Andrei Ždanov

Andrei Ždanov.

Andrei Aleksandrovitš Ždanov (ven. Андре́й Алекса́ндрович Жда́нов, 26. helmikuuta (J: 14. helmikuuta) 1896 Mariupol – 31. elokuuta 1948 Moskova) oli neuvostoliittolainen poliitikko ja taideideologi.

Poliittinen ura

Andrei Ždanov syntyi Mariupolissa ja liittyi bolševikkeihin vuonna 1915. Hän toimi puolueen propagandasiivessä vallankumoukseen saakka. Hän toimi Puna-armeijan poliittisena upseerina, ja vuodesta 1924 hän johti kommunistipuoluetta Tverissä ja Nižni Novgorodissa. Vuonna 1934 hän seurasi Sergei Kirovia Leningradin kommunistisen puolueen johtajana, ja häntä pidettiin Josif Stalinin todennäköisenä seuraajana. Samana vuonna hänestä tuli keskuskomitean sihteeri ja vuonna 1939 politbyroon jäsen. Hän aloitti koulutusuudistuksen Neuvostoliitossa 1934–1938.

Ždanov piti marraskuun lopulla 1936 puheen, joka aiheutti pelkoa Suomessa ja muissa Neuvostoliiton läntisissä naapurimaissa. Hän vertasi Leningradia Neuvostoliitosta länteen avautuvaan ikkunaan, jonka takaa ”yhä voimakkaampana kuuluu fasismin pedonulvonta ja hammasten purenta”. Ždanovin mukaan myös Suomessa oli piirejä, jotka olivat valmiita luovuttamaan maansa fasististen valtioiden käyttöön niiden hyökkäyksessä Neuvostoliittoa vastaan. Jo edellisvuonna 1935 Neuvostoliiton Helsingin-suurlähettiläs Eric Assmus oli varoittanut pääministeri T. M. Kivimäkeä, että sodan syttyessä Euroopassa Neuvostoliitto voisi oman turvallisuutensa vuoksi joutua miehittämään eräitä osia Suomesta.

Ždanov osallistui Stalinin puhdistuksiin ja toi neuvostovallan Baltian maihin. Hän oli yksi syytetyistä Yhdysvaltain edustajainhuoneen Charles Kerstenin tutkimuksissa Baltian maissa vuonna 1953. Erityisesti hän oli mukana Viron neuvostovallan perustamisessa, johon hänet lähetettiin kesäkuussa 1940.

Ždanov toimi Leningradin puolustuksen johdossa toisessa maailmansodassa 1941–1944.

Kenraalieversti Ždanov allekirjoitti välirauhansopimuksen Suomen kanssa 19. syyskuuta 1944 ja toimi myöhemmin liittoutuneiden valvontakomission puheenjohtajana Helsingissä. Ždanovin saapuminen Helsinkiin 5. lokakuuta 1944 oli tiettävästi hänen ensimmäinen ulkomaanmatkansa, mikäli hänen toimintaansa Virossa vuonna 1940 ei katsota oleskeluksi ulkomailla. Hänet otettiin Malmin lentoasemalla vastaan valtionpäämiehelle kuuluvin kunnianosoituksin. Käytännössä valvontakomissiota johti kuitenkin hänen varamiehensä kenraaliluutnantti Grigori Savonenkov, ja Ždanov itse kävi Suomessa yleensä vain jonkin erityisen tärkeän asian vuoksi. Tällaisia olivat esimerkiksi sotakorvaussopimuksen allekirjoittaminen ja sotasyyllisyysoikeudenkäynnin alkuunpano. Ždanovin käynnit Suomessa ajoittuivat pääosin vuosille 1944 ja 1945. Toisin kuin muut valvontakomission neuvostoliittolaiset jäsenet, jotka asuivat Hotelli Tornissa, Ždanov oleskeli Helsingissä käydessään Viron entisessä suurlähetystössä Kaivopuistossa; virka-asiansa hän kuitenkin hoiti Tornissa.

Viimeisen kerran Ždanov kävi Suomessa yli vuoden poissaolon jälkeen Pariisin rauhansopimuksen allekirjoittamisen aikoihin helmikuussa 1947. Tavatessaan tuolloin hallituspuolueiden edustajat hän varoitti, että hallituspohjan muuttaminen lopullisen rauhan solmimisen jälkeen ei olisi viisasta. Noihin aikoihin SDP:n niin sanottu asevelisiipi kuitenkin valmisteli jo kommunisteja vastaan suunnattua ”Jo riittää” -kampanjaa.

Vuodesta 1944 alkaen Ždanov toimi NKP:n pääideologina. Vuonna 1947 hänet valittiin Itä-Euroopan kommunististen puolueiden toimintaa ohjanneen Kominformin ensimmäiseksi puheenjohtajaksi.

Ždanov kuoli vuonna 1948 sairauslomalla ollessaan, ilmeisesti luonnollisista syistä. Politbyroo oli määrännyt hänet kahdeksi kuukaudeksi lääkärien suosittelemalle lomalle. Muistelmissaan Nikita Hruštšov kertoi Ždanovin olleen alkoholisti, ja hänen viimeisinä päivinään Stalin karjui hänelle, että hänen pitäisi lopettaa alkoholin juominen ja alkaa juoda pelkkää hedelmämehua.

Ždanovin poika Juri Ždanov oli naimisissa Stalinin tyttären Svetlana Allilujevan kanssa.

Kulttuuripolitiikkaa

Kulttuuripolitiikassa Ždanov vastusti ankarasti lännen rappioittavaa vaikutusta ja johti maan taiteelliseen eristykseen. Päätaidesuuntaukseksi tuli sosialistinen realismi, ja historia kirjoitettiin bolševikkien näkökulmasta. Ždanovin aloitteesta Neuvostoliiton kommunistisen puolueen keskuskomitea tuomitsi muun muassa Aram Hatšaturjanin, Sergei Prokofjevin ja Dmitri Šostakovitšin musiikin.

Ždanovin mukaan nimetty suuntaus ždanovilaisuus vaati taiteilijoita noudattamaan kapea-alaista puolueuskollisuutta. Suuntaus määritteli vielä 1950-luvun lopulle asti hyväksyttävän kulttuurituotannon rajat Neuvostoliitossa. Hänen kauttaan Neuvostoliiton johdossa on kutsuttu Neuvostoliitossa ja Venäjällä nimellä ždanovštšina.

Ždanov puhui mielellään puolueaktivisteille huonoista vaikutteista, joita venäläisiltä avantgardisteilta saatiin:

»Porvarilliset vaikutteet olivat jossain vaiheessa varsin voimakkaita myös Neuvostoliiton maalaustaiteessa, ja meille levisivät kaikenkarvaiset vasemmistolaiset ilmiöt, kuten futurismi, kubismi ja modernismi. Yleensä he karjuivat: ’Alas lahot akateemiset kaanonit!’, mutta saattoivat itse maalata tytön, jolla on yksi pää ja neljäkymmentä jalkaa. Se fiasko päättyi katastrofiin.»

Katso myös

• Mestariluokka
• Sosialistinen realismi
• Totalitaristinen taide