1″ C-formaatti

Ampexin eniten studiokäyttöön myyty C-tyypin nauhurimalli VPR-80, jossa on mikroprosessoriohjattu toimintalogiikka ja FET-transistoreilla ohjatut luotettavat kelamoottorit.

Sonyn valmistama C-tyypin nauhuri BVH-3100PS, jossa automaattinen nauhanpujotusmekanismi.

Yhden tuuman kuvanauhakelan ja VHS-kasetin kokovertailu.

1" C-formaatti (C-tyyppi) on viimeisin avokeloja käyttävä analoginen videonauhuristandardi, jonka suunnittelivat yhdessä Sony ja Ampex vuonna 1976. Se on videonauhuristandardina myös molempien yhtiöiden aikaisemmin luomien omien standardien yhdistämisen tulos. C-kirjainta kantavan nimityksen formaatti sai englanninkielisestä sanasta ”compromise”. Tämä standardi luotiin aikanaan pelkästään ammatillista TV-tuotantoa varten ja se pysyi käytössä lähes 20 vuotta.

Standardi kehiteltiin suurimmaksi osaksi perustuen Ampexin vuonna 1965 luomaan A-formaatin videonauhuriin, jota markkinoitiin erilaisina malleina koti- ja koulutuskäyttöön. Ampex päätti jatkaa formaattinsa kehitystyötä edelleen ja loi järjestelmästään uuden version ammattimaista TV-tuotantoa varten pienin muutoksin. Samoihin aikoihin Sony oli itse kehittämässä yhden tuuman nauhaa käyttävää avokelavideonauhuria TV-asemien käyttötarpeisiin. Molemmat yhtiöt saivat melko pian tietää toistensa suunnitelmista ja yhteistyö järjestelmäviidakon estämiseksi aloitettiin.

Lopullisen C-formaatin julkistamisen aikoihin Ampex oli ehtinyt valmistamaan ja myymään pienen erän A-formaatin nauhureitaan studiokäyttöä varten. Koska C-formaatin tuleminen tarkoitti A-formaatin valmistuksen päättymistä, oli Ampex valmis tekemään ilmaiseksi jo myymiinsä A-formaatin studionauhureihin rakenteelliset muutokset C-formaattia varten. Näkyvin ero näissä muunnoksissa oli A-formaatin käyttämän alfapujotuksen muuttaminen C-formaatin käyttämään omegapujotukseen.

C-formaatti käytti jo aiemmin videonauhureissa yleistynyttä viistopyyhkäisymenetelmää. TV-studiokäytössä se toi mukanaan useita sellaisia ominaisuuksia, jotka eivät Ampexin kehittämässä Quadruplex-nauhureissa olleet mahdollisia kuten nauhan kuvallisen pikaselauksen, pysäytyskuvan, kuvan hidastus- ja nopeutustoiminnot sekä materiaalin elektronisen editoinnin ilman nauhojen fyysistä leikkaamista. Lisäksi nauhureista tuli Quadruplexeihin verrattuna moninkertaisesti luotettavimpia ja pienempikokoisia, joka mahdollisti kannettavien nauhureiden valmistuksen ulkokuvauskäyttöön. Kevyin koskaan valmistettu C-tyypin kannettava videonauhuri on Ampexin ja Nagran yhteistyössä suunnittelema malli VPR-5, joka kuvauskunnossa painaa vain 7 kg. Kannettavissa nauhureissa käytettiin pienempiä kelakokoja kuin studioversioissa.

C-tyypin nauhurit alkoivat yleistyä TV-asemien yleisvideonauhureina useiden vuosien kestäneen siirtymäkauden aikana lopulta syrjäyttäen täydellisesti pystypyyhkäisyä käyttäneet suurikokoiset Quadruplex-nauhurit. Viimeiset Quadruplex-nauhurit poistettiin kokonaan lähetyskäytöstä suomalaisilla TV-asemilla 1980-luvun alkupuolella, kun tärkeimmät TV-ohjelmat olivat ensin kopioitu C-formaatin nauhoille arkistointiin tulevaisuuden varalle.

