Aiolinen
Äänitiedostojen kuunteluohjeet
Aiolinen on musikaalinen moodi ja kirkkosävellaji, tai termin nykyisen käytännön mukaisesti diatoninen asteikko, joka tunnetaan myös luonnollisena molliasteikkona.
Historia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Antiikin Kreikkalaisessa musiikin teoriassa aiolinen oli eräiden myöhäisten kirjoittajien kuten Kleonideen käyttämä vaihtoehtoinen nimi sävellajille (tonos), jota Aristoksenos oli nimittänyt alemmaksi lyydiseksi. Se oli yhdeksän puoliaskelta korkeammalla kuin alin säveltaso, jota sanottiin hypodooriseksi. [1][2]
Termi sai 1500-luvun puolivälissä uuden merkityksen, kun Heinrich Glarean antoi sen nimeksi määrittelemälleen yhdeksännelle moodille, joka luonnollisella diatonisella asteikolla ulottuu A:sta seuraavaan, oktaavia korkeampaan A:han ja joka vastaa nykyistä luonnollista molliasteikkoa.[3]
Ennen Glareania musiikin teoria oli tuntenut vain kahdeksan kirkkosävellajia, sävelistä D, E, F ja G alkavat autenttiset diatoniset asteikot sekä niiden plagaaliset vastineet. Muutamissa niistä saatettiin kuitenkin H:n sijasta toisinaan käyttää siitä puoliaskelen alentamalla saatua B-säveltä.[4]
Vuonna 1547 Heinrich Glarean julkaisi teoksensa Dodeachordon. Siinä uutena keskeisenä ajatuksena oli, että diatonisia moodeja oli kaksitoista, sen sijaan että niitä oli aiemmin oletettu olevan kahdeksan. Uudet moodit vastasivat asteikkoja, joiden päätössävelet olivat A ja C ja joista kummastakin oli myös autenttinen ja plagaalinen vastine. Asteikot, joissa nämä tai jopa H olivat päätössävelinä, oli tosin tunnistanut viimeistään jo Hucbald 900-luvulla, mutta niitä oli pidetty vain toiselle sävelkorkeudelle transponoituina asteikkoina, joiden päätössävel normaalisti oli kvinttiä alempana. Guido Arezzolainen nimitti 1000-luvulla teoksensa Micrologus 8. luvussa säveliä A, H ja C affinaaleiksi niiden esiintyessä päätössävelinä, ja myöhemmin samassa merkityksessä käytettiin termiä konfinaali.[5] Vuonna 1515 Pietro Aaron oli ensimmäinen teoreetikko, joka selitti moodien polyfonisen käytön kahdeksan sävellajin järjestelmällä, johon nämä transpositiot sisältyivät.[6] Vielä vuonna 1581 Illuminato Aiguino da Brescia julkaisi perusteellisen teorian, jossa puolustettiin kahdeksan sävellajin järjestelmää polyfonisessa musiikissa Glareanin uutuuksia vastaan. Siinä hän piti perinteisiä ensimmäistä ja toista moodia, siis doorista ja hypodoorista niiden esiintyessä affiinisessa asemassa (jolloin päätössävelenä oli D:n sijasta A) kahden moodin yhdistelmänä ja nimitti niitä "yhdistetyiksi moodeiksi".[7]
Glarean sen sijaan antoi uudelle yhdeksännelle moodille nimen aiolinen. Se oli luonnollinen diatoninen asteikko, jonka perussävel oli A ja jossa oli puhdas kvintti dominanttina (tenor). Kymmenettä moodia, aiolisen plagaalista muotoa, Glarean nimitti hypoaioliseksi ("aiolisen alapuolella olevaksi"). Siinä esiintyivät samat sävelet, mutta tenor-sävelenä oli pieni terssi, ja siinä sävelala ulottui kvartin verran perussävelen alapuolella olevasta E:stä oktaavia korkeammalla eli kvintin verran perussävelen yläpuolella olevaan E:hen.
