksi vanhimpiin kreikkalaisella kirjaimistolla kirjoitettuihin teksteihin kuuluva Dipylon-piirtokirjoitus osoittaa kyseisen vaasin toimineen palkintona tanssikilpailussa. Panathenaia-amforoissa oli aina kirjoitus των Ἀθήνηθεν ἄθλων, tōn Athēnēthen athlōn, ”kisoista Ateenassa”, joka ilmaisi niiden toimineen palkintona Panathenaia-kisoissa.
• Vaasin käyttäjälle osoitetut viestit. Vaasi voi puhutella käyttäjää, esimerkkinä juomamaljassa oleva teksti χαῖρε καὶ πίει εὖ, khaīre kai piei eu, ”iloitse ja juo hyvin”. Joskus teksti tulee lausumana jonkun hahmon suusta, ja voi kuvata esimerkiksi ajatusta tai laulun sanoja.
• Kalos-kirjoitukset. Jollekin nuorukaiselle tai harvemmin naiselle osoitettu tämän kauneutta ylistävä kirjoitus, esimerkiksi ὅ παῖς καλός, ho pais kalos, ”poika on kaunis”. Joskus kohde nimetään, joskus taas piirtokirjoituksessa on vain sana καλός, kalos, ”kaunis”. Teksti ei yleensä liity kuva-aiheeseen. Tämän tyypin kirjoituksia esiintyy attikalaisessa keramiikassa 500- ja 400-luvuilla eaa.
• Koristekirjoitukset. Joskus vaaseissa olevat piirtokirjoitukset eivät tarkoita mitään järkevää, vaan vaikuttavat toimineen pelkkinä koristeina.

Tutkimus

Tunnetut antiikin aikaiset vaasit on koottu Corpus vasorum antiquorum -kokoomateokseen. Eri vaasityyppejä on luokitellut erityisesti John Beazley.

Lähteet

• Castrén, Paavo & Pietilä-Castrén, Leena: Antiikin käsikirja. Otava, 2000. ISBN 951-1-12387-4
• Rodgers, Nigel: Ancient Greece. An Illustrated History. Lorenz Books, 2017. ISBN 978-0-7548-3357-4 (englanniksi)

Kirjallisuutta

• Boardman, John: The History of Greek Vases: Potterkannus, Painters and Pictures. Thames & Hudson, 2006. ISBN 0500285934
• von Bothmer, Dietrich: Greek Vase Painting. Metropolitan Museum of Art, 1987. ISBN 0870994883
• Clark, Andrew J. & Elston, Maya & Hart, Mary Louise: Understanding Greek Vases: A Guide to Terms, Styles, and Techniques. (Getty Museum Studies on Art) Getty Publications, 2002. ISBN 0892365994
• Kanowski, Maxwell George: Containers of Classical Greece: A Handbook of Shapes. University of Queensland Press, 1984. ISBN 0702217441
• Moignard, Elizabeth: Greek Vases: An Introduction. (Classical world series) Bloomsbury Academic, 2006. ISBN 1853996912
• Sparkes, Brian A.: Greek Pottery: An Introduction. Manchester University Press, 1991. ISBN 0719029368
• Sparkes, Brian A.: The Red and the Black: Studies in Greek Pottery. Routledge, 2013. ISBN 1134525583

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta antiikin Kreikan keramiikka Wikimedia Commonsissa