C-formaatti käyttää vanhempi A-formaattikin yhden tuuman (25,4 mm) leveää magneettinauhaa avokeloilla ja nauhanopeus on 23,98 cm/s. Suurimmalle, halkaisijaltaan 11,75 tuuman (29,8 cm) nauhakelalle voidaan tallentaa 128 minuuttia ohjelmamateriaalia. Kuvarummun halkaisija on 130 mm ja siinä käytetään yhtä magneettipäätä videosignaalin tallennusta ja toistoa varten, joka tallentaa kokonaisen TV-kuvan puolikentän yhdelle pyyhkäisyraidalle. Tämän vuoksi nauha kiertää kuvarummun ympäri lähes täyden kierroksen omegapujotuksella. Kuvarummun suuresta koosta johtuen videopään kehänopeus on peräti yli 20 m/s, jolloin suurtaajuisen videosignaalin tallennus nauhalle tapahtuu erittäin korkealaatuisena. Videokuvan kirkkaussignaali tallennetaan nauhalle FM-moduloidulla kantoaallolla, jonka taajuus vaihtelee 8-11 MHz:n välillä käytettävästä TV-järjestelmästä riippuen. Värikkyyssignaalin apukantoaalto tallennetaan nauhalle suoraan sellaisenaan, joka toistettaessa on häiriöherkkä nauhamekanismin vähäisellekin epätasaisuudelle. Ongelma poistetaan nauhureiden yhteydessä käytetyillä digitaalisilla aikavirhekorjaimilla. Nauhalle voidaan tallentaa peräti kolme pitkittäistä ääniraitaa, joista usein kahta käytetään kuvamateriaalin stereofonista ääntä varten ja kolmatta aikakoodin tallennusta varten.

Myöhemmissä nauhurimalleissa otettiin käyttöön dynaaminen tahdistus, jossa pietsokiteen päälle asennetut kuvapäät muuttavat hieman asentoa lukien videoraidat täsmällisen tarkasti. Tällä saatiin muuttuvanopeuksinen kuvantoisto täysin häiriöttömäksi pysäytyskuvasta lähtien aina 1.5-kertaiseen nopeutukseen saakka ja normaalitoistossa raidanseuranta paremmaksi lievien nauhavenymien varalle. Ampex käytti omissa nauhureissaan tästä dynaamisesta tahdistuksesta nimitystä AST (Automatic Scan Tracking).

C-formaatti oli erittäin suosittu videonauhurityyppi TV-asemien käytössä hyvin pitkään, kunnes ammattilaatuiset pienikokoisemmat kasettivideonauhurit, varsinkin Betacam SP vuodesta 1986 lähtien, korvasi sen asteittain kokonaan pois käytöstä. Vielä 1990-luvulla C-tyypin nauhureita käytettiin rinnakkain Betacam SP-kaluston kanssa. Kun Betacam SP:llä tuotettiin ulkokuvaus ja uutistuotanto, niin C-formaatin nauhureilla tehtiin vielä osa ohjelmien lähetysmasternauhoista ja niiltä ajettiin lähetykseen etenkin ulkomaisilta TV-yhtiöiltä ostettu ohjelmamateriaali ja elokuvat.

Ampex yritti vielä saavuttaa menestystä kevyellä (6,8 kg) kannettavalla kuvanauhurilla VPR-5, jonka se teki yhdessä sveitsiläisen Nagra-Kudelskin kanssa. Ampex suunnitteli elektroniikan ja Nagra mekaniikan. Laitteesta tulikin oikea kaunotar, mutta hyvin kallis. Se maksoi Suomeen tuotuna tarvikkeineen painonsa verran kultaa. Laite oli kevyt ja se oli suunniteltu säästämään energiaa. Muun muassa moottorit toimivat jarruttaessaan generaattoreina ladaten akkuja. Laitteessa oli normaalikäytössä 20 minuutin nauha, mutta siihen pystyttiin huollossa asentamaan isompi kansi, jolloin se pystyi käyttämään 60 minuutin keloja. Tällöin nauhurin liikuttaminen pystyakselin ympäri ei ollut kuitenkaan suotavaa, koska painavat kelat aiheuttivat moottorien ohjaustransistorien rikkoutumisen. VPR-5 käytti pintaliitostekniikkaa ja huipputeknologiaa. Ongelmallinen oli nauharadan lyhyys, joka vaati nauharadalta paljon ja pienikin virhe aiheutti nauhoituksen epäonnistumisen. Laite ei ehtinyt olla kovin monta vuotta markkinoilla, kun Betacam vei siltä menestymismahdollisuudet.

Viimeisimmät C-tyypin nauhurimallit valmistettiin 1980-luvun loppupuolella, jolloin ensimmäiset merkit digitaalisten videonauhureiden tulemisesta oli nähtävissä. Sony valmisti C-tyypin nauhurista vielä yhden mallin, joka tallensi videokuvan digitaalisesti.