Aerosani

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Aerosan)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Aerosani (ven. аэроса́ни) oli neuvostoliittolainen työntöpotkurin voimin liikkuva lumikelkka, myös moottorireeksi, kiitoreeksi ja lentoreeksi sanottu.[1]

Neuvostoliiton mittaamattomat lakeudet muuttuivat talvisin lähes kulkukelvottomiksi paksujen lumikinosten muutettua kulkureitit upottaviksi tai tukittua ne kokonaan. Myös partiointi muuttui niin hankalaksi, että armeijalle oli luotava erityisesti talvisten olosuhteiden mukainen kulkuväline. Tuo kulkuväline oli erityinen lumikiituri, joka tunnettiin Neuvostoliitossa nimellä aerosani. Kiiturin voimalähteenä toimi lentokoneen moottori potkureineen. Itse reki oli tehty kevyestä vanerista, mutta keula saatettiin panssaroida sentin vahvuisella teräslevyllä.

Aerosanien ensimmäinen kehittäjä oli Igor Sikorski. Hän valmistutti ensimmäisen lumikiiturin 1910-luvun alussa, mutta sotilaskäyttöön tarkoitetut mallit ilmestyivät puna-armeijan arsenaaliin vasta 1920-luvulla. Niitä suunnitteli Sikorskin tapaan etevänä lentokoneiden suunnittelijana tunnettu Andrei Tupolev. Lumikiitureita käytettiin menestyksekkäästi tundralla partioimiseen ja kuljetustehtäviin.

Kiiturit taistelussa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aerosanit saivat varsinaisen tulikasteensa Suomea vastaan käydyssä talvisodassa. Niitä ei käytetty varsinaisiin hyökkäyksiin, koska ne olivat liian haavoittuvia. Erityisesti kranaatinheitinten tuli ja sen aiheuttamat sirpaleet olivat Aerosaneille kohtalokkaita. Muutamia raskaammin panssaroituja ja tehokkaimmalla moottoreilla varustettuja malleja käytettiin kyllä antamaan hiihtojoukoilla tulitukea.

GAZ RF-8

Aerosani toimi samalla hiihtojoukkojen juhtana, joka saattoi hinata miehiä eteenpäin pitkillä taipaleilla ja säästää täten niiden voimia. Talvisodassa rintamalla liikkui pääasiassa malleja KM-5 ja OSAGA-6, mutta myöhemmin venäläiset alkoivat tuottaa huomattavankin erilaisia lumikiiturimalleja, joista osa pysyi palveluksessa vielä pitkään toisen maailmansodan jälkeenkin. Niistä huomattavampia olivat kaksipaikkainen, kevyt RF-8 ja raskaampi, 10 mm panssarilevyllä vahvistettu NKL-26. Molemmat saatettiin aseistaa 7,62 mm DT-konekiväärillä, muusta mahdollisesta raskaammasta aseistuksesta ei ole tietoa.

Koko artikkelin lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Mäkipirtti, Markku: Puolustusvoimien moottoriajoneuvot 1919-1959, s. 46-47. Tampere: Apali, 2006. ISBN 978-952-5026-54-2 (suomeksi)
  1. Torsti tietää, Helsingin Sanomat, 28.3.2010 s. D 7

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]