Jo vuosisatoja on yleensä ajateltu, että duuri ja molli, joihin lähes koko myöhempi eurooppalainen klassinen musiikki perustuu, syntyivät joonisesta ja aiolisesta kirkkosävellajista, kun soinnullisuus syrjäytti renessanssin aikaisen polyfonian. Tämä käsitys kuitenkin yksinkertaistaa asiaa liiaksi. Onkin väitetty, että Glareanin uudet moodit olivat lähinnä vain teoreetikkojen alustava ja sellaisena lyhytaikaiseksi jäänyt yritys selittää aikansa ilmiöitä, jotka vähitellen johtivat kirkkosävellajien korvautumiseen duurilla ja mollilla.[8] Itse asiassa a-molli on selvästi sukua, paitsi Glareanin aioliselle, yhtä lailla myös vanhoille dooriselle ja hypodooriselle moodille siten transponoituina, että niiden finalis on A samoin kuin fryygisellekin moodille.[3]
Äänitiedostojen kuunteluohjeet
Nykyisen nimistön mukaan aiolinen on kuudes moodi, joka voidaan esittää muodossa 1, 2, ♭3, 4, 5, ♭6, ♭7. C:stä alkavana siihen kuuluvat sävelet c, d, es, f, g, as ja b (kolme alennusmerkkiä); a:sta alkavana sävelet a, h, c, d, e, f ja g (ei ylennys- eikä alennusmerkkejä). Asteikko alkaa rinnakkaisen duurinsa kuudennesta sävelestä eli submediantista. Niinpä esimerkiksi a-mollin peruskolmisointu on rinnakkaisen duurin, C-duurin submedianttisointu.
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Egert Pöhlman, Olympia Psychopedis-Frangou, Rudolf Maria Brandl: ”Griechenland”, Die Musik in Geschichte und Gegenwart: allgemeine Enzyklopädie der Musik, osa 1:3, s. 1652. (Toinen, Ludwig Finscherin uudelleen toimittama painos) Kassel, New York, Stuttgart: Bärenreiter, Metzler, 1995. Virhe: Virheellinen ISBN-tunniste
- ↑ The New Grove Dictionary of Music and Musicians. Lontoo: Macmillan, 2001. Virhe: Virheellinen ISBN-tunniste
- ↑ a b ”Aeolian (i)”, The New Grove Dictionary of Music and Musicians, 2. painos, 1 osa. Lontoo: MacMillan, 2001. Virhe: Virheellinen ISBN-tunniste
- ↑ ”"Mode, §II. Medieval Modal Theory, 3: 11th-Century Syntheses, (i) Italian Theory of Modal Functions, (b) Ambitus."”, The New Grove Dictionary of Music and Musicians, 2. painos, 1 osa. Lontoo: MacMillan, 2001. Virhe: Virheellinen ISBN-tunniste
- ↑ ”Mode, §II. Medieval Modal Theory, 2. Carolingian Synthesis, 9th–10th Centuries, (i) The Boethian Double Octave and the Modes, (b) Tetrachordal Degrees and Modal Quality”, The New Grove Dictionary of Music and Musicians, 2. painos, 1 osa. Lontoo: MacMillan, 2001. Virhe: Virheellinen ISBN-tunniste
- ↑ Is Mode Real? Pietri Aron, the Octenary System, and Polyphony. Basler Jahrbuch für historische Musikpraxis, 1992, nro 16, s. 9–52.
- ↑ ”Mode, III: Modal Theories and Polyphonic Music, 3: Polyphonic Modal Theory and the Eightfold System, (ii) Composite Modes”, The New Grove Dictionary of Music and Musicians, 2. painos, 1 osa. Lontoo: MacMillan, 2001. Virhe: Virheellinen ISBN-tunniste
- ↑ ”Jooninen”, Otavan iso musiikkitietosanakirja, 3. osa (Herz-Laudes). Otava, 1978. ISBN 951-1-04553-9
