Alivuokra-asunto
Alivuokra-asunto on asunto, jonka varsinainen vuokralainen on vuokrannut eteenpäin. Alivuokra-asunnon asukasta kutsutaan alivuokralaiseksi.
Alivuokrasopimus (ruots. andrahandskontrakt) on yleinen asumismuoto erityisesti Ruotsin suurissa kaupungeissa, joissa asuntotilanne on heikko. Vuokralainen tarvitsee yleensä asunnon omistajan luvan asunnon alivuokraamiseksi joko asumisoikeusyhdistykseltä tai asunnon omistajalta. Asunnon käyttäjästä riippumatta varsinainen vuokralainen on aina vastuussa asunnostaan.
Suomessa alivuokrauksena pidetään tilannetta, jossa asuinhuoneistosta vuokrataan korkeintaan 50 prosenttia toisen käyttöön. Vuokranantaja ei voi kieltää alivuokrausta. Sen sijaan jälleenvuokrauksella tarkoitetaan vuokrasuhdetta, jossa alkuperäinen vuokralainen vuokraa koko huoneiston eteenpäin. Se on kielletty ilman vuokranantajan lupaa.[1]
Jatkosodan jälkeisen asuntopulan aikaan alivuokrauksesta tuli monissa Suomen kaupungeissa velvollisuus. Antti Malinen selvitti väitöskirjassaan, että esimerkiksi Helsingissä otettiin käyttöön huone ja henkilö -periaate 15. lokakuuta 1944. Se tarkoitti, että asunnonhaltijalla oli oikeus pitää vain yhtä huonetta vakituista asukasta kohden. Huoneenvuokrauslautakunnat osoittivat ylimääräisiin huoneisiin alivuokralaisia. Malisen mukaan monet ottivat nurkkiinsa vapaaehtoisesti naapureita, ystäviä tai sukulaisia, usein paljon vaadittua enemmän.[2]
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Torvainen, Pekka: Alivuokrausta ei voi kieltää Helsingin Sanomat. 5.5.2015. Viitattu 19.9.2016.
- ↑ Tamminen, Tuomo: Sota ohi, kotirauha koetuksella. Sotien jälkeisestä Helsingistä etsivät kotia rintamamiehet ja evakot Helsingin Sanomat. 14.12.2014. Viitattu 19.9.2